”Kun Viro antautui, se hävetti”, kertoo 95 vuotta täyttänyt Raul Kuutma, Suomen-poikien uranuurtaja

5.8.2019 ”Kun Viro antautui, se hävetti”, kertoo 95 vuotta täyttänyt Raul Kuutma, Suomen-poikien uranuurtaja

Raul Kuutma on juuri 95 vuotta täyttänyt virkeä virolaisveteraani, joka on yksi Suomen-poikina tunnettujen, talvi- ja jatkosodassa taistelleiden virolaisvapaaehtoisten kanssa tehdyn työn uranuurtajia, joka jaksaa muistuttaa Suomen ja Viron ”Suomenlahden ylittävästä henkisestä sillasta”.

– Isä oli ensimmäisen maailmansodan veteraani. Hän oli myös kyntänyt maailman meriä 10 vuotta, mutta oli jo rauhoittunut ja saanut Sagadin kartanon jakamisen yhteydessä 20 hehtaarin maatilan, jota valmisteli kuumeisesti sellaiseen kuntoon, että leipää riittäisi koko kahdeksanhenkiselle perheellemme.

Vuonna 1924 syntyneen Kuutman elämää sota on varjostanut lapsuudesta lähtien.

– Sodan kaiku tuli itse ja tuhoisana: kesällä 1925 tulivat Venäjän valkoisen, Luoteisarmeijan demilitarisoidut ja leireiltä vapautetut sotilaat, jotka olivat suuri lisäkuormitus nuorelle ja köyhälle valtiolle, hän pohtii.

He toivat tullessaan myös lavantaudin, johon Kuutman koko perhe sairastui. Heikko terveys ja jatkuva sairastelu ei kuitenkaan Kuutmaa nujertanut.

– Työ maatilalla antoi sopivasti voimaa kasvaa mieheksi! Pääsin opiskelemaan keskikouluun ja elämä häämötti lupaavana, hän muistelee.

Muutos oli edessä kuitenkin pian kun toinen maailmansota tempaisi Euroopan mennessään.

– Suomen Talvisota antoi toivoa. Puna-armeija juuttui lumeen, pakkaseen ja suomalaisten sitkeyteen ja valtio säilyi. Radio antoi joka ilta lyhyen rintamakatsauksen, jota odotimme kovasti. Se oli koko päivän tärkein hetki, hän kertoo.

– Suomi jäi pysymään ja voitti maailman sympatian. Kesällä Viro antautui. Se hävetti, hän myöntää.


95-vuotissyntymäpäiväänsä juuri viettänyt Kuutma on yhä mm. aktiivinen kirjoittaja

Saksan vai Suomen avuksi?

Seuraavana kesänä maassa nähtiin Kuutman mukaan ”ryntäys Saksan apujoukkoihin.”

– Kaksi veljeäni menivät. Kaarel oli Viron armeijan aliupseerina nyt Puna-armeijan upseeri ja loikkasi ensimmäisessä yhteenotossa. Juljus kaatui ensimmäisessä taistelussaan. Minun vuoroni lähtä tuli 1943, Stanlingradin jälkeen.

Suomen taistoon Kuutma liittyi vain 19-vuotiaana

Kuutman tie vei kuitenkin Suomeen, veljesmaahan. Toiveissa oli saada valmiudet puolustaa myöhemmin Viroakin.

– Meidän maamme ovat puolustamisen arvoisia, hän painottaa.

– Pakomahdollisuudet Suomeen olivat jo olemassa, sillä olin pohjoisrannikon poika. Jollaksen kartanossa toimi vastaanottopiste ja pian meitä oli pataljoonan verran miehiä Nurmeksen lähellä metsässä. Taavetissa saimme konekiväärikoulutusta ja helmikuussa (1944) oli rykmenttimme JR 200 virallisesti sinetöity. Rintamapalvelukseen jouduimme Jalkalassa, lähellä Terijokea ja Kuusisen hallituksen ”pääkaupunkia”.

Pian parisenkymmentä heistä löysi itsensä Viipurin sotasairaalasta.

– Olimme saaneet sikotautitartunnan! Se, mitä se merkitsi, selvisi vasta 10 vuotta myöhemmin.


Onni matkassa

Muuten Kuutma kertoo onnen olleen matkassa ja selvinneensä muutamasta tilanteesta, jossa hengenlähtö oli todella lähellä. Sitten tuli kesäkuun 10.

– Puna-armeijan suurhyökkäys alkoi. Se oli noin 10 vuorokautta konekivääriasemien tekemistä, odottamista, perääntymistä, näkkileivän hankintaa, siviilien auttamista ja asemien tekoa Viipurin liepeillä. Asemamme olivat Vuoksella. Leveä joki erotti vihollisesta, muttei paskataudista, hän heittää.

Elokuussa 1944 saksalaisten aloittivat vetäytymisensä Virossa ja rykmentin vapaaehtoiset saivat palata taistelemaan kotimaansa puolesta. Suomen-pojista muodostettu pataljoona suunnattiin vastahyökkäykseen Tarton rintamalla läpipäässeen neuvostodivisioonan kylkeen. Vaikka saksalaiset olivat vieneet kaiken raskaan aseistuksen mukanaan ja neuvostojoukoilla oli huomattava ylivoima, onnistuivat Suomen-pojat pysäyttämään neuvostodivisioonan hyökkäyksen kolmeksi viikoksi.

– Kotiintulo elokuussa oli viimeinen temppuni suomalaisessa sotilaspuvussa, Kuutma hymähtää.

– Lähtökatselmus oli ollut Hangossa. 20.8. siellä odotti saksalaisalus Warthenland. Tulijoita siihen oli juuri sopivasti; Suomen taisteluissa karaistunut, melkein täysilukuinen pataljoona.


II/Jr 200 kuvattuna kesäkuussa 1944

Suomen-pojista Viron pelastajia

Palaajat saivat Virossa juhlavan vastaanoton.

– Meiltä Suomen-pojilta odotettiin ihmeitä. Saimme saksalaiset varusteet, aseet vasta Tarton rintamalla, missä oli tapahtunut läpimurto. Yleisestä tilanteesta johtuen oli Viron puolustus rajallinen. Meidän tehtävä oli nyt paikata aukot.

28.8. Kuutma kertoo heidän olleen valmiina lyömään Emajoen yli tulleet venäläisjoukot.

– Kolmessa päivässä se toteutui, mutta menetimme kolmanneksen miehistämme: 200 miestä.

2. syyskuuta divisioonan komentaja jakoi ansioituneille miehilleen tunnustusta.

– Pataljoonan komentaja sai I lk Rautaristin ja 44 meistä II luokan Rautaristin. Kai ristin hinta oli pudonnut, kun niitä oli noin paljon jakaa, hän iskee silmää.

Kahden viikon levon ja haavojen parantelun jälkeen oli aika palata taisteluun.

– Venäläiset koneet olivat jo ilmassa ja uusi yhteenotto tulossa. Saimme 200 uutta miestä, mutta he olivat kouluttamattomia.

17. syyskuuta se sitten tapahtui.

– Olimme majoittuneet erään maatilan rakennuksiin ja yhtäkkiä pommeja alkoi sataa. Se oli ennen kaikkea komppanian päällikkömme virhe: olimme selvästi maaleina eikä minkäänlaisia käskyjä jaettu. Jälki oli kauheaa: parikymmentä miestä ainakin siihen jäi.

Seuraavaksi alkoi Kuutman mukaan olla kiire pohjoiseen päin.

– Se olikin pataljoonamme johdetun sotaretken loppu. Jotkut yksiköt kulkivat edelleen saksalaisten mukana Saksaan. Me jäimme tähystämään tietä. Kaveri huomasi lähestyvän venäläiskolonnan. Heidät oli pysäytettävä, sillä avoimessa maastossa pakenevien henki riippui siitä. Nyt oli meidän vuoromme, Kuutma kertoo.

Metsästä he löysivät tutun aseveljen, joka ei enää edes kävelemään kyennyt.

– Nuoremmalla Vinbergillä oli luoti iskenyt selkärankaan. Laahasimme häntä pitkän matkan talolle, jossa oli joukko saksalaisia maastovaunuineen. He olivat tulleet hakemaan yhden upseerinsa ruumista; sen saman, joka oli meille jakanut Rautaristejä.

Kuutma selosti tilanteen saksalaisille, pyytäen näitä kuljettamaan haavoittuneen toverinsa turvaan.

Upseeri oli vastahakoinen, mutta suostui.

Kuutma oli helpottunut toverinsa hengen pelastumisesta. Helpotusta kesti vuoteen 1988, hän kertoo hiljentyen.

– Silloin ilmestyi sodassa kaatuneiden luettelo. Otto Vinberg kuoli venäläisten vankileirillä Segezassa 18.3.1945. Se oli kova isku.


Suomen-poikien muistomerkki löytyy Helsingistä Malmin hautausmaalta

Kiitollinen Suomelle ja suomalaisille

Kuutma itse kotiutettiin 2.10.1944. Siitä alkoi täysin uusi elämänvaihe.

– Se oli kaikki vasta alkua Stalinin aikakaudelle, hän muistuttaa.

Myöhemmin hän valmistui teknisten opintojen avulla upseeriksi. Neuvostoliiton taholta tuleva uhka oli yhä kaukana voitetusta, joskin hän itse onnistui välttämään yhteenotot KGB:n kanssa.

Suomen-pojista yli 400 joutui sodan jälkeen Siperiaan. Noin 150 kuoli ja monelta meni terveys. Siperiaan joutui myös Kuutman veli, joka palasi vasta 15 vuoden jälkeen.

Katkeruutta Kuutmaan ei ole jäänyt. Myöhemmin, sen tullessa vihdoin 1990-luvulla mahdolliseksi, hän oli mukana perustamassa Suomen-poikien yhdistystä ja kiittelee heidän suomalaisten taholta osakseen saamaa ystävyyttä ja tukea mm. Sotaveteraaniliiton ja Suomen-poikien 20-vuotista yhteistyötä käsittelevässä kirjassaan.

– Vain kerran olen loukkaantunut, hän paljastaa, mutta pilke silmäkulmassa.

– Se oli vielä viisumiaikaa, kun nuori rajavartija saapuessani Helsinkiin kysyi moneen kertaan passin selailtuaan: ”Millä laivalla te lähdette takaisin?” En siis ollut tervetullut, minua epäiltiin. Vastasin: ”Lähden sillä kalastajaveneellä, joka jäi Suomeen vuonna 1943, kun tulin sotaan. ” Passi annettiin takaisin.

Jaa kirjoitus: