Ruumiskasasta rautateille – Väinö Jaakonsaaren viime hetken pelastuminen

8.4.2019 Ruumiskasasta rautateille – Väinö Jaakonsaaren viime hetken pelastuminen

Pioneerit välttyivät monesti varsinaisilta taisteluilta, mutta heidän tehtävänsä sodissa oli merkittävä. Heidän tehtävänsä on muokata toimintaympäristöä omille joukoille edulliseksi ja rajoittaa vihollisen toiminnan vaikutuksia. Tämä tapahtuu esimerkiksi edistämällä oman joukon liikettä, hidastamalla vihollisen liikettä ja suojaamalla omia joukkoja linnoittein ja suluin.

Suomessa pioneeriaselaji löi itsensä läpi talvisodassa ja sen ratkaiseva rooli jatkui myös sen jälkeen. Yksi mittavimmista pioneerien saavutuksista on Salpalinjan rakentaminen vuosina 1940–41 ja 1944. Vironlahdelta Savukoskelle ulottuva, 1200 kilometrin mittainen ja sadoitteista linnoitteista koostuva puolustuslinja on yhä Suomen itsenäisyyden historian suurin rakennushanke.


Salpalinjaa oli enimmillään rakentamassa yli 35 000 miehen joukko

Jatkosodan hyökkäysvaiheessa he edesauttoivat toimillaan suomalaisjoukkojen etenemistä, asemasotavaiheessa pääpaino oli puolustuksen lujittamisessa mm. linnoituksia rakentamalla. Vetäytymisvaiheessa heidän tehtäviinsä kuului mm. liikenneyhteyksien tuhoaminen hyökkäävän vihollisen etenemisen estämiseksi. Erityisen keskeisessä roolissa pioneerit olivat Lapin sodassa.

Suomi joutui talvisotaan huonosti varustautuneena eikä esim. miinoja ollut läheskään riittävästi. Pioneerien kekseliäisyyttä koeteltiin jatkuvasti ja he joutuivat usein turvautumaan kotitekoisiin korvikkeisiin. Välirauhan aikana pioneerien määrää joukkojen kokoonpanoissa lisättiin talvisodan 11 000:sta 20 000:een.

Yksi heistä oli antrealalaissyntyinen radanrakentaja Väinö Jaakonsaari, jo talvisodankin veteraani, joka oli ammattinsa vuoksi komennettu pioneeriksi.

Jatkosodan aikana tuolloin 32-vuotias Jaakonsaari oli pioneerijoukoissa Laatokan rantaseudulla Harlussa miinoittamassa teitä ja siltoja. Myös ranta-aluetta miinoitettiin tulevan vihollisen maihinnousun estämiseksi. Työ olin raskasta ja sitä oli paljon. Levähdyssuojana pioneereilla oli käytössään junanvaunu.


Pioneereja sillanrakennushommissa Harlussa, heinäkuu 1941

Kesä-heinäkuun vaihteessa 1944 Jaakonsaaren työvuoro oli juuri päättynyt ja hän oli menossa lepäämään, kun lähestyvä vihollisen pommikone alkoikin tulittaa maassa olijoita.

Suomalaiset olivat kaivaneet paikan läheisyyteen poteroita, joihin suojautua mahdollisten pommitusten varalta. Jaakonsaari oli paikalla olijoiden mukaan hakenut suojaa toisen pioneerin kanssa samasta kuopasta. Hänellä itsellään ei ollut jälkeenpäin mitään muistikuvia tapahtuneesta.

Iskun jälkeen paikalle tulleet sotilaat olivat tehneet tilannekatsauksen ja laskivat Jaakonsaaren kuopassakin olleen kaksi vainajaa. Kaatuneet, Jaakonsaari heidän joukossaan, lastattiin kuorma-autoon.

Lastauksen aikana auton lavaan nojannut kuljettaja sattui katsomaan taakseen ja huomasi käden nousevan ruumispinosta. Se oli Väinö Jaakonsaaren viimeinen voimanponnistus.


Kaatuneita ja haavoittuneita lastataan kuljetusta varten jatkosodassa

– Täällä yksi elää, nopeasti sotasairaalaan! kuljettaja huusi.

Jaakonsaaren vasemman korvan vierestä oli mennyt kolme sirpaletta aivoihin. Näistä yksi saatiin poistettua leikkauksella. Toista ei voitu leikata eikä kolmatta myöhemmin enää löydetty. Uhri oli tajuttomana kaksi viikkoa.

Mirjam ja Väinö Jaakonsaari vuonna 1934

Kotona Jaakonsaaren kohtalon hetkistä ei tiedetty mitään. Kirje toisensa jälkeen ne palautuivat takaisin Mirjam-vaimolle. Hänen tunnelmiaan on mahdotonta edes kuvitella: sota oli tuossa vaiheessa vienyt tämän kahden pienen lapsen äidin jo evakkomatkalle, jonka aikana hänen vaistonsa oli peräti kahteen kertaan pelastanut hänet varmalta kuolemalta. Tieto tapahtuneesta tuli vasta viikkoja myöhemmin sotavammasairaalasta.

– Äiti ehti olla jo ihan varma, että isä on kaatunut, kertoo Jaakonsaaren Eurassa asuva tytär Salme Hiitiö, 81.

Toipumisvaihe oli pitkä ja vaikea. Vaurioiden laajuuden selvittämiseksi potilasta testattiin moneen otteeseen mitä erinäisimmin tavoin. Kerran paperilapulle kirjoitettiin nimi Väinö Jaakonsaari, jota sitten näytettiin hänelle kysyen, tunnetteko?

– Tutulta näyttää, mutta en tiedä kuka mahtaa olla, virkkoi Väinö Jaakonsaari.

Tarjotusta tupakastakin toipilas oli kieltäynyt.

– Ei käy, haluaa veturin.

Tällä hän oli tarkoittanut veturiksi kutsumaansa holkkia.

– Sodassa saadut vammat vaivasivat isää koko loppuelämänsä. Vanhemmiten ne puhkesivat epilepsiana, muistelee Hiitiö.

Viipurissa syntynyt Hiitiö itsekin on saanut kokea sodan hirveydet: evakkoon hän joutui vain kaksivuotiaana.

– Isä kuitenkin tervehtyi myöhemmin niin hyvin, että palasi Valtionrautateille radanrakennustehtäviin Tampereelle.

Väinö Jaakonsaari kuoli 1992 Kärkölässä 82-vuotiaana. Niin hänen kuin perheen muidenkin jäsenten kokemukset Suomen historian kohtalokkaimmilta vuosilta ovat kuitenkin Hiitiön iloksi pysyneet elossa.

-Nyt niitä kuuntelee jo viides polvi!

Jutun pohjana ollut artikkeli (Mauri Paavilainen: Väinö Jaakonsaaren haavoittuminen) on julkaistu Satakunnan Sotaveteraanin Joulu 2018- lehdessä. Lehti toimitetaan kaikille jäsenille. Jäseneksi pääset liittymään tästä.

Jaa kirjoitus: