Kirjallinen sensaatio vai matkijan yritelmä – kirjoittiko Väinö Linna asevelikronikan?

12.2.2018 Kirjallinen sensaatio vai matkijan yritelmä – kirjoittiko Väinö Linna asevelikronikan?

Väinö Linna 1920-1992

Väinö Linnan entisen työtoverin jäämistössä säilynyt pitkä runoelma mietityttää löytäjäänsä. Kirjoitelman on allekirjoittanut 16.2.1946 V.Linna.

Onko kyseessä todella ennen tuntematon kansalliskirjailijan hengentuote vai sittenkin vain jonkun wannabe-Linnan kyhäämä jäljitelmä? Onko vastaavia kirjoituksia liikkeellä enemmänkin? Tunnistaako joku Ikäluokalleni -runossa kuvailtuja veteraanikohtaloita? Kerron lisää.

Kummisetäni Lauri ”Lasse” Lehtinen muistetaan vanhan Hauhon pitäjän Eteläisissä, missä hän piti äitini siskon Helmin eli ”Hessun” kanssa kyläkauppaa vuosikymmenten ajan.

Ennen Hauholle päätymistään vuonna 1923 syntynyt sysmäläislähtöinen mies ehti taistella jatkosodassa hämäläismiesten konekiväärikomppaniassa Syvärillä, toimia sotapoliisina saksalaisille alistetuissa joukoissa Jäämeren rannoilla ja tehdä sodan jälkeen laitosmiehen hommia Finlaysonin Tampereen tehtaalla.

Finlaysonilla Lasse tutustui Väinö Linnaan eli ”Väpään”, niin kuin Lasse vanhaa työkaveriaan kutsui. Vietin poikasena 1960-luvulla kesälomiani hemmoteltuna puotipuksuna ja perheenjäsenenä kummieni kodissa Eteläisten kaupan sivuhuoneissa ja muistan kuulleeni Väpästä useampiakin tarinoita. Lasselle matkat Pyynikin kesäteatteriin ”Tuntemattoman sotilaan” esityksiä katsomaan olivat suuri tapaus.

1980-luvun alussa Lasse ja Hessu myivät kaupan ja muuttivat viettämään eläkepäiviä Tampereen Tammelantorin maisemiin. Hessu kuoli ensin, Lasse eli vuoteen 1992. Lapseton pariskunta jätti omaisuutensa perinnöksi äidilleni ja tädilleni. Kun jälkeenjääneitä papereita selattiin, löytyi erään laatikon pohjalta muutaman sivun mittainen, käsin ruutupaperille kirjoitettu runo. Vuoden 1946 helmikuuhun päivätyn kronikkamaisen teoksen otsikko on ”Ikäluokalleni” ja se kertoo siviiliin päässeiden rintamamiesten tunnoista heti sodan jälkeen.


Linna (toinen vasemmalta) työtovereineen Finlaysonin tehtaalla


Signeeraus V.Linna nosti niskakarvat pystyyn. Arvelin ensin oikopäätä, että nyt on löytynyt todellinen kirjallinen harvinaisuus, suoranainen sensaatio. Väinö Linnan tiedetään huolellisesti tuhonneen melkein kaiken, mitä oli kirjoittanut ennen esikoisromaaninsa ”Päämäärä” ilmestymistä syksyllä 1947.

”En halunnut haparointejani tutkijoiden arvioitavaksi. Niissä oli niin paljon naiiviutta. Tien oheen jätettyä päiväläispoikaa”. Näin Linna sanoi Yrjö Varpion ansiokkaan Väinö Linnan elämä -teoksen mukaan saatuaan sydänveritulpan talvella 1965. Kiire oli päästä sairaalasta kotiin papereita polttamaan. Yhtään käsikirjoitusta tai luonnosta ennen kirjailijanuraa ei tähänastisen tiedon mukaan pitäisi olla olemassa. Linnan kirjeenvaihdonkin perikunta aikanaan tuhosi tarkoin. Siksi annoin vanhana kotimaisen kirjallisuuden opiskelijana mielikuvitukseni hetken laukata villisti.

Vähintään yhtä riemastunut oli Liedon Sotaveteraanien puheenjohtaja Markku Heinonen, joka olisi halunnut oikopäätä tekstin julkaistavaksi Sotaveteraani -lehdessä. Poikamainen intomme törmäsi isääni Kullervo Heikkilään, Kiestingin, Kuuterselän ja Talin veteraaniin, jäyhään hauholaismieheen (konekivääriampuja Linnan tapaan hänkin), joka päätti perihämäläisesti, että ”tästä ei tehdä numeroa”. Sen verran touhusimme kuitenkin, että otin yhteyttä johtavaan Linna –tuntijaan, professori Yrjö Varpioon, joka on kirjoittanut edellä mainitun mittavan Linna -elämäkerran ja on Väinö Linnan seuran perustajajäsen. Pyysin kunnioittavasti Varpion arviota siitä, voisiko löytynyt teksti olla aito.

Sen verran olivat innostustani muinoin suoritetut kirjallisuusopinnot hillinneet, että saatekirjelmässä myöntelin, että runon riimittely onnahtelee kyllä siksi pahoin, että Linna tuskin ainakaan myöhemmin olisi halunnut tekstiä muistella. Varpion vastaus jatkoi öljyn valelua innostukseni laineille.

”Runo on pitkä verrattuna Linnan sodanjälkeisiin runoihin. Se on myös jollakin tapaa veteraanihenkinen, vaikka Linna itse ei ainakaan myöhemmin ollut kovin innostunut veteraanitapaamisista.” Varpiokin panee merkille, että runomitta on horjuva ja arvelee, ettei Linna olisi tehnyt joitakin sellaisia oikeinkirjoitusvirheitä, joita tekstissä on. Varpio pitää tekstin aitouden kannalta arveluttavana myös sitä, että runossa viitataan Tuntemattoman sotilaan alkusivujen kanttiinikohtaukseen, vaikka Tuntematon ilmestyi monta vuotta myöhemmin.

1954 ilmestynyt Tuntematon Sotilas

Tätä huomautusta vastaan itse kapinoin; eihän ole vallan tavatonta, että kirjoittajalla on mielessään erilaisia aihioita vuosienkin ajan ennen kuin teos ilmestyy. Linnan sitä paitsi tiedetään kirjoittaneen ensimmäisen, sittemmin kadonneen sotaromaaniteelmän Kahden rajan yli jo rintamalla ollessaan.

Vartio oli vertaillut myös löytyneen runon käsialaa Väinö Linnan 1940-luvun lopun kirjoitusjälkeen. Hän kiinnittää huomiota muun muassa t-kirjaimen poikkiviivaan ja k-kirjaimen lenkkiin, jota Linna käyttää. Huomioittensa perusteella professori Varpio toteaa, että syntyy sellainen mielikuva, että Ikäluokalleni – runon kirjoittaja ei ilmeisesti ole Linna. ”Mutta varmahan tästä asiasta ei voi tietysti olla”. Näin jäi Ikäluokalleni isäni kirjoituspöydän laatikkoon.

Viime vuoden alkaessa tuota laatikkoa tyhjenneltiin haikein mielin. Äitini Kerttu Heikkilä kuoli yllättäen lokakuussa ja isäni menetti omaishoitajan, elämänkumppanin ja elämänhalunsa. Hän seurasi puolisoaan suureen tuntemattomaan viattomien lasten päivänä 28.joulukuuta 2016. Nyt päätin, että salaperäisen runoelman alkuperän voisi ottaa vielä uudestaan tutkintaan. Voisi tehdä sen verran ”numeroa”, että kyselisi julkisuuden kautta, soittaako Ikäluokalleni vielä jonkun elossa olevan veteraanin kelloa. Käsialankin päätin vielä tutkituttaa asiantuntijalla.

Kriminologi ja käsialantutkija Leena Toivonen on toiminut asiantuntijana useissa väärennysoikeudenkäynneissä ja harrastanut käsialojen tutkintaa ja grafologiaa vuosien ajan. Pyysin Toivosta vertaamaan Ikäluokalleni –runon tekstiä Väinö Linnan elämä -kirjan sivulta skannaamaani käsialanäytteeseen ilman, että kerroin, kenen kirjoitusta tässä koetetaan tunnistaa.

Toivonen otti työn tosissaan. Hän suoritti tekstinäytteiden perusteella suorastaan pienen grafologisen tutkimuksen aivan samalla vakavuudella kuin olisi ollut todistajana oikeudessa. Toivonen selitti käsialatutkimuksen ja grafologin työn perustaa:

”Kirjoitus on pitkän harjoittelun tulos. Koulussa opitaan periaatteet, mutta jo nuorella iällä ihminen pyrkii yksilöimään ja opettelemaan kirjoitustyylinsä, joka hänelle luonteensa mukaan sopii. Kirjoitus pysyy yleensä samana koko eliniän, sen aivoihin iskostuneita perusasioita on vaikea muuttaa. Käsiala on tunnistettavissa pienten yksityiskohtien avulla jopa kirjoitusta vaikeuttavan sairauden tai onnettomuuden jälkeen.”

Toivonen vertaili Ikäluokalleni -runon kirjoittajan käsialaa Väinö Linnan tekstinäytteeseen mm. kirjoituksen tyyliä, kirjainten mallia, korkeutta ja viistoutta analysoimalla ja kirjainten yksityiskohtia tutkien. Hän jopa mittasi tarkoin kirjainten kallistuskulman.

Väinö Linnan käsialasta Leena Toivonen kirjoitti kirjallisuudentutkimuksenkin kannalta kiinnostavasti näin: ”Käsiala on ulkoasultaan rikasta ja kirjainten liittymämuodot erikoisia. Grafologian kannalta tällainen kirjoitus viittaa siihen, että kirjoittaja on optimisti ja omaa hyvän maun sekä kulttuuritason. Tämä henkilö osaa käyttää tilaisuutta hyväkseen ja jopa hieman erottua muista.”. T-kirjainten viivat toivat Toivosen mieleen sen, että kirjoittajalla on voimakas tahto ja hän voi olla hyvä johtajana ja päätösten tekijänä. Ison T-kirjaimen viiva viittaisi kirjoittajan jonkinlaiseen suvaitsemattomuuteen.


Linna jakamassa omistuskirjoituksia


Ikäluokalleni –runon tekstistä Toivonen kirjoitti mm. näin: ”Kirjoittajan kynän jälki on kevyempää ja vaihtelevaa painoltaan. Kirjoittajan käden jälki on epätasaisempaa ja pyöreämpää. Tällainen kirjoitus viittaa henkilöön, joka on epävarma ja haluaa säilyttää tietyn välimatkan muihin, ärtyy helposti. Hän on kuitenkin hyvä seuraihminen, mukautumiskykyinen, haluaa kuitenkin pitää oman elämänsä piilossa muilta.

Vertailtuaan vielä yksityiskohtaisesti mm. tekstinäytteiden k- ja y-kirjainten muotoa ja kirjoittamistapaa ja käsialojen kallistuskulmia, jotka poikkevat toisistaan selkeästi, päätyy käsialatutkija Leena Toivonen selvin sanoin toteamaan. ”Kirjeet eivät ole saman käden kirjoittamia. Eroja on enemmän kuin samankaltaisuuksia kirjoituksessa”.

Näin näyttää tuomio siis selvältä. Ikäluokalleni on tuskin Väinö Linnan omakätisesti kirjoittama. Mutta ilmaan jää vielä muitakin mahdollisuuksia. Sotavuosina ja niiden jälkeen oli varsin yleistä, että laulujen sanoja, runoja ja kronikoita kopioitiin vihkoihin, jotka sitten kiersivät kädestä käteen. Onko mahdollista, että Linna olisi tehnyt runon, jota sitten olisi veteraanipiireissä käsin siirretty vihkosta vihkoon? Jos niin, niin sama runo saattaa löytyä jonkun muunkin veteraanin jäämistöstä. Ehkä alkuperäinen Linnan teksti on sittenkin jossain olemassa?

Olisin kovin iloinen, jos saisin vaikka pientäkin lisävalaisua mysteeriin. Linnaan viittaavia yksityiskohtia kirjoituksessa on paljon. Lähtö Paloaukealta autokuljetuksissa ja kanttiinimuistelo ovat kuin Tuntemattoman esiasteita. Kertomus aseveljestä, joka hurahtaa Dostojevskin romaaneihin pakkomielteisesti, liippaa läheltä Linnan omaa henkilöhistoriaa. Hän kantoi vuosina 1945 – 46 selkä vääränä maailmankirjallisuuden suurteoksia Tampereen kirjastosta ja luki Dostojevskia suorastaan raivopäisesti. Varsinkin ”Rikos ja rangaistus” vaikutti syvästi; Linna on kertonut joskus Raskolnikovin tarinaa lukiessaan ajautuneensa suoranaiseen hurmostilaan: miksi ei Dostojevski voi enää olla elossa, jotta hänet voisi tavata henkilökohtaisesti?

Ikäluokalleni –runon tekijä kirjoittaa: ”Hän alkoi kovin lukemaan kun päästiin siviiliin ja sattui Sonjaan ihastumaan Dostojevskin romaniin/ Hän varmaan tuli hulluks kai, mä itse luulen niin/ Kun pienen katutytön nai mit Sonjaan vertailtiin/ Mulle sanoi itse hän kun kerran juteltiin/ vaik’ pauhais maailma törkyjään, hän on helmi sittenkin. ”

Linnan esikoisteos Päämäärä on dostojevskiläinen tutkielma neuroosien ajamasta ihmismielestä. Samoissa syvissä vesissä ui toinenkin teos ”Musta rakkaus”. Kolmas romaani ei koskaan valmistunut. Työnimellä ”Messias” valmisteltu teos saattoi kirjoittajansa henkiseen ja fyysiseen kriisiin, jonka tuhkasta sittemmin nousi kansalliskirjailija Linna, sotiemme ja koko itsenäisyytemme ajan kuvaajana ylittämätön realisti-eepikko. Nuorta Väinö Linnaa muistuttaa runon tekstissä sekin, miten kirjoittaja tuskailee runoilijaksi ryhtymistään ja pelkää murskaavia arvioita: ”No peijakas kun kuitenkin täs’ eksyy tyylistään ja sanotaan taas varmaankin ei siit oo mihinkään.”


Linna ja Tuntematon Sotilas-elokuvan ohjaaja Edvin Laine saunareissulla 1964


Itseoppineen Linnan peikkona ja painajaisena tiedetään nuorena olleen hoippuminen suuruudenkuvitelmien ja riittämättömyyden välimaastossa. Tämä käy ilmi esimerkiksi hänen kustantajan kanssa käymästään kirjeenvaihdosta, missä hän vuoroin vähättelee tekemisiään, vuoroin kuvailee, miten syntymässä on maailmankin mitassa merkittävää tekstiä.

Jos Ikäluokalleni ei ole Väinö Linnan tekstiä, on se yhtä kaikki kiintoisa ajankuva niiden miesten ajatuksista, joiden rintamalla runnotut rivit oli paiskattu takaisin arkiseen elämään ilman sen kummempia sopeutusvalmennuskursseja ja post-traumaattisen stressin purkuja. Niskassa oli valtiolta saatu harmaa takki, josta natsat oli raksittu, niiden mukana usko siitä, että jotenkin kaikki koettu oli sittenkin ollut reilua peliä. Jäljellä oli vain tietoisuus siitä, että mukana olleet kyllä ymmärtävät: ”siksi lopuks’ huudankin, kiitos kunnon toverini muut saa mennä hemmettiin.”

Ikäluokalleni –runon kirjoittaja on lujasti veteraaniveljiensä puolella. Niin oli Linnakin. Hän kirjoitti Tuntemattoman saatesanoiksi kustantajalleen: ”Sotilaille, jotka koko onnettomuuden hartioillaan kantoivat, minä tahdoin antaa kaiken arvostuksen, mutta itse sodalta otin sen pois.”

Mielelläni kuulisin, onko Ikäluokalleni säilynyt jonkun muunkin veteraanin jäämistössä tai edes kuulopuheena. Sähköpostiosoitteeni on markku.heikkila@puutorinvessa.fi


Ikäluokalleni

Mä lähden teille kertoileen

ja taaskin itsestämme

näen sydämmestä sydämmeen

sen mit’ on mielessänne.

Kun tiedän aivan varmasti

ett ootte samaa mieltä,

näist asioista kanssani

siks puhun selvää kieltä.


Mä tässä kyllä arvelin

tään tyylin valitessani,

et runo siitä kärsisi

näin teille laulaissani

Mut taide tästä jääköhön

saa mennä hemmettiin

mä tuumasinkin kärsiköön

ja näin sit alettiin


Ois tässä paljon kerrottavaa

vaan ei kaikkeen aikaa riitä

mut’ ootteks nähneet Jaakkolaa

mä kerronkin nyt hiukan siitä

Hän alkoi kovin lukemaan kun päästiin siviiliin

ja sattui Sonjaan ihastumaan

Dostojevskin romaniin


Hän varmaan tuli hulluks kai,

mä itse luulen niin,

Kun pienen katutytön nai

mit Sonjaan vertailtiin.

Mulle sanoi itse hän

kun kerran juteltiin,

vaik’ pauhais maailma törkyjään,

hän on helmi sittenkin.


Aivan hyvin sentään laatuun

alkuunsa se kävikin,

kun rahaa(n) perinnöksi saatuun

ensihätään turvattiin.

Mut sitten loputtua rahan

alkoi puute ahdistaa.

Vaimo otti tavan pahan

kävi kamppeit panttaamaan


Sortui sitten jälleen seuraan

entisien ystäväin

alkoi vanhaan tapaan peuhaan

mies kulki allapäin

Kiros Dostojevski paran

alimmaiseen helvettiin

nykyänsä puuttees rahan

viinajonos seisoksii


Muistatteks’ sen täytekynän

jota Syvärillä näytteli

kultaterän oikein hyvän

josta aina ylpeili.

Surku tulee miestä hyvää

ja hyvä oli kynäkin

siel’ se lappu kyljes lepää

hyllyl’ panttikonttorin


Mut Tepsu poika konstin keksi

päästi luodin otsahan

sanoi viellä viimeiseksi

panen jalat suorahan

Et on sitten hyvä heidän

arkkuun panna lojumaan

luen ensin isämeidän

sitten annan kajahtaa


Ja kajahti kuin kajahtikin

vaikken sitä uskonut

Lie hän varmaan rukouksenkin

lopun eellä lukenut

Toteutti myös uhkauksensa

työnsi jalat suorahan

sänkyhynsä selällänsä

oli käynyt lojumaan


Yksikseen kun asuskeli

ei satuttu sit’ huomaamaan

kolme päivää lojuskeli

ol’ jo käynyt tummumaan.

En tiedä mikä häneen meni

pitkän aikaa sureksi

yksiksensä murjotteli

oli hällä kyllä rahaakin


Niin ois, tässä kertomista

kuinka paljon kertois vaan

monest’ vanhast’ toverista

joita sattuu muistamaan

Vaan ei ei heistä yksiksensä

vois’ tässä käydä kertomaan


Muistattehan parakkimme

suuren paloaukean

jossa usein hyökkäilimme

tyhjää metsää vastahan

Muistattehan kanttiinin

ja sen kauniin Kaarinan

jolle pienet penninkit

sai antaa korvikkeestahan


Kaarinata rakastimme

joka mies varmahan

siksi mäkin menin sinne nyt

sen tässä tunnustan.

Vaan sen yhden roikaleen

pit kaikki tulla pilaamaan

kannuksineen, tähtineen

kun valtas kokon Kaarinan


Ja sitten kerran kesäyössä

ajoi autokolonnat

utuisessa tomuvyössä

päällä kuormat laulavat.

Reippaat laulut kajahteli

hymys naamat tomuiset

ikkunoissa vilkahteli

jotkut kasvot uniset


Junat takaisin toi kerran

autokuorman rippehet

oli murjottu ne jonkunverran

ol silmät kuoppiin painuneet

jälleen jossain ikkunassa,

näkyi silmä uninen

viipyi hetken katsomassa

veti kiinni kaihtimen


Sitten varsin komeasti

palkka työstä maksettiin

miehen käteen uljahasti tuhatlappu lyötihin

Olkapäältä nauhaparat

säälimättä revittiin

Takki housut saappahat

viel’ kaupan päälle annettiin


Kestit vielä pystytettiin

kunniaksi sankarten

viinalasit tyhjennettiin

läikkyi kuohu maljojen

Omas korkees’ persoonassaan

vuorineuvos harmaapää

lämpimässä puheessaan

hän palanneita tervehtää


Kohmelon pois selvitessä

konttorihin kävellään

tuntipalkkaa kysyessä

naama hieman venähtää

Kaveril’ hymy teeskennelty

miestä siin’ viel kiitetään

ja hetken kun on ihmetelty

koneen ääreen käydähän


Sitten alkoi joukko tuo

kaduilla taas vaeltaa

mut toveri kun saapui luo

niin hiukan sivuun katsotaan

Hieman hämillänsä siinä

pieni hetki tarinoidaan

mut’ ei sentään ravintolaan viedä


Sitten niin kuin ohimennen

tähän tapaan lausutaan

vaatteita kyl’ oli ennen

nyt täs’ asetakis vaan

Muttei kauan aikaa viene

kohta uudet vaatteet saan

kun kaatunehen velimiehen

puku mulle korjataan


Taisi pieni valhe päästä

kun sen suoraan tunnustan

ainoa on vaate päällä

harmaa sarkatakki vaan.

Kas kävelypukua sisaren

kun oikein tarkkaan tarkastaa

niin se vaatteit velimiehen

sangen paljon muistuttaa.


Nähdään myös sen rikkaan poika

joka kerran tavattiin

muttei enää tunne noita

jotka kerran tunnettiin

Syrjätiellä viellä sentään

kun ei ole näkijää

käsi hatun reunaan lentää

ohimennen tervehtää


Joskus torikokouksissa

vaitiollen kuunnellaan

kun niiden kovaäänisistä

pilkkalaulut kajahtaa.

Olet oikeassa varmaan

kun sen tavallasi näät,

sentään sanoa kai saan

voi te rakkaat jästipäät.


Hiljalleen ja vähitellen

halla syömmeen laskeutuu

pieni osas ihmetellen

joista viimaa paheksuu

No peijakas kun kuitenkin

täs’ eksyy tyylistään

ja sanotaan taas varmaankin

ei siit oo mihinkään


Mutta pojat yhden kerran tahdon

viellä kuohahtaa

jos hävytön oon jonkunverran

niin sitäkin se olla saa.

Haaveen aivan mielettömän

mieleheni nostatan

että joskus itsessäin

nään suuren rahapohatan


Silloin Tammer hotellihin

kerros mennään vuokraamaan

panen pystyyn rymsteerinkin j

a herranjestas lauletaan

Jokainen on tervetullut

mut’ juhlapuku vaaditaan

vanhat harmaat takkikulut

tuotava on tullessaan


Ovipieleen seisomaan paan

suuren Lehtos’ vääpelin

jos joku tulee uusissaan

niin varmaan ulos lentääkin

uuden tavan kulkemaan

hän opetella saa

että ilman jalkojaan

voi pitkän matkan matkustaa


Aivan keskilattialle

kaljasaavi pannahan

suuri kauha laidalle

siihen tulee riippumaan.

Vasikannahkakortit, sitten

jostakin me hommataan,

et’ on niitä hyvä sitten

lyödä hännäst lattiaan.


Pauhataan hullun lailla

mustat varjot tapetaan

mieltä ymmärrystä vailla

käsikaulal lauletaan

Ettei kuuluis sanat heidän

uuden päivän saarnastaan

se on toisten eikä meidän

siks me lyödään raminaa


Puhuu syömmen kyllyydestä

rehellisen miehen suu

varsin usein runoudesta

totuus aivan unohtuu

Sen ain nielee musta nielu

jok’ on totuus edessään

hyvän runoilijan sielu

kaunihimpi on elämää


Taasen eksyin veikot teistä

jälleen tyylin pilasin

taidan turhaan taittaa peistä

roskakoriin runoilin.


Sekoan jo sanoihini

siksi lopuks’ huudankin,

kiitos kunnon toverini

muut saa mennä hemmettiin.

Kirj. V.Linna 16.2.1946

Jaa kirjoitus: