”Aina olen tehnyt mitä on käsketty” – Anna-Liisa Siron tie evakosta lotaksi

21.10.2018 ”Aina olen tehnyt mitä on käsketty” – Anna-Liisa Siron tie evakosta lotaksi

Anna-Liisa Siro kotonaan Tampereella

Vuonna 1927 syntynyt lotta Anna-Liisa Siro on virkeä veteraanipolven edustaja. Elämänsä aikana Siro on ehtinyt nähdä ja tehdä jos jonkinlaista, mutta työ ja harrastukset ovat hänen mukaansa auttaneet häntä selviytymään myös vaikeammista ajoista.

– Työ tekijäänsä opettaa, Siro toteaa elettyä elämää Tampereen-kodissaan muistellen. Siron toimeliaisuus on ollut tarpeen.

Potkukelkalla evakkotielle

Antreassa syntynyt ja Äyräpäässä varhaisvuotensa viettänyt Siro muistelee lapsuuttaan Karjalan kannaksella lämmöllä.

– Se oli kaikin puolin onnellista aikaa ja sitä on ihana muistella edelleenkin, hän huokaisee.

Siron perheeseen kuuluivat äiti, isä, sisar ja äidinäiti eli mummo. Isä kuitenkin kuoli Anna-Liisan ollessa vasta 4-vuotias.

Talvisodan aattona tuolloin 12-vuotias Anna-Liisa lähti yhdessä mummonsa kanssa kohti Parkanoa, jossa asui sukulaisia. Paluu kotiseudulle kuitenkin tapahtui nopeasti, sillä äiti ilmoitti, että koulu alkaisi pian, jolloin olisi syytä olla jälleen kotona Pölläkkälässä.

Siro lähtikin yksin junalla takaisin kotikylään odottaen, että paluu kouluun ja normaaliin arkeen tapahtuisi. Pitkän, useita junanvaihtoja sisältäneen matkanteon jälkeen jäi koulunkäynti kuitenkin vain yhteen päivään – sitten koulu suljettiin.

Talvisodan sytyttyä oli Siron taas jätettävä kotiseudut taakseen. Alue määrättiin tyhjennettäväksi siviileistä ja Siro lähti matkaan tuossa vaiheessa jo lottana työskennelleen äitinsä kanssa. Vastassa olivat tyhjät talot ja autiot kadut. Kaikki siviilit oli jo siirretty turvallisemmille alueille ja he olivat vieneet mukanaan myös kotieläimensä. Näin ollen kylästä ei löytynyt enää yhtäkään hevosta – ainoastaan potkukelkka, jolla matkaa oli alettava taittamaan.

Yli 30 kilometrin matkanteon jälkeen he vihdoin tavoittivat loput, erääseen majataloon majoittuneet loput äyräpääläiset, jotka olivat lähteneet matkaan jo aiemmin.

– Voi kuinka mukavalta sitten tuntuikaan vihdoin, reilun 30 kilometrin matkan jälkeen, päästä petiin makuulle, hän huudahtaa.


Äyräpään kirkon rauniot, elokuu 1941

Kauhea Karjalan menetys

Varsinainen evakkotie oli kuitenkin vasta aluillaan. Aamulla matka jatkui lava-autolla rautatien varteen, josta tapahtumarikas matka turvaan saattoi alkaa. Vielä tässä vaiheessa ei matkalaisille ollut selvää, mihin heidän tiensä veisi, mutta yleisesti arveltiin junan päätyvän Saloon.

– Saloon juna meidät lopulta toikin.

Ensimmäisen yönsä Siro vietti äitinsä kanssa koulun lattialla, sitten matka jatkui kohti Kiikalan pitäjää. Kylältä edettiin vielä syvemmälle maaseudulle ison talon luo, jonka rappusilla oli talon emäntä vastassa. Siro muistaa yhä heidän saamansa vastaanoton.

– Hyvä, ettei mustalaisia tullut, oli emäntä todennut tulijoita silmäillessään.

– Meitä oli viisi ja meidät kaikki ohjattiin karjakeittiöön, joka oli hyvin pieni. Keittotilassa oli ainoastaan maalattia, Anna-Liisa kertoo.

– Vaatimattomista olosuhteista ja viileästä vastaanotosta huolimatta vähitellen kotiuduimme ja hyvin meni myös talon väen kanssa.

Täältä matka jatkui kohti Pertteliä, jossa he saivat kuulla järkyttävät uutiset. Karjala oli mennyttä.

– Oli järkyttävä hetki kuulla, että Karjala on menetetty, silloin kaikki itkivät.


Evakkoja Karjalan kannaksella Talvisodan ensimmäisinä päivinä, marraskuu 1939

Teit äitein kulkemaan

Jatkosodan aikana äiti sai kutsun lottatyöhön perheen vanhoille kotiseuduille Pölläkkälään. Äidin suunnatessa muonituslotaksi lähti mukaan myös tuolloin 14 vuotta täyttänyt Siro. Puolustusvoimien tehtävät olivat hänelle tuttuja jo entuudestaan, sillä hän oli itsekin ollut jo koulutyttönä auttamassa Mannerheim-linjan rakentajia muonittanutta äitiään

Äidin työpaikkana toimi Valkjärven sotilashallintopiirin esikunta. Siro puolestaan aloitti työskentelynsä vuonna 1942 saatuaan työtarjouksen sotatoimialueelta.

– Olenkin aina tehnyt sen mitä on käsketty, hän toteaa.

1943 Anna-Liisa siirtyi toimistotöihin, joissa hänen tehtäviinsä kuuluivatkin erityisesti postitustehtävät.

– Kaikkinensa työskentelin kolmessa eri toimistossa. Pakkasin ja käärin sanomalehteen kirjeitä, joista monet olivat salaisia,

Puute näkyi myös rintamalla.

– Kirjekuoret käytettiin aina uudelleen, hän muistelee.

– Olin sota-aikana nuori, joten jaksoin ja tein sen mitä käskettiin. Tunsin työn iloa ja ahkeruutta, ja ympärilläni oli aina paljon ihmisiä.

Sirolla on yhä tallessa komennustodistus, josta käy ilmi, että hänet on palautettu lottatöistä Viipurin piiristä 7.10.1944. Kysyttäessä sodan ajan peloista, nousee yksi asia yli muiden.

– Sotatoimialueella olevia desantteja piti varoa. Tiedän myös, että toimisto joutui ampumaan desantin, kun sellainen saatiin kiinni.

Ennalta-arvaamattomuus oli sodan aikaan koko ajan läsnä. Koskaan ei voinut olla varma, mitä tapahtuisi.

– Äyräpäästä lähdettäessä meillä oli käytössämme esikunnan lava-auto, joka ei ollut kooltaan kovin suuri. Reitillämme oli kolmen kilometrin pätkä aukeaa maantietä, jonka varrella ei ollut lainkaan puita. Yläpuolellamme lensi tiedustelulentokoneita, joista yksi oli erityisen matalalla ja muistan katsoneeni tätä lentäjää suoraan silmiin. Hänellä olisi ollut mahdollisuus ampua autoa kohti, mutta hän ei sitä tehnyt. Automatka päättyi siihen, että hyppäsimme ojaan turvaan, hän muistelee.


Lottia lajittelemassa kenttäpostia Viipurissa, helmikuu 1942

Harrastukset pitävät virkeänä

Tuollaisen lapsuuden jälkeen osaa rauhaa arvostaa, samoin kuin veteraanien urhoollisuutta. Heidän asiansa ei Siron mielessä unohdu ja 1960-luvulla hän oli mukana mm. keräämässä rahaa Tampereen kaupungin alun perin veteraaneille perustamalle palvelutalolle Tammenlehvätalolle.

Vuosikymmenten saatossa Siro on ollut mukana mm. Martoissa ja seurakunnan toiminnassa, samoin kuin useissa kuoroissa. Tampereen Sotaveteraanikuoro on näistä yksi. Musiikki on aina ollut lähellä Siron sydäntä ja vaikka laulaminen onkin jäänyt, on hän tuttu kasvo Tampere-talon konserttiyleisössä.

Iän myötä harrastukset eivät olekaan suinkaan vähentyneet, ne ovat vain muuttuneet ja uusiakin on tullut. Tällä hetkellä työn alla on muun muassa englannin kielen opiskelu, hän paljastaa.

Elämä ei ole aina ollut helppoa, mutta aivan yksin ei Toijalan kautta tamperelaistuneen Siron ole onneksi tarvinnut pärjätä.

-Haluan lähettää kiitokset koko Tampereen Sotaveteraanien Huoltoyhdistykselle, joka on järjestänyt paljon erilaista toimintaa ja jolta olen saanut tukea kaikissa tilanteissa.

Alkuperäinen artikkeli (Veera Kivimäki: ”Työ tekijäänsä opettaa”) on julkaistu Tampereen Sotaveteraani-lehdessä. Neljä kertaa vuodessa ilmestyvä lehti toimitetaan kaikille jäsenille. Jäseneksi pääset liittymään tästä.

Jaa kirjoitus: