”Suojeluskunnille olisi yhä tarvetta” – kuopiolaisveteraanit korostavat maanpuolustustahdon tärkeyttä

3.9.2018 ”Suojeluskunnille olisi yhä tarvetta” – kuopiolaisveteraanit korostavat maanpuolustustahdon tärkeyttä

Aku Korhonen, 95, ja Panu Muraja, 92, ovat kuopiolaisia sotaveteraaneja. Molempien sotapolku alkoi jatkosodassa, mutta maanpuolustustahto on perua jo sotia edeltäneestä suojeluskuntatoiminnasta.

– Sehän oli alkanut heti itsenäistymisen jälkeen. Ensimmäiset Puolustusvoimat, nehän oli suojeluskunnat. Siitähän se alkoi. Ei meillä ollut mitään armeijaa vielä. Venäläisetkin olivat vielä täällä. Jo Talvisodassa oli joitain nuorempia suojeluskuntalaisia vartiotehtävissä. Minäkin kävin suojeluskunnan alokaskurssin tammikuussa 1940, kertoo Korhonen.

Muraja oli mukana suojeluskunnan poikaosastossa Siilinjärvellä.

– Kun jatkosota alkoi, olin jakamassa rintamalle kutsuja. Polkupyörällä menin pitkin pitäjiä keskellä yötä, jolloinka kuviteltiin, että kaikki miehet olisivat kotona.

– Eivät muuten olleet, hymähtää Korhonen.


Nummen suojeluskunta 1930-luvulla

Suojeluskunta opetti monia taitoja

Tänä vuonna perustamisensa 100-vuotisjuhlavuotta viettävän suojeluskuntatoiminnan ansiosta nuorukaisille oltiin saatu jo ennen sotaa opetettua mm. ampumataitoja. Suojeluskuntien anti on molempien mielestä kuitenkin paljon tuota laajempaa.

– Kun ajatellaan sitä peruskoulutusta ja jopa terveyspuolen koulutusta, jota siellä annettiin, niin eihän sitä oikeastaan kukaan muu kehittänyt. Ei se kaikki ollut sotilaallista: oli kilpahiihtoa ja muuta liikuntaa. Kansanterveyttä kunnioitettiin niin paljon, että politiikka unohdettiin kokonaan, Muraja huomauttaa.

– Suojeluskuntatoiminta oli voimakasta jo ennen sotia, täällä Kuopiossakin. Oli isot päällikötkin, eversti Autti ainakin sotaan saakka piiripäällikkönä täällä. Oli myöhemmin divisioonan komentajana. Sota-aikaan ne poikaosastot muuttuivat sotilaspojiksi. Niitä oli joka pitäjässä. Oli alkeiskoulutusta ja pesäpalloa. Sen ansiosta käsikranaattikin lensi ihan eri lailla, Korhonen iskee silmää.

– Kyllä moni meistä sotilaspojista kuvitteli jo olevansa valmiita sotilaita, Muraja muistelee.


Sotien jälkeinen aika

Sodanjälkeisessä ilmapiirissä alunperin Suomen senaatin asetuksella vahvistettua Suojeluskuntajärjestöä pidettiin fasistisena järjestönä.

– Sodan jälkeen, kun ryhdyttiin tekemään Venäjän kanssa ystävyyssopimuksia, niin silloin hajosi koko tämä toiminta, joka oli siihen saakka ollut luomassa koko Suomen yhteistä sotilas- ja yleissivistystä, muistuttaa Muraja.

Korhonen ei juurikaan menneitä haikaile.

– Suomi on hyvä maa, paljon parempi kuin meidän nuoruudessamme. Ei kai sellaista asiaa olekaan, joka ennen olisi ollut paremmin, hän epäilee.

Yksi asia kuitenkin häntä huolettaa.

– Mitenkä niissä peruskoulun oppikirjoissa edes selostetaan sotia? Jos ajatellaan vanhaa aikaa, niin kylän opettajatkin kuuluivat suojeluskuntiin. Nyt ei ole enää tällaisia järjestöjä. Sieltä sen historian tuntemuksen täytyy lähteä: mitä opetetaan ja miten.

Murajan mukaan jo suojeluskuntien juurruttamaa isänmaallisuutta ja maanpuolustustahtoa on kiittäminen siitä, että rintamalle lähtö koettiin velvollisuudeksi.

– Sotaan lähtö tuntui ihan luonnolliselta, velvollisuudelta. Ei siinä politiikkakaan juolahtanut mieleen silloin. Mentiin kun kerran käsky tuli. Ei ollut kovin paljon niitä, jotka olisivat kieltäytyneet, hän pohtii.

– Nyt kun on kutsunnat, niin hirveän moni kieltäytyy nykyisin. Ehkä johtuu osittain siitä, että meillä ei ole sellaista suojeluskuntien kaltaista peruskoulutusta tätä isänmaata varten, joka valmentaisi meitä jo nuorina lähtemään mukaan?


Talvisodan henki on kuollut

Sen sukupolven edustajina, jotka olivat valmiita uhraamaan vaikka henkensä tulevienkin sukupolvien vapauden vuoksi, ei heillä riitä ymmärrystä varusmiespalvelusta kieltäytyville.

– Minä en ymmärrä aseistakieltäytymistä ollenkaan. Se on miesten koulu, pudistelee Korhonen päätään.

Muraja näkee kysymyksen osana isompaa ongelmaa.

– Monta kertaa on tullut mieleen, että ne eivät varsinaisesti sotilaspalvelun takia olekaan sivareita, vaan normaalin, totutun elämänpiirin rikkoontumisen. Halutaan vaan rennosti mennä eteenpäin, että viis siitä sotilaskoulutuksesta, ei se kuulu meille. Ajatellaan vain niin, eikä sitä, että kun sota syttyisi, niin kuka sinne rintamalle lähtis?

Talvisodan ihmeen ytimenä onkin pidetty koko kansan tuolloin osoittamaa uhrautuvaisuutta; sitä, että oltiin valmis asettamaan oma maa oman itsensä edelle. Muraja epäilee, ettei sellaista henkeä maailmassa enää edes ole.

– Kyllä se melkein niin on, että tämä ajatusmaailma pyörii sen oman itsen ympärillä. Se on pohjana kaikelle, mitä elämässä tekee. Että lähtisikö sitä tosiaan vaikka maataan puolustamaan, se on sivuseikka,  jota voi luulla joutuvansa ajattelemaan vasta kun se tilanne on jo tapahtunut.  Ei ne osaa ajatella yhtään omaa nenäänsä pidemmälle, nykynuoriso. Auktoriteettien kohtaaminen taitaa ylipäätään olla heille ylitsepääsemätöntä.


Kuopiolaisveteraanit Panu Muraja (vas.) ja Aku Korhonen (oik.)

Ei ymmärrystä sivareille

Molemmilla veteraaneilla on kaksi lasta. Mitä siitä olisi tullut, jos oma poika olisi ilmoittanut aikanaan ryhtyvänsä sivariksi?

– Ei siitä olisi tullut mitään, naurahtaa Korhonen.

Murajalla on kaksi poikaa.

– Sodasta he eivät ole juurikaan kyselleet, mutta molemmat ovat kyllä innokkaasti käyneet sotaväen. Lapsenlapsillekin on jonkin verran juttua siirtynyt, he ovat mielenkiinnolla kuunnelleet, kun heille on puhunut näistä asioista.

Maanpuolustustahto elää vahvana myös Korhosen lapsenlapsissa.

– Australiassa asuvan tyttären poika olisi tullut ulkomailtakin suorittamaan asevelvollisuuttaan, mutta muodollisuuksien vuoksi se ei onnistunut.  Pojan vanhempi poika sai alikersantin jämät ja jatkoi aliupseerikouluun Rissalaan. Nuorempi lähti kesäkuun saapumiserässä Kajaaniin. Kyllä minä sen vanhemman kohdalla vähän epäilin, että miten tulee pärjäämään mutta hyvin jämäkästi juttelee asioista. Siellä kyllä oppii.

 

Jaa kirjoitus: