103-vuotias Tarmo Ahti palveli isänmaata kuolemaansa saakka

28.4.2019 103-vuotias Tarmo Ahti palveli isänmaata kuolemaansa saakka

Varsinais-Suomen Koskella siunattiin haudan lepoon 6. huhtikuuta  poikkeuksellisen ansioitunut sotaveteraani ja rakkaan isänmaan puolustaja, 103-vuotias maanviljelijä Tarmo Ahti (1.9. 1915 – 10.3. 2019). Hän ehti palvella isänmaata armeijan harmaissa peräti kahdeksan vuoden ajan. Rupeaman aloitti vuonna 1937 alkanut, aliupseerikouluineen 15 kuukautta kestänyt asepalvelus Turussa Porin Rykmentissä, mutta jo tuota ennen hän oli ansioitunut aktiivisena suojeluskuntalaisena.

– Harjoituksiin osallistuimme naapurinpojan Lennart Larkan kanssa. Muun ohella oltiin myös Kosken nuorisoseuran touhuissa, osallistuttiin pienestä pitäen tietysti kotitilan töihin ja käytiin maatalouskerhossa oppimassa kasvimaan viljelyä ja kananhoitoa, hän kertoi lapsuudestaan.



Porilaisia loppuun saakka

Tarmo Ahti alikersanttina vuonna 1938, kun asevelvollisuus on juuri päättymässä.

”Muistakaa, että olette porilaisia elämänne loppuun saakka!”

Tämän iskulauseen Tarmo kuuli ensimmäisen kerran aliupseerikurssin lopuksi järjestetyssä jääkärieversti Väinö Polttilan puhuttelusta.

– Aliupseerikurssin oli todella rankka ja vaativa kokemus, hän tunnusti myöhemmin.

– Polttila korosti, että opetuksen laadulla ja vaativalla tasolla pärjätään, jos joukossa vallitsee myös hyvä yhteishenki. Sitä meillä kyllä riitti. Kaikkihan isänmaata puolustivat sotien aikana niin taistelu- kuin kotirintamakin. Polttila itse haavoittui vakavasti venäläisten luodista tutkiessaan pimeässä karttaa valon avulla ja menehtyi haavoihinsa sitten kesällä 1940.

Tarmo oli myös sotainvalidi, sillä hän haavoittui rintamalla kaksi kertaa mm. kranaatinsirpaleista, joista osa jäi pysyvästi hänen kroppaansa. Edes se ei tätä tarmonpesää hidastanut.

– Toisella kerralla, jatkosodan etenemisvaiheessa, lähdin takaisin rintamalle, vaikka haavat vielä vähän mätivätkin. Niistä seurasi omat ongelmansa, hän myönsi.

Talvisodassa Tarmo palveli Jalkaväkirykmentti 14:ssä ja jatkosodassa JR 35:ssä, edeten ylikersantiksi. Hänen toimensa isänmaan hyväksi eivät kuitenkaan loppuneet rauhan tuloon: sodan jälkeen hän oli mm. mukana asekätkennässä. Kaksi tuhoisaa sotaa samaa vihollista vastaan vakuutti hänet siitä, että pahimpaan olisi varauduttava vastakin.

– Pelkona iti mielessä, että Neuvostoliitto hyökkää uudelleen ja vie Talvisodan tavoitteensa maaliin eli valtaa koko Suomen.

Aseita hän vei Koskella mm. suolle erään pehkutehtaan varastoon.

– Tässä hommassa oli vaarana Valpo, jonka miehistä tunsin yhden jo ennen sotia, kommunistien Kaino Haapasen Humppilasta, josta tuli myöhemmin kansanedustajakin.

Osa mukana olleista joutuikin maksamaan toimistaan kovan hinnan.

– Porin Rykmentistä mieleeni jäivät Polttilan ohella erityisesti loimaalainen jääkärieverstiluutnantti Yrjö Nahi sekä Kuirin jääkäriupseeriveljekset, joista Auno toimi sotien jälkeen Mellilässä pankinjohtajana. Hän joutui asekätkentään osallistumisen vuoksi eroamaan ennenaikaisesti Puolustusvoimista.


Tarmo Ahti ehti haavoittua rintamalla kahdesti

Etteivät tulevatkaan sukupolvet unohtaisi

Tarmo jatkoi vuosia kestänyttä koskelaisen koulunuorison valistustyötä aivan viime aikoihin saakka ja kiersi kouluissa kertomassa, mitä edelliset sukupolvet olivat tehneet vapaan isänmaan eteen ja mitä tulisi odottaa tuleviltakin sukupolvilta paitsi henkisen maanpuolustuksen saralla, myös siinä mahdollisessa tapauksessa, että meihin kohdistuisi taas ulkopuolinen hyökkäys.

Opettajien kertoman mukaan Tarmon tunneilla vallitsi aivan erityinen ja ihailtava keskittyminen oppilaiden taholla.

– Kaikki kuuntelivat  hiiskumatta sitä, mitä hyvin selkeäsanaisella ja hyvämuistisella sotaveteraanilla oli heille kerrottavana, Koskelta kiitellään.

Itse hän totesi vaatimattomasti viljelleensä maata ja eläneensä ihan tavallista elämää.

– Kova työnteko siihen kuului, mutta ei meidän suvussa muutoin ole pitkäikäisyyttä havaittu.

Oman pitkän ikänsä salaisuudeksi hän arvioi ”kohtuullisen huumorintajun.” Tunnustettakoon kuitenkin myös, että  hän viittasi kintaalla kemikaalein terästetyille levitteille ja rasvoille eikä suostunut luopumaan voista, kermasta eikä täysmaidosta.

Taannoin Tarmo osallistui kuulantyöntökilpailuun kotipaikkakunnallaan Koskella, mistä tuloksena oli 100-vuotiaiden sarjassa lajin uusi Suomen ennätys. Aikamoinen voimainkoetuksen Tarmo koki myös parisen vuotta sitten, kun hänen asuntoonsa tunkeutunut nainen yritti varastaa tavaraa häneltä. Tarmo työnsi naista rollaattorillaan ja piti tätä tukasta kiinni siksi, kunnes hän ranteessaan olevalla hälytyslaitteella hälyttämänsä poliisipartio ehti paikalle.

– Tilanne oli hankala ja kamppailin voimieni äärirajoilla. Jaksoin juuri ja juuri pitää naisen aloillaan. Tämä sanoi poliiseille, että hän tekee minusta rikosilmoituksen, mutta virkavalta totesi, ettei siitä tule mitään, hän naurahti tapausta muistellessaan.

Tarmo asui pitkään omassa asunto-osakkeessaan Koskella ja pärjäsi kodinhoitajien vierailujen ansiosta mukavasti yksin. Runsas vuosi sitten hän muutti Somerolle Lamminniemikotiin,  jossa hänen mielestään veteraaneja ihan oikeasti arvostetaan.

– Yleinenkin suhtautuminen meihin jäljellä oleviin sotaveteraaneihin on muuttunut kaiken aikaa myönteisemmäksi. Tulee vaan mieleen aikanaan pääministeri Rafael Paasion sanat ”mitäs menitte sinne”, kun häneltä kyseltiin 1960-luvulla veteraanien kuntoutuksesta.


Tarmolla oli hallussaan kuulantyönnön 100-vuotiaiden sarjan Suomen ennätys

Veljeä ei jätetä

Kolminumeroisten kerhoon ei Tarmon olisi uskonut kuuluvan, niin pirteä hän oli loppuun saakka.

– Miehen muisti pelasi loistavasti ja hyvällä laulunäänellä hän esitti pitkiäkin sävelmiä takeltelematta. Hänen 100-vuotisjuhlissaan kolme vuotta sitten täyttyi Kosken seurakuntatalo niin, etteivät kaikki halukkaat mahtuneet sisäänkään, Kari Nummila Loimaan seudun sotaveteraaniyhdistyksestä muistelee lämmöllä.

– Yhden musiikkiesityksen aikana hän koppasi yllättäen nuoren naisen tanssikaverikseen! Suuri joukko oli Tarmoa saattamassa haudan lepoonkin Kosken kirkossa.

Maailman menoa Tarmo seurasi niin ikään aktiivisesti ja myönsi suunnan olevan huolestuttava.

– Suomen valtion suuri velka huolettaa. Toivon, että nuorisomme jaksaisi silti uskoa tulevaisuuteen. Ovathan suomalaiset aina pärjänneet kovalla työnteolla ja yksimielisyydellä tätäkin aikaa pahempina päivinä.

Yhteishengen merkityksestä hän muistutti usein.

– Koululapset kysyivät kerran, mitä eroa oli suomalaisilla ja venäläisillä sotilailla. Vastasin, että suomalaiset toivat kaatuneensa kotipaikan multiin, mutta venäläiset eivät. Meillä oli siis tässäkin – jos vain suinkin mahdollista– se periaate, että veljeä ei jätetä, vaan haetaan pois vaikka oman hengenmenon uhalla.


Jaa kirjoitus: