Juutilaisen veljekset – hävittäjä-ässä ja Marokon kauhu

15.1.2018 Juutilaisen veljekset – hävittäjä-ässä ja Marokon kauhu

Vuonna 1904 syntyi sortavalalaisen Helmi Kauppisen hänen ja puolisonsa  Tuomaksen perheeseen esikoispoika: Anttinakin tunnettu Aarne. 10 vuotta myöhemmin Aarne sai pikkuveljen: Illu-lempinimellä kutsutun Ilmarin.

Poikien vanhemmista ei ole säilynyt jälkipolville paljoakaan, mutta molemmat veljeksistä tulisivat jäämään suomalaiseen sotahistoriaan.

 

Kapteeni Karhusen hävittäjälentueen ohjaajia. Keskellä Mannerheim-ristin ritari kapteeni Karhunen lentueen maskotin Peggyn kanssa, vasemmalla puolellaan lentomestari Juutilainen

Toisen tie vei taivaalle, toisen aavikolle

Aarne Juutilainen, ”Marokon kauhu”

Vanhemman veljeksen veri veti sotaan jo nuoresta pitäen. Suomen sisällissotaan tuolloin vasta 14-vuotias Aarne osallistui lataamalla konekiväärivöitä valkoisten puolella. Sodan jälkeen poika pyrki vapaaehtoisena Aunuksen retkelle, jonka tavoitteena oli vuonna 1919 vallata Suomelle osia Itä-Karjalasta. Retki loppui Aarnen kohdalla kuitenkin lyhyeen värväreiden huomattua yhä alaikäisen pojan väärentäneen vanhempiensa suostumuksen.

Ketään ei yllättänyt, että täysi-ikäistyttyään Aarne valitsi sotilasuran. Reserviupseerikoulusta hän valmistui vuonna 1925, minkä jälkeen hän jatkoi upseerinopintoja Kadettikoulussa vuosina 1926–1927. Jo tuolloin Aarnen kohtaloksi koituneet ongelmat alkoivat nostaa päätään ja hän joutui keskeyttämään koulun ”aktiiviupseerille sopimattomien elämäntapojen vuoksi”. Suomen armeijasta hän erosi vuonna 1928.

Sotaväen houkutus ei kuitenkaan hellittänyt. Kaksi vuotta myöhemmin hän pestautui Ranskan muukalaislegioonaan, missä palveli seuraavat viisi vuotta.

Tällä välin pikkuveli Ilmari aloitti Suomessa oman asepalveluksensa. Juuri Aarne-veljeltä lahjaksi saatu; ”Punaisena paronina” tunnetun ensimmäisen maailmansodan aikaisen lentäjälegendan Manfred Albrecht von Richthofen muistelmateos herätti Ilmarissa innostuksen lentäjänuraan.  Vuodesta 1935 lähtien hän toimi Ilmavoimissa aliupseerilentäjänä.

Samana vuonna isoveli Aarne palasi Suomeen ja jatkoi uraansa Puolustusvoimissa; ensin nuorempana upseerina ja vuodesta 1938 Oulun suojeluskuntapiirissä aluepäällikkönä. Legioonalaistaustansa vuoksi hän sai lempinimen ”Marokon kauhu”.

Vanhat demonit eivät jättäneet Aarnea rauhaan ja ura Suomessa alkoi taas kärsiä. Syksyllä 1939 Aarne suunnitteli jopa jättävänsä Suomen ja palaavansa jatkamaan upseerinuraansa legioonassa. Yleinen liikekannallepano muutti kuitenkin myös hänen tulevaisuutensa kulun.


Talvisodan legendoja omilla tahoillaan

Ilmari Juutilainen kuvattuna 1944

Talvisodassa molemmat Juutilaisen veljeksistä kunnostautuivat esimerkillisinä sotilaina.

Luutnantti Aarne toimi päällikkönä Jalkaväkirykmentti 34:n komppaniassa, joka tuli tunnetuksi hänen lempinimensä mukaan ”marokkolaisena komppaniana”. Myöhemmin kapteeniksi ylennyttyään hän komensi II/JR 34 pataljoonaa.

Aarnen rohkeutta ja johtamistaitoja kiiteltiin: hänen joukoissaan palvelleiden mukaan miehellä oli kyky innostaa joukkoja ja valaa miehiinsä taisteluhenkeä omalla esimerkillään.

Hänen alaisuudessaan sai Kollaanjoella alkunsa myös toinen legenda: yhdeksi kaikkien aikojen tehokkaimmista tarkka-ampujista vain muutamassa kuukaudessa noussut Simo Häyhä (vihollisen ”valkoiseksi kuolemaksi” ristineestä  pikkujättiläisestä lisää täällä)

Juuri Aarnelta kerrotaan olevan peräisin legendaariseksi muodostunut lausahdus, jossa tiivistyi koko talvisodan periksiantamattomuuden henki.

Kenraalimajuri Hägglundin tiedustellessa huolestuneena, mikä olisi Kollaan rintamalinjan pito taisteluiden kovetessa, vastasi Aarne Juutilainen ”Kollaa kestää”.

Ja kestihän se.

Ilmari lensi talvisodassa osana lentorykmentti 3:n lentolaivuetta 24. Hänen maineensa viholliskoneiden pettämättömänä pudottajana kasvoi nopeasti. 94 ilmavoitollaan hän oli toisen maailmansodan aikana Suomen ilmavoimien menestyksekkäin taistelulentäjä, mutta hyvin hänen suorituksensa pärjäsivät kansainvälisessäkin vertailussa: toisen maailmansodan lentäjien ilmavoittojen vertailussa on Ilmari Juutilainen eniten viholliskoneita pudottanut ei-saksalainen lentäjä. Hän itse tosin arveli todelliseksi luvuksi 128.

Ilmariin liitetyn legendan mukaan hänen koneeseensa ei koko sodan aikana osunut ilmataisteluissa yhtäkään vihollishävittäjän luotia, mikä todellakin tekisi hänestä legendan: vastaavaan ei ole päässyt maailmassa tiettävästi kukaan.

Ilmarin ilmiömäiset kyvyt ansaitsivat hänelle korkea-arvoisia tunnustuksia. 2. luokan Mannerheim-ristin ritariksi hänet nimitettiin vuonna 1942 numerolla 56. Sama oli myös voittojen määrä, jotka hän saavutti uudessa lentolaivueessaan 34. Hävittäjä-ässän poikkeuksellinen menestys johti poikkeukselliseen päätökseen: vuonna 1944 Ilmari palkittiin Mannerheim-ristillä jo toistamiseen. Tämän kunnian on saanut osakseen vain kolme muuta.

Vaikka legioonassa opitut sissisodan taidot osoittautuivat kotimaassa hyödyllisiksi, kertoi Aarne 70-vuotissyntymäpäivänään antamassaan haastattelussa, etteivät hänen Marokon sodan aikaan Saharan aavikolla käymänsä ja kovina pitämänsä taistelut olleet mitään verrattuna talvisotaan, jonka olosuhteita hän luonnehti ”epäihmillisiksi päivästä toiseen”.


Ilmari Juutilainen, kaksinkertainen Mannerheim-ristin ritari

Sodan jälkeiset vuodet

Sodan jälkeen Ilmari jatkoi intohimonsa lentämisen parissa luoden uraa vuoroin niin Ilmavoimissa kuin ansiolentäjänä. 1956 hän julkaisi omat muistelmansa Punalentäjien kiusana, joka on sittemmin käännetty niin englanniksi kuin japaniksi. Teos on Punaisen paronin lailla innoittanut taas seuraavia sukupolvia ilmailun pariin: mm. kaksi hänen neljästä lapsestaan teki uraa isänsä lailla ensin Ilmavoimissa ja myöhemmin lentokapteenina.

Kolmeen kertaan haavoittuneen Aarnen sotakokemukset päätyivät nekin kansien väliin: Pekka Jaatinen käytti niitä nimittäin pohjana romaanissaan Tie Sturmbockiin.

Veljeksistä vanhemman sodanjälkeinen elämä toisti valitettavan monen muunkin kohdalta tuttua tarinaa. Rauhan tultua ei hän saanut enää otetta elämästään, vaan ongelmat alkoholin kanssa jatkuivat vieden lopulta voiton.

Aarne kuoli 72-vuotiaana 1976, Ilmari 85-vuotissyntymäpäivänään 1999.


Aarne Juutilainen, Suojärvi 1939

 

Jaa kirjoitus: