Valkeakoskelaisveteraani Fazlulla Fethulla: ”Tappaminen jättää aina jälkensä – sodassa ei ole voittajia”

27.5.2019 Valkeakoskelaisveteraani Fazlulla Fethulla: ”Tappaminen jättää aina jälkensä – sodassa ei ole voittajia”

Vekaksi kutsuttu Fazlulla Fethulla Suomen viimeisiä rajajääkäriveteraaneja. Jatkosodan alkaessa hän oli 17-vuotias suojeluskuntakorpraali, joka olisi kaverinsa Ilmari Härkösen kanssa halunnut rintamalle Kunnaksen sissijoukkoihin saman tien. 

Härköselle lähtö tuli aiemmin. 

– Elä tänne tule, tämä on helvettiä, lainaa Fethulla Härkösen Kannakselta lähettämää korttia.  

Kolme päivää sen jälkeen hän kaatui.  


Valkeakoskelainen Fazlulla ”Veka” Fethulla on Suomen tataareja

Sota on maailmanlopun aikaa 

Viimeistään aktiivinen toiminta suojeluskunnassa istutti Fethullaan isänmaallisuuden. Talvisodassa hän toimi tuolloisessa kotikaupungissaan Kotkassa ensiapuaseman lähettinä. Kotka koki sodassa kovia ja yhden pommituksen jälkeen Veka joutui tunnistamaan ruumiista oman veljensä.

Jatkosodassa Fethullan osoite oli Rajajääkäripataljoonassa 5, jonka ensimmäiseen komppaniaan hän saapui täydennysmiehenä maaliskuussa 1943. Kaikkiaan sotapolku kesti kaksi vuotta, seitsemän kuukautta ja 20 päivää, päättyen vasta Lapin sodassa. 

– Me lähettiin sinne ajamaan saksalaisia pois, mutta Rovaniemellä en ole vieläkään päässyt käymään, Lappeenrannassa syntynyt, mutta ympäri Suomea asunut hyväntuulinen veteraani heittää. 

Sodan aikaisiin tapahtumiin palatessaan rajajääkäri kuitenkin vakavoituu. 

– Mikä sodassa oli kovin paikka? Kaikki. Se on kauheaa, kun joka päivä joutuu ajattelemaan, että jokohan tänään lähdetään. Kyllä minä sanon, että jokainen meistä sodassa olleista tuli vähän aivoinvalidina takaisin.

Sotaa hän luonnehtii ”maailmanlopun ajaksi.” 

– Ihmisen tappaminen on aina ihmisen tappamista. Teit sen sitten sodassa tai siviilissä. Se jää takaraivoon aivan varmasti.


Fethullan myöskin rintamalla olleen veljensä kanssa vuonna 1941

Suuret tappioluvut 

– Hän jäi sotavangiksi, hän kaatui, hänkin kuoli…

Sota-aikaisen valokuva-albumin selaaminen kertoo karua kieltään sodan todellisuudesta. 

– Monta kaveria kuoli. Meidän komppaniasta kaatui muistaakseni 50-60, haavoittuneita oli suurin piirtein 90.

Yksi heistä oli ryhmänjohtajana toiminut Fethulla itse. 

– Heinäkuussa 1944 oltiin motittamassa. Hyökkääjä joutuu olemaan aina kovemmissa asemissa. Sitä joutuu hyppäämään ylös ja silloin sitä onkin jo tähtäimessä. Minulla sattui niin, että luoti jäi konepistoolin piippuun. Sain kaverilta kiväärirassin ja rassasin sitä pois sieltä. Käännyin, ja vihollinen oli jo tähtäimessä, kun se nappasi tuohon käteen.

Rintama vei Fethullalta myös kuulon oikeasta korvasta. Toipilasaika Jämsän sotasairaalassa jäi kuitenkin lyhyeksi. 

– Piti mennä takaisin. Sellaista se on, sodassa.


Fethulla menetti Kotkan pommituksissa niin veljensä kuin kotitalonsa

Puhumisen vaikeus 

Fethulla nuorena aliersanttina Paateneella 1943

Myös Fethullan kohdalla sodan jälkeen kokemukset jäivät ensimmäisiksi vuosiksi elämään painajaisissa.  

– Vaimokin jo sanoi, että älä aina puhu siitä sodasta. Eikä sitä sitten voinut enää mihinkään purkaa. Tänä päivänä on kyllä apua ja tukea tarjolla, mutta silloin ei ollut mitään. Sodan jälkeen 3000 teki itsemurhan, suurin piirtein 3000 tappoi perheensä, 3000-3500 alkoholisoitui… tämä kaikki kuvaa sitä, kuinka vaikeaa se oli.

Ensi alkuun ei sodasta palanneilla ollut vertaistukea edes toisistaan. Yhdeksi syyksi tähän Fethulla arvioi sen, että maan piti keskittää kaikki voimansa sotakorvausten maksamiseen. Toiseksi hän arvioi tuolloisen ilmapiirin. 

– Tapasin vanhan komentajan, eversti Viljo Kivikon Helsingin asemalla 1948. Minä olin Kotkaan menossa, hän Joensuuhun. Oli hauska vaihtaa kuulumisia ja minä ehdotin, että alettaisiin kokoontua pitämään aseveli-iltoja, mutta hän sanoi, että kuulkaa Fethulla, eletään niin vaikeita aikoja, että ei näistä asioista voi edes keskustella.


Viimeisiä viedään 

Vuonna 1989 rajaveteraanit alkoivat vihdoin kokoontua Immolaan vuosittaisiin tapaamisiinsa. Fethulla oli mukana ihan alusta saakka. Väliin jäi liki 30 vuoden aikana vain yksi tapaaminen, heti hänen vaimonsa kuoleman jälkeen.

– Alussa meitä oli 370. Viime vuonna oli enää kaksi. Kolmas kaatui matkalla ja loukkasi itsensä niin pahasti, että joutuikin palaamaan kotiin.

Tapaamisissa on saanut selvyyttä moniin sodan aikana vastaamatta jääneisiin kysymyksiin.  

– Jatkosodan jälkeen meistä muodostettiin Rajajääkäriprikaati ja me lähdettiin Kontiolahdesta rajaa pitkin ylöspäin, Taivalkoskelle ja aina Tapioniemeen saakka. Monta kertaa meidän piti mennä motittamaan Rovaniemi itäpuolelta, mutta sitä ei koskaan tehtykään. Immolassa kysyin kerran kenraali Yrjö Kärkkäiseltä, silloiselta luutnantilta ja entiseltä sotakaveriltani, että kerro nyt: miksi me ei sitten mentykään sinne Rovaniemelle? Hän kertoi, että siihen oli yksinkertainen syy: ryssä uhitteli koko ajan tulla auttamaan, ja meidän piti huolehtia siitä, ettei se tulisi, vaan raja pysyisi puhtaana. Ja että jos tulisikin, niin hyökkäisimme heti päälle, hän paljastaa.  


Immolan tapaamisessa vuonna 2011, Veka ylärivissä ensimmäinen vasemmalla, alarivissä keskellä Yrjö Kärkkäinen

Mm. Immolan Rajamuseon ja jatkuvan rajamieskoulutuksen ansiosta Fethulla uskoo rajaveteraanien perinteiden elossa pysymisellä olevan rajalla hyvät edellytykset. Vaikka jokaisen uuden sukupolven onkin hänen mukaansa tehtävä omat virheensä, on jotain, mitä hän toivoisi heidän muistavan. 

– Sodat ovat hirveitä. Ja sitä ei tiedä, ennen kuin sen itse kokee. Maailma on kehittynyt voimakkaasti, samoin kuin aseteollisuus. Sillä saadaan tuhottua ihan kaikki, joten sen verran pitäisi järkeä olla, ettei niitä lähdetä käyttämään. Sotaa ei tule ihannoida. Se on julmaa, eikä siinä ole voittajia.



Alkuperäinen artikkeli (”Rajajääkäriveteraani Fazlulla Fethulla: ’Sodassa ei ole voittajia”) on julkaistu Kenttäpostia-lehden numerossa 2/2019. Kuusi kertaa vuodessa ilmestyvä lehti toimitetaan kaikille jäsenille.

Jäseneksi pääset liittymään tästä.  

Jaa kirjoitus: