”Se oli niin mahdoton, ettei siihen ole sanoja” – oregonilaisveteraani Väinö V.Koskelan tulikoe keskellä Kannaksen suurhyökkäystä

18.6.2019 ”Se oli niin mahdoton, ettei siihen ole sanoja” – oregonilaisveteraani Väinö V.Koskelan tulikoe keskellä Kannaksen suurhyökkäystä

Sotien jälkeen moni sotiemme veteraaneista jätti Suomen. Muuttoliike suuntautui suomalaisten jo entuudestaan suosimiin maihin, eli pääosin Ruotsiin, Australiaan, Kanadaan ja Yhdysvaltoihin. Yksi Yhdysvaltoihin uutta elämää rakentamaan lähtenyt oli nyt 95-vuotias jatkosodan veteraani Väinö V. Koskela.

– Suvustani oli joskus 1800-luvun lopulla tullut tänne neljä veljestä äitinsä ja siskonsa kanssa. Lisäksi oli muita, joista minulla ei ole tietoa. Kun minä tulin tänne vuonna 1955, oli minulla elossa vielä kaksi setää, joista nuorempi, Samuel, oli käynyt sodan jälkeen Suomessa ja haastoi minut tulemaan tänne, Koskela kertoo.

Vaimo Lempi ja poika seurasivat Suomesta vuosi myöhemmin. Myöhemmin perheeseen syntyi vielä tyttö, mutta lasten jo lennettyä pesästä asuu Koskela tätä nykyä Oregonissa kahdestaan vaimonsa kanssa, sotaveteraani hänkin.

– Hän palveli Suomen armeijaa neljä vuotta, sotatoimialueellakin. Hänen perheensä menetti sodassa kotinsa ja maansa venäläisille. Heillä ei kai ole kylliksi maata omasta takaa, Koskela hymähtää.

– Täällä USA:ssa on paljon eri maitten sotaveteraaneja ja he ovat saaneet toimia vapaasti – valtio ei ole heitä millään lailla häirinnyt, hän kiittelee.

– Suomalaisveteraaneillakin on ollut veteraaniyhdistyksiä useilla paikkakunnilla, mutta heidän luonnollisen vähenemisen kautta nämä yhdistykset joudutaan lopettamaan.

Poika voi lähteä Pohjanmaalta, mutta Pohjanmaa ei pojasta: Kurikkalaissyntyinen Koskela itse on yhä Kurikan Sotaveteraaniyhdistyksen jäsen.


Hans von Essenistä oli lokakuussa 1941 tullut Mannerheim-ristin ritari no 30

Vihollinen tulee läpi linjojen

Koskela myöntää, ettei muisti ole enää ihan entisensä, mutta Neuvostoliiton suurhyökkäys Karjalan kannaksella kesällä 1944 on vielä hyvin muistissa.

– Palvelin 2. eskadroonassa Uudenmaan Rakuunarykmentissä, jonka komentajana silloin oli eversti Hans von Essen, hän kertoo 75 vuoden takaisiin tapahtumiin palaten.

– Meidät oli aikaisemmin (toukokuussa 1943) tuotu täydennyksenä Etelä-Kannakselle Lempaalaan, jossa oli silloinen etulinja. Myöhemmin (joulukuussa) meidät marssitettiin 80 kilometriä pohjoiseen. Meillä ei ollut tietoa, miksi, mutta 3 päivän marssin jälkeen jalat rakoilla se selvisi.

Uusi paikka oli VT-linjana tunnettu Vammelsuu-Taipale-linja, suomalaisten toinen jatkosodan aikainen puolustuslinja Karjalan kannaksella. Rykmentti majoittui mm. Vammeljärven ja Sykiälän alueelle, mistä oli linjaan noin 1,5 kilometrin matka.

– Siellä oli jo valmiit betonibunkkerit, mutta juoksuhaudoista oli vasta osa kaivettuna, joten meille tuli urakkaa kaivaa yksi metri pekkaa päälle. Se oli raskasta hommaa, hän kertoo seuraavien kuukausien tapahtumista.

– Se oli odotuksen aikaa, josta me emme tienneet mitään – eihän ne meille pojille asioista etukäteen kertoneet.

Rykmentti oli reservissä 10.6. saakka, jolloin vastauksia alkoi tulla. Miehet koottiin yhteen ja eversti von Essen antoi heille tilannetiedotuksen.

– Vihollinen on tullut läpi linjojemme ja on odotettua, että saamme heidät vastaamme lähiaikoina, Koskela muistaa komentajan kertoneen.

Miehet saivat käskyn siirtyä bunkkerimajoitukseen ja etuvartiointiin, ”aina kaksi miestä paikkaansa.”

– Ei siinä montaa päivää mennyt, kun vieraat saapuivat. Sitä ennen alkoi tulla yksittäisiä miehiä edestä. He olivat ihan sekaisin järjeltään. Yksi, joka sattui kohdalleni kehotti lähtemään pois. ”Ne tappaa teidät kaikki”, järkyttynyt rintamakarkuri kertoi.


Suomen puolustuslinjat jatkosodassa

Mahdoton keskitys

Rykmentin päämaja oli Sykiälän kylän alueella, josta lähteneiden siviilien asuntoihin myös sotilaat olivat majoittuneet.

– Emme tienneet, että vihollinen oli yllättänyt meidät komentopaikan kylässä. Se oli aamupäivä ja heille oli tullut äkkilähtö. Sinne jäi rykmentin kirjanpitokin.

Saman aamuna vihollinen aloitti valtavan keskityksen alueelle.

– Se oli niin mahdoton, että sitä on vaikea sanoin kuvailla. Ne kaivamamme juoksuhaudat olivat pian kaikki ihan maan tasalla. Siellä ei voinut kävellä – piti kontata pysyäkseen suojassa.  Tätä jatkui koko päivä ja seuraavana aamuna se alkoi taas.

Kymmenen paikkeilla Koskelan kohdalle sattui etuvartio.

– Olin siellä yksin, kun keskitys loppui. Kaikkialla oli hiljaista, omalla puolella ei näkynyt ketään. Kävin bunkkerillani, joka ei ollut kaukana. Osumia oli joka paikassa, ovi oli säpäleinä ja kaikkialla oli pimeää. Kyselin, että onko siellä ketään, mutta en saanut vastausta.

Koskela lähti konttaamaan seuraavalle, n. 40 metrin päässä sijaitsevalle bunkkerille, jossa hän tiesi olevan ison kananmunan muotoisen kiven. Hän istahti sen suojaan miettimään, mitä seuravaksi tekisi. Sitten hänelle tuli käsky mennä heti toiselle puolen. Saman tien alhaalla lensi yli tiedustelukone.

– Samassa tuli täysosuma lähtöpaikkaani. Se iso kivi huojahti suuntaani ja luulin sen tulevan päälleni. Olin siitä huumaavasta räjähdyksestä niin sekaisin, etten vähään aikaan saanut ajatuksiani kokoon.

Sitten hän muisti, ettei ollut ehtinyt käydä tarkistamassa bunkkerin tilannetta.

– Ei sieltä ainakaan vastausta tullut. Kun käännyin poispäin, näin vasemmalla kaksi ruumista: suomalainen ja venäläinen, lähellä toisiaan, mutta jalat vain eri suunnissa.


Jatkosodassa kaatuneita vihollissotilaita

Venäläisten saartamana

Tilannettaan miettien Koskela päätti suunnata Sykiälän suuntaan. Tiedustelukoneita vältellen hän teki matkaa ja kuulikin pian etäistä puheensorinaa.

– Se teki mieleni jo toiveikkaaksi, että täällähän ne omat ovat!

Koska hän ei ollut vielä täysin varma, mikä perillä odottaisi, eteni hän tutussa maastossa hiljaa ja varoen, suojautuen lopulta pusikkoon.  Ei mennyt kauaa, ennen kuin tilanne selvisi. Kyseessä olivatkin venäläiset.

– Pihasta rupesi tulemaan kolonna. Sitä kesti loputtomasti, oli kaikenlaista kärryä ja tavaraa. Oli siinä Kurikan pojalle teatteria tarpeeksi! Sitten rupesi tulemaan miestä ja naista nelijonossa- ellei siinä tuhatta sielua ollut, niin ei sitten yhtään. Vaan ei siinä nälkäänsä joutanut ajatella, Koskela tokaisee, pohjalaisjuurten nostaessa puheessa päätään yhä vahvemmin.

Tulosuuntaansa katsahtaessa hän näki suomalaissotilaan, jonka tunnisti tämän vihreistä kauluslaatoista ja niiden tähdistä vänrikiksi. Äänettömin merkein kommunikoiden he sopivat Koskelan yrittävän hänen suuntaansa, joka onnistuikin.

– Tervehdimme ja hän sanoi, että tittelit pois! Sitten hän alkoi kysellä, kuinka hyvin lähimaaston tunnen. Osoitin pientä järveä ja kerroin, että sen pohjoispäässä on silta, joka vie yli pohjoisesta virtaavan joen.  Hän kysyi, että uskoinko meidän joukkojemme olevan siellä ja minä sanoin, että joko siellä tai kauempana.

Vänrikin mukana oli muutama muukin mies, joiden kanssa matkaan nyt lähdettiin. Mm. nukkuvan vihollissotilasjoukon hiipien ohitettuaan pääsivät he ylittämään joen, jonka takana omat todella odottivatkin. ”Oletko ratsumiehiä?” kysyi Koskela heistä yhdeltä ja myöntävän vastauksen saatuaan pyysi tätä neuvomaan hänet komentopaikalle.


Vammeljärven maastossa kannetaan haavoittunutta autoon sairaalaan vietäväksi, kesäkuu 1944

Omat löytyvät

Siellä oli vihaisena vastassa Koskelan joukkueen johtaja, luutnantti Rosenqvist.

– Missäs Koskela on ollut? tämä tiedusteli.

Hämmästyneenä Koskela vastasi, että ”siellä, mistä muut olivat pari päivää aikaisemmin tulleet.”

Rosenqvistin kysyessä, miksi Koskela ei ollut seurannut muiden mukana, oli Koskelan vuoro hämmästyä.

– Herra luutnantti, olin vartiossa edessä enkä ole irtaantumiskäskyä saanut. Minä tiedän, ettei vartiopaikkaa saa jättää.

Rosenqvistin käsky ei ollut koskaan tavoittanut alaistaan. Seuraavaksi von Essen pyysi Koskelalta selontekoa matkalla näkemästään.

Tunnollinen alainen teki työtä käskettyä, vaikkei tässä vaiheessa ollut syönyt tai nukkunut kahteen päivään.


Uudenmaan Rykmentin upseereita, luutnantti Rosenqvist 3. vasemmalta (kuva: Museovirasto)

– Sitten kysyin kaikilta, että tietäisivätkö he, mistä saisi ruokaa, sillä en ollut kahteen päivään syönyt mitään. He neuvoivat minut kenttäkeittiölle, mutta ei sieltä sellaista löytynyt. Kysyin, olisiko heilläkään mitään syömistä, mutta ei ollut.

Uupunut Koskela meni tovereidensa kehotuksesta läheiseen pusikkoon lepäämään.

– Sanoin heille, että herättäkää minut, jos lähtö tulee.

Eikä mennyt kauaa, kun niin kävikin.

– Pian olimme etenemässä metsää pitkin. Olin niin väsynyt, että juuri ja juuri pysyin sakin mukana, Koskela muistaa.

– Ennen kuin olimme Viipurissa, oli edessä vielä monta tapahtumaa, mutta tämä oli ensimmäinen tulikokeeni, joka tällä kertaa oli onnellinen.


Vetäytyminen käynnissä Vammeljärven motista kesäkuussa 1944

PS. Uusimmasta Kenttäpostia-lehdestämme löydät toisen tuona hurjana kesänä Karjalan kannaksella olleen veteraanin, Jaakko Perälän muistelmat! Kannattaa käydä lukemassa!

Jaa kirjoitus: