Helsinkiläisveteraani Antti Henttosen 18. syntymäpäivä ei unohdu: ”Silloin ammuin ensimmäisen viholliseni”

7.5.2019 Helsinkiläisveteraani Antti Henttosen 18. syntymäpäivä ei unohdu: ”Silloin ammuin ensimmäisen viholliseni”

Antrealaissyntyinen Antti Henttonen asuu tätä nykyä Helsingissä

– Olen syntynyt Karjalan kannaksella Antrean pitäjän Henttolan kylän Anttilan talossa, 97-vuotias talvi- ja jatkosodan veteraani Antti Henttonen esittelee itsensä. Juuri niin täsmällisesti kuin opetusneuvokselta odottaisikin.

Hänen isänsä oli 10. tilaa viljellyt sukupolvi. Sittemmin perhe joutui evakkoon ja rajan taakse jäi paitsi koti, myös suvun liki 250-vuotinen historia Antreassa.

Talvisodan syttyessä Henttonen oli 17-vuotias. Sitä edeltäneen syksyn hän muistaa olleen synkkää aikaa.

– Näytti pahalta; siltä, että voisi tulla sota ja me olimme lähellä Venäjän rajaa. Sitten se sota alkoi 30.11., minun nimipäivänäni. Minä muistan, että me lähdimme isäni kanssa hakemaan lehmille kuiviketta läheiseltä suolta, mihin olimme sitä aikaisemmin kesällä kuivanneet.

Siellä ollessaan he kuulivat kovaa kolinaa 10 kilometrin päässä olevan rautatieaseman suunnalta. Takaisin tullessa naapurin mies tiesi kertoa sodan syttyneen.

– Suomalaiset hävittäjät olivat pudottaneet venäläisen pommikoneen.  Sitten se muuttui jokapäiväiseksi. Meiltä oli lähtenyt kotoa äiti ja kaksi pikkuveljeäni jo kaksi viikkoa aikaisemmin. Rajaseudun asukkaita kulki kotipihamme ohi kulkevaa maantietä pitkin pois kotoaan.


Evakkomatkalaisia, 1939

Syntymäpäivä, joka ei unohdu

Antreassa oli aktiivinen suojeluskunta, johon kuuluivat Henttosen mukaan ”ihan kaikki kylän pojat isännistä renkiin”.

– Siellä oli yksikin talo, jossa renki oli alikersantti ja isäntä sotamies. Isäntä komensi renkiä arkisin ja renki isäntää pyhäisin harjoituksissa, hän nauraa.

Keväällä 1940 Henttonen kävi kaksiviikkoisen alokaskurssin. Tosipaikka oli edessä saman tien. Summan murruttua helmikuun puolivälissä ei täydennyksiäkään enää löytynyt, joten Summan joukkojen komentaja soitti Viipurin suojeluskuntapiirin päällikölle, kysyäkseen, eikö hänellä olisi lähettää mitään apumiehiä, kun häneltä loppuvat miehet. Viipurin suojeluskuntapiirissä oli 22 suojeluskuntaa, joista kerättiin kaikki vapaana olevat pojat.

– Summaan tarvittiin apuvoimia, eikä löytynyt muita kuin meitä 17-vuotiaita ja vähän nuorempia suojeluskuntapoikia. Meitä vietiin sinne yksi pataljoonallinen ajamaan pois vihollista ja estämään sen murtuman laajeneminen. Me jouduimme etulinjaan, tehtäväksi estää vihollisen eteneminen meille päin, Henttonen kertoo, yhä epäuskoisuutta äänessään.

Viipurin suojeluskuntapiirin päällikkö Albert Puroma

– Summassa meidän päällikön ensimmäinen kommentti oli, että ”pistimet kivääreihin.” Vihollinen oli jo etenemässä, ja me ajattelimme, että mitä me nuoret pojat, joilla ei ole edes sotakoulutusta, mitä me teemme pistimillä? Mutta onneksi siinä oli vanhempia sotilaita. He olivat kaivaneet maahan kuoppia ja sieltä käsin polttopulloin ja kasapanoksin tuhosivat ne rintaman edessä etenevät panssarivaunut. Joukon huraa-huuto pysähtyi siihen ja joukko perääntyi. Me jäimme edelleen sinne etulinjaan – turvaamaan, ettei Suomen armeija joutuisi vihollisen hyökätessä perääntymään.

Kyseinen Viipurin suojeluskuntapiirin päällikkö Albert Puroma, Mannerheim-ristilläkin palkittu maineikas kenraaliluutnantti, kertoi myöhemmin muistelmissaan, että näiden nuorten poikien komentaminen Summaan oli koko hänen sotilasuransa vaikein päätös.

– Siellä oli 4. Rajakomppania, jonka harvennettuihin riveihin me Antrean pojat sitten jouduimme.

Koska pojat eivät olleet vielä edes asevelvollisuuttaan suorittaa, toimivat he mm. vartiotehtävissä rautatieasemilla ja Vuoksen rantakallioilla. Eräs päivä on jäänyt Henttosen mieleen ihan erityisen hyvin.

– Äyräpään rintamalla oli semmoinen saari kuin Vitsaari. Olimme rannalla yhdessä talossa vänrikkini kanssa – minä olin hänen lähettinään – kun tuli tieto, että venäläisiä oli tullut siihen saareen, jossa meidän poikia oli vartiossa. Lähdimme heti sinne ajamaan niitä pois ja onnistuimmekin sitten. Minä olin siinä kuuden pojan rintamassa vähän muita edellä, kun se viimeinen kaveri nosti kiväärinsä ampuakseen minut.

Henttonen oli kuitenkin nopeampi.

– Minä ehdin ampua hänet ja hän jäi sinne. Menimme seuraavana aamuna katsomaan tätä ampumaani vihollista ja pojat kertoivat jälkeenpäin minun sanoneen, että ”ehkä häntäkin jäi joku kaipaamaan kotona.” Kuollut vihollinen muuttui siinä ihmiseksi. Se oli maaliskuun 3. päivän aamu. Täytin sinä päivänä 18 vuotta.


Talvisodassa kaatunut vihollissotilas

Kylmää ja nälkää

Suomi lähti poikineen sotaan huonosti varustautuneena.

– Eihän me uskottu sodan tuloon. Minulla oli sikäli onnea, että veljeni oli 1938 asevelvollisena Korialla ja voitti arvonnassa uuden pystykorvan ja minulla oli tämän veljeni ase talvisodassa mukana. Kypäriäkään meillä suojeluskuntapojilla ei ollut, meillä rivimiehillä oli Talvisodassa vain karvahatut.

Myös muonituksen kanssa oli ongelmia.

– Ruokatilanne oli väliin paha. Pahimmillaan se oli syksyllä 1941 ja talvella 1942, mutta oli meillä talvisodassakin aikoja, jolloin ruoka ei vaan tullut luokse. Summassakin piti kahdella näkkileivän palalla elää pari päivää. Näkkileipää oli aina.

Omat haasteensa aiheutti kylmyys. Etenkin talvisodan talvi on jäänyt historiaan ja muistoihin yhtenä kaikkien aikojen kylmimmistä.

– Väliin oli niin kylmää, että jäistä hernekeittoa vuoltiin pakista veitsellä ja sulatettiin suussa. Minulla oli hyvä onni, jäin molemmissa sodissa haavoittumatta. Ainoastaan sormet paleltuvat talvisodassa, mutta nekin parantuivat. Moni poika joutui esimerkiksi sinne Summan retkelle lähtemään pelkissä hiihtokengissä, suoraan hiihtoladulta. Ja pakkasta oli 35 astetta. Minulle oli äiti teettänyt naapurissa asuvalla suutarilla vanhoista huopasaappaissa huopakengät. Talvisodassa oli niin kova pakkanen, että moni poika menetti varpaansa. Osa joutui Ruotsissa saakka käymään leikattavana, kun varpaita amputoitiin.


Sota ei jättänyt Antti Henttoseen katkeruutta

Ei kotia, johon palata

13. maaliskuuta 1940 talvisota vihdoin loppui.

Talvisodasta juuri palannut Antti Henttonen Elimäellä keväällä 1940

– Tuli tieto, että suomalaiset iloitsivat yleensä, kun sota loppui. Mutta me karjalaiset emme iloinneet, kun meillä ei ollut kotia, mihin palata. Meidän kotiseutumme jäi. Yli 400 000 asukasta joutui evakkoon, siirtolaisiksi. Minunkin kotini, se jäi sinne. Minun esi-isäni oli 1700-luvun alussa muuttanut pois syntymäkodistaan semmoisen lahden toiselle puolelle ja rakentanut siihen itselleen kodin. Sen isäntänä oli kaksi Anttia peräkkäin ja talon nimeksi tuli Anttila.

Talvisodan jälkeen kotiutettaessa ei Henttonen muiden lailla päässyt palaamaan kotiin. Sen sijaan hänen määränpäänsä oli evakuointikeskus Elimäellä Raussilan koululla. Siellä he olivat muutaman viikon. Sen jälkeen elämä oli aloitettava uudessa ympäristössä.

– Meille karjalaisille oli määrätty jokaisen pitäjän ja kunnan asukkaalle joku kunta täältä, mihin meidän piti mennä asumaan tilapäisesti. Me asuimme Etelä-Hämeessä. Sieltä sitten kotiväkeni; isäni, äitini ja kaksi nuorinta veljeä muuttivat takaisin Karjalaan syksyllä 1942 kun Karjala saatiin takaisin.

Henttosen perheessä oli 6 lasta, joista Antti oli talvisodassa rintamalla vapaaehtoisena. Jatkosodassa sodassa oli Antin lisäksi myös veli Arvo. Sisko puolestaan palveli isänmaataan lottana.

Välirauhan aikaan Henttonen työskenteli päivät heinäpellolla ja illat Hämeenlinnan lähellä sijaitsevalla rakennustyömaalla, josta miehet vietiin yhtenä yönä kutsuntoihin.

– Minua, joka olin olevani jo talvisodankin veteraani, vähän harmitti olla siellä mummojen kanssa heinäpellolla ja niin minä menin sotilaspiiriin ja kysyin, enkö pääsisi pitäjän miesten, renkolaisten mukana rintamalle.

Majuri kuitenkin toppuutteli nuorukaisen intoa ja kehotti tätä odottamaan; että kohta kutsuttaisiin.

– Ja syyskuussa kutsuttiin. Minä ehdin käydä siinä välissä Karjalassa kodissani.


Antrean asemarakennusten raunioita, elokuu 1941

Ennätyspitkä kokelasaika

Syyskuussa 1941 Henttonen vietiin Riihimäelle 3 kuukauden sotilaskoulutukseen. Vuoden 1942 alussa heidät lähetettiin rintamalle täydennykseksi.

– Siellä oli eräs erillinen rajajääkäripataljoona, joka oli menettänyt joulun seudulla Goran taisteluissa 56 prosenttia vahvuudestaan. Meidän vietiin näiden tilalle sinne pataljoonaan, toistasataa miestä.

Jatkosodassa Henttonen palveli rajajääkärijoukoissa ja on sodan jälkeen saanut nimityksen kunniarajajääkäriksi, mistä merkkinä rintapielessä on kultainen karhunpää. Rajajääkäripataljoonassa hän palveli vuoden 1942 lopulle, minkä jälkeen hän toimi komppanian lähettialiupseerina kunnes 1944 edessä oli reserviupseerikoulu ja kurssi numero 59.

– Heinäkuun alusta marraskuun alkuun 1944 olimme Niinisalossa koulutettavina. Sitten tuli yhtäkkiä tieto, että ketään ei ylennetäkään: että valvontakomissiolta oli tullut ilmoitus, että Suomen upseerivahvuus ei kaipaa lisäyksiä. Niinpä me olimme upseerikokelaina neljä vuotta, kunnes sitten 1948 Pariisin rauhan jälkeen valvontakomissio poistui ja vaivihkaa meidät ylennettiin vänrikeiksi ilman sen suurempaa julkisuutta. Se lienee armeijamme pisimpiä kokelasaikoja, hän hymähtää.

– En minä ole katkera, että nuoruus meni rintamalla, Henttonen pohtii nyt, yli 70 vuotta myöhemmin.

– Päinvastoin – olen ylpeä, että sain olla mukana pelastamassa maatani!


Antti Henttonen luovuttamassa Rajamuseolle ritarin omaisten lahjoitusta, kaukopartiomies Mikko Pöllän Mannerheim-ristiä rajaveteraanitapaamisen yhteydessä elokuussa 2001. Oikealla Sotaveteraaniliiton entinen puheenjohtaja Simo Kärävä.

Antrea on pysynyt sydämessä

Antti ja vaimonsa hääkuvassaan

Siviilissä Henttonen teki uransa opettajana Helsingissä. Rajajääkäriys ei ole unohtunut ja veteraanitapahtumien lisäksi hän on tuttu kasvo Immolassa vuosittain rajajoukkojen valatilaisuuden yhteydessä järjestettävässä rajaveteraanitapaamisessa. Rivit ovat harvenneet sielläkin: viime vuonna paikalla oli enää kaksi veteraania.

Antrealla on yhä paikka Henttosen sydämessä.

Reilu 10 vuotta sitten hän löysi ensimmäisen vaimonsa kuoltuaan rinnalleen uuden rakkauden. Hääpäivästä on jäänyt mieleen etenkin sen aamu, jolloin hän näki toisessa huoneessa häitä varten pukeutumassa olleen morsiamensa ensimmäistä kertaa.

– Hän oli halunnut yllättää minut ja pukeutui Antrean kansallispukuun. Kyllä siinä liikutuksen kyynel kohosi silmäkulmaan.

Eikä unohtanut Antreaa Antin Arvo-velikään. 498 reissua rajan taakse se vaati, mutta lopulta sinnikkyys palkittiin: kotitalo on nimittäin nyt palannut sukuun!



PS. Uusimman Kenttäpostia-lehden teemana on Rajavartiolaitoksen 100-vuotisjuhlavuosi, joten siitä löydät paitsi juttuja laitoksen historiasta ja veteraaniperinteistä, myös Fazlulla Fethullan, toisen rajajääkärin haastattelun!

Jaa kirjoitus: