”Älä vihaa, älä kadehdi, älä pyri valtaan” – 106 täyttävän Klaudia Rahikaisen pitkän elämän salaisuudet

12.2.2019 ”Älä vihaa, älä kadehdi, älä pyri valtaan” – 106 täyttävän Klaudia Rahikaisen pitkän elämän salaisuudet

106-vuotias Klaudia Rahikainen liittyi lottiin jo 30-luvun alussa

– Menneet minä muistan, paremmin kuin eilisen, ilmoittaa Klaudia Rahikainen hymyssä suin. Muistettavaa hänellä onkin pitkältä ajalta: hurmaavalla lotalla tulee 13.2.2019 täyteen huikeat 106 vuotta.

Lotiin  Salmissa syntynyt Karjalan kasvatti liittyi Helsinkiin muutettuaan 1930-luvun alussa.

– Se oli lottaosasto 36. Olin varuskuntalottana ja rouva Oesch oli sen puheenjohtaja, hän kertoo ylpeänä maineikkaan kenraali K.L Oeschin vaimoon viitaten.


Ennen kuin kaikki muuttui

Sodasta ei Rahikaisen mukaan lottien keskuudessa puhuttu eikä siihen oikein uskottu. Sotaa edeltänyt kesä on jäänyt elävästi hänen muistoihin.

– Kuulin heidän naapurissaan kotiapulaisena työskentelevältä tyttöystävältä, että Abraham Stillerin*  perheeltä Kulosaaressa oli sisäkkö lähdössä ja niin minä menin heille ja olin siellä kaksi kuukautta. Kävin Keskuskadulla IKL:n Musta Karhu-nimisessä ravintolassa. Ei minulla ollut mitään poliittisia mielipiteitä, minä kävin siellä, kun siellä laulettiin. Ja siellä laulettiin Mustapaitojen marssia, joka oli kuulemma tehty Saksan kansallislaulun sävelmään, Klaudia muistelee.

– Sitä minä lauloin Stillereillä oikein lujaa, ennen kuin kuulin yhdeltä perheen neljästä pojasta, että hän ei oikein tykkää siitä. Vähän sen jälkeen heille tuli Puolasta yksi juutalaispoika, jonka tuomarintutkinto olisi ollut enää yhdestä kokeesta kiinni. Hän oli päässyt pakoon tänne ja oli muutaman päivän Stillereillä, ennen kun hävisi* Ilmeisesti pääsi Amerikkaan. Silloin minäkin aloin aavistella, että nyt eivät ole asiat hyvin, tämä satu on tulossa päätökseen, hän puistelee päätään muistoihinsa vaipuen.

Aikaansa Stillereillä Rahikainen muistelee lämmöllä ”elämänsä helpoimpina päivinä.” Loppukesästä hän lähti Helsingistä lomalle kotiin, jossa ajatteli tällä kertaa viipyä vähän pidempään. Kaikki oli kuitenkin peruuttamattomasti muuttumassa.

– Olin Suojärvellä kummitätini luona kun Saksa hyökkäsi Puolaan. Oli syyskuun ensimmäinen. Minä ostin saman tien lipun Salmille ja lähdin kotiin. Junalla pääsi Matkaselkään saakka, siitä eteenpäin piti mennä autolla. N. 3-4 kilometrin päässä kotoa oli pieni myllypuro, jossa oli silta ja sillä suojeluskuntalainen pyssyn kanssa. Silloin heräsi Suomikin.

Vartiossa oleva suojeluskuntalainen vaati saada nähdä sillan ylittäviltä passin. Topakkana tyttönä Rahikainen antoi tämän kuulla kunniansa.

– Sehän oli Pekka Kokkonen, minun kansakoulukaveri. Minä sanoin, herranjestas, tunnethan sinä minut ja minä sinut! Mutta kun ensimmäistä päivää oli, niin oli virkaintoinen. Eihän meillä mitään passeja ollut silloin olemassakaan. Minä sanoin, että minä sinulle kohta passin näytän, hän nauraa.


Lieksa oli kokonaisuudessaan sotatoimialuetta

Sota syttyy

Salmi oli vain kolmen kilometrin päässä valtakunnan rajasta ja syksyn edetessä sodan uhka alkoi olla yhä todellisempi.

– Se oli jokapäiväistä elämää, sitä elettiin päivä kerrallaan. Mutta pelättiin ja alettiin varustautumaan siihen, että jos tulee lähtö. Minä ahkerasti kudoin ja ompelin, kun olin vanhin lapsista. Nuorin meistä oli vasta 4-vuotias. Mamma kehräsi villalankaa kuin viimeistä päivää ja minä kudoin niin kuin viimeistä päivää.

Lottana Klaudia sai komennuksen Pirttiselän rajavartiostoon, jossa olivat rajavartion lisäksi myös kylän miehet, ehkä parikymmentä kaiken kaikkiaan. Lähtö hänen perheelleen tuli torstaiaamuna, marraskuun viimeisenä päivänä. Lunta satoi tuona päivänä hänen mukaansa kuin nenäliinoja.

– Me oltiin Pirttiselässä jo siihen tykinjyskeeseen ja ammuksiin totuttu, ettei oltu millänsäkään. Minä tiskasin aamutiskiä, toinen lotta keitti puuroa. Pojat olivat juuri juoneet teensä ja naapurin poika, Myllärin Mikko totesi, että voi, miten toinen kupillinen maistuisikin, muttei ole aikaa, kun pitää lähteä sotimaan.

Pian tuli lähtö lotillekin.

– Rajavartioston väliaikainen komentaja, vänrikki Marjanen tuli sanomaan, että nyt emännät vaatteet niskaan. Minä kysyin, että onko sota syttynyt. Hän sanoi, että on. Jo ennen kuin selvisimme sieltä Pirttiselän vartiolta, saimme kuulla, että Mikko oli kaatunut.

Klaudian lisäksi sotaan joutui heidän perheestään vanhin poika Vilho. Veera-sisko oli puolestaan rintamalottana.

Klaudiaa kehotettiin olemaan menemättä kodin kautta, koska sillä suunnalla tykitys oli ollut vieläkin kovempaa. Mutta tyttö piti päänsä.

– Päällysjärvellä kiireessä muutamia ovia aukaisin, että nyt alkakaa mennä niin kuin olisitte menossa jo! Kun pääsin kotiin, ei siellä ollut ketään. Kaikki olivat lähteneet. Kotiin oli jäänyt vain pieni kissanpentu ja vielä tänäkin päivänä mietin, että miksen pistänyt sitä poveen – kyllä me oltaisi jotenkuten sen kanssa tultu juttuun, hän surkuttelee.


Lasse rintamalla Rukajärven suunnalla

Toinen lähti sotaan, toinen evakkoon

Kotimatkallaan junassa Helsingistä Sortavalaan oli Klaudia tutustunut rajavartioston mieheen Lasse Rahikaiseen, jonka kanssa tunteet olivat syvenneet seurusteluksi.

– Seuraavana oli Palojärvi. Sieltä tuli tuttu miesjoukko, naapurin miehiä ja minä kysyin, että oletteko nähneet Rahikaista. Sanoivat että kohta se tulee, mutta älä nyt kovin pitkäksi aikaa jää odottamaan. Niin se tuli ja me lähdettiin porukassa. Orusjärvi oli seuraava suurempi paikka, jossa kokoonnuttiin. Sinne oltiin tultu pienemmistä kylistä. Oli parikymmentä hevosta rekineen täynnä pakolaisia. Vanhukset ja lapset olivat reessä, mutta me nuoremmat kävelimme.

Klaudiaa Lasse ohjeisti kirjoittamaan hänen äidilleen Pertunmaalle jotta saisi tarvittaessa tiedon, jos jotain tapahtuisi.

– Orusjärvellä sitten erosimme: Lassi läksi sotaan ja minä evakkoon. Tulemalle oli matkaa 20 kilometriä. Sanottiin, että ottakaa evästä mukaan. Jotkut ottivat tietysti juuri paistamansa leivät, toiset ottivat taikinankin.

Muisto pakomatkasta on jäänyt elävästi mieleen.

– Se saattue… se oli niin hiljainen. Kukaan ei itkenyt, kukaan ei noitunut, kukaan ei valittanut. Hiljaa vain mentiin eteenpäin. Ja kun taakse katsottiin, niin taivas loimusi ammuksista kuin taloja olisi poltettu, Klaudia palaa 80 vuoden takaisiin tapahtumiin.

– Tunti annettiin aikaa lähtöön. Sinne jäi talot ja karja. Ja Aune-siskon nukke. Eihän sitä aikuinen ymmärrä, miten lapsen mieli toimii: minä olin tehnyt hänelle nuken ja hän olisi ottanut sen mukaan, mutta mamma sanoi, että on paljon muutakin mitä pitää ottaa ja niin nukke jäi. Aune muisteli sitä vielä aikuisenakin.

Evakkokulkue päätyi suojeluskuntatalolle, missä lotilla oli odottamassa teetä ja voileipiä. Kukaan ei tiennyt, miten elämä jatkuisi.

– Meidät vietiin Tohmajärvelle ja sieltä muutaman päivän päästä Saarijärvelle. Siellä vietettiin talvisodan loppu. Sitten minä läksin Helsinkiin leipää etsimään. Lasse säilyi talvisodassa, hän haavoittui Klemetin motissa.


Klaudia ja Lasse vihittiin 23.3.1941

Kotona ei koskaan puhuttu sodasta

 Sodan jälkeen maa oli täynnä karjalaista siirtoväkeä ja kaikki etsivät töitä. Kotiapulaisen paikkoja jonotettiin kadulle saakka. Klaudia löysi mieluisan paikan eversti Einari Haltiavuoren taloudesta. Joulun aikaan Lasse kävi Helsingissä ja pariskunta meni kihloihin.

– Joululahjaksi sain Haltiavuorilta Myrna-kahvikaluston. Se on yhä käytössä.

23.3.1941 heidät vihittiin Suurkirkossa, yhtä aikaa viiden muun parin kanssa.

– Suntio sanoi, että pitäkää omastanne kiinni, ettei mene sekaisin! Joku oli vitsikäs ja tuumasi, että väliäkös sillä – morsian kuin morsian!

Koko yön oli satanut lunta ja Klaudian jo odottaessa sulhoaan kirkossa sitä tuli vain lisää.

– Kaksi Lassen vartiotoveria oli täällä sotilassairaalassa ja tulivat vihkiäisiin. Toinen heistä huolestui, että mitä jos Lasse ei ehdikään ajallaan? Minä sanoin hätäkös mulla – minä otan sinua kynkästä kiinni ja sillä siisti!

Lasse ehti häihin ja pariskunta ehti olla naimisissa yli 52 vuotta. Häiden jälkeen aviopari asettui Lieksaan, jossa Lasse rajavartijana palveli. Kesäkuussa 1941 alkoi jatkosota.

– Pohjois-Karjalan rajavartiostolla oli leiri Lieksan Nurmijärvellä ja lotat olivat mukana. En muista monta meitä oli, mutta sen muistan, että lunta tuli vielä kesäkuussakin. Me oltiin lottien kanssa pullaa leipomassa pojille, kun yksi miehistä tuli ja sanoi että nyt autoon, sota on syttynyt.

Seuraavaksi mentiin Lieksaan rajakoululle, jossa oli taas aika jättää hyvästit.

– Minä olin ainoa, joka siellä itki! Saksalaiset olivat varmoja, että sota on pian ohi; että muutaman viikon päästä ollaan jo Uralilla. Minä sanoin pahanilmanlintuna. että kunhan ei vain omaa Uralia menetettäisi. Että tulisi lisää orpoja ja leskiä. Odotin silloin ensimmäistä lastamme ja ajattelin, että entä jos hänkään ei koskaan näkisi isäänsä? Lasse sanoi, että ennen kuin vauva syntyy, sodat on sodittu ja hän tulee jo kotiin. Vauva syntyi ja syntyi toinenkin, isä vain soti.

Lasse oli koko jatkosodan ajan Rukajärvellä. Hänen äidillään oli huolta kerrakseen: Lassen lisäksi rintamalla oli kaksi hänen veljeäänkin. Sodan jälkeen Lasse oli aktiivisesti mukana veteraanijärjestöjen toiminnassa, mutta sotakokemuksistaan ei Lasse koskaan kotona puhunut.

– Jossain vaiheessa, kun oli jo vuosia mennyt, niin hän sanoi, että nyt ei enää unissaan näe sotaa, Klaudia kertoo.


Karjalasta tuotu samovaari

Iloisessa luonnossa pitkän iän salaisuus

Jatkosodassa Suomi hankki talvisodassa menettämänsä alueensa takaisin ja siirtoväki pääsi palaamaan koteihinsa. Asemasotavaiheessa takaisin menivät myös Klaudian vanhemmat. Hän itse pääsi käymään kotiseuduillaan viimeisen kerran kesällä 1943, mutta sekin reissu jäi lyhyeen.

– Kun Viteleessä ammuttiin, niin ääni kulki vettä pitkin niin, että meidänkin ikkunat tärisivät. Muutama yö oltiin siellä esikoisen kanssa ja tultiin sitten takaisin Lieksaan.

Kesällä 1944 tuli Klaudian perheellä toinen ja tällä kertaa lopullinen lähtö. Tästä muistuttaa Klaudian olohuoneen nurkassa seisova messinkinen samovaari.

– Kun viimeisen kerran kotoa läksin, niin isä antoi samovaarin mukaan. Meillä oli ollut oma samovaari, hopeanvärinen ja paljon komeampi mutta venäläiset olivat ottaneet sen ja jättäneet tuon tilalle. Isäni sanoi, että ota samovaari muistoksi – heillä tulee niin kiireinen lähtö, ettei ehdi samovaariakaan keräämään seuraavan kerran kuin lähtö tulee. Ja niinhän siinä kävi.

Sodan jälkeen ei Rahikainen enää ole kotona Karjalassa käynyt.

– Olisihan sinne tietenkin päässyt vaikka kuinka käymään, mutta minä olen niin pitkävihainen. Kun ovat sen kerran ottaneet, niin pitäkööt.

Tokaisussa on epäilemättä aimo annos karjalaista huumoria, jonka Klaudia arvelee syyksi pitkään ikäänsäkin.

– Minä olen saanut Luojalta iloisen luonteen. Minä olen aina sanonut, että olen puhelias, mutta se ei ole minun vika, vaan heimon!

Ohjenuoraa on löytynyt tosin vähän idempääkin.

– Eräältä intialaiselta viisaalta – niitähän Intiassa on – kysyttiin, että mikä on pitkän iän salaisuus. Hän sanoi, että älä vihaa ketään, älä kadehdi mitään älä pyri valtaan. Enkä ole noin tehnyt. Meidän avioliitossakin oli hyvin tasavalta. Koskaan ei käyty nukkumaan vihassa päin.


* toim. huom. Abraham Stiller oli Ruben Stillerin isoisä. Arvostetussa asemassa Suomen juutalaisyhteisössä ollut mies tarjosi toisen maailmansodan aikana apua muualta Suomeen paenneille juutalaispakolaisille.

Jaa kirjoitus: