”Suurin niistä on rakkaus” – briljanttihääpäiväänsä viettävä helsinkiläispariskunta Vera ja Harry Hevilä tietävät, mikä elämässä on tärkeintä

24.9.2019 ”Suurin niistä on rakkaus” – briljanttihääpäiväänsä viettävä helsinkiläispariskunta Vera ja Harry Hevilä tietävät, mikä elämässä on tärkeintä

Aselevon jälkeiset, jatkosodan viimeiset viikot ovat jääneet itähelsinkiläisten Vera ja Harry Hevilän mieleen ihan poikkeuksellisen hyvin. Sodan päättymistä oli toki odottanut ihan koko kansa, mutta heille se merkitsi myös toista vuosia kestäneen odotuksen päättymistä: pariskunta sai vihdoin toisensa.


Vera ja Harry Hevilä juhlivat juuri 75-vuotisjääpäiväänsä

Kun sen tietää, sen tietää

– Me tapasimme Arbetets vänner- yhdistyksen tansseissa keväällä 1941, kertaa Vera liki 80 kestäneen yhteisen taipaleen alkuaikoja.

– Kyllä se melkein niin oli, että rakkautta ensisilmäyksellä, myhäilee Harry vaimoaan katsoen.

”Tätä kuvaa on käytetty jossain mainoksessakin”, paljastaa Vera

– Hän oli kaunis tyttö. Ja hyvä tanssimaan – paljon parempi kuin minä!

Seuraavana sunnuntaina Harry vei Veran kotiinsa tapaamaan vanhempiaan.

– Harryn mentyä syömään lounasta hänen äitinsä toi minulle keksiä ja mehua. Kun Harry tuli myöhemmin takaisin, me katsottiin siinä ulos ikkunasta ja hän sanoi ”sinä olet minun tuleva vaimoni.” Minä hölmistyin, en minä osannut siihen mitään sanoa.

Ajat olivat tuolloin kovin toiset, Vera muistuttaa.

– Siihen aikaan ei ollut mitään sänkyjuttuja. Kyllähän pojat aina yrittää, mutta minä en ollut sellainen tyttö, hän napauttaa.

Seuraavana sunnuntaina oli Harryn vuoro vierailla Veran luona.  

– Asuin vuokralla pikkuhuoneessa erään rouvan luona ja kun ovikello soi, minä ajattelin, että luulee vielä, että minulle tulee miehiä noin vain! Minä sanoin, että se on se sama mies kuin edelliselläkin kertaa. Ja saman kanssa menin sitten naimisiin!


Parin ensikohtaamisesta on liki 80 vuotta

Koti jäi Karjalaan

Helsinkiin Vera oli tullut siskonsa perässä töihin keväällä 1939 Laatokan rannalla Karjalassa sijainneesta kotikylästään Salmista.

– Tädilläni oli pieni kahvila. Ei silloin käyty samalla lailla kouluja kuin nyt.

Vielä tuolloin ei kukaan olisi osannut kuvitellakaan, mitä olisi edessä vain puoli vuotta myöhemmin.

– Marraskuussa alkoi talvisota. Kyllä se tuli yllätyksenä kaikille. Meillä oli paljon kaikenlaisia koneita, ompelukoneita ja kaikkea. Äidille oli sanottu, että tännehän tullaan vielä takaisin, niin ne kaivoivat maahan haudan, minne ne laitettiin. Minä olin silloin jo täällä Helsingissä ja näin, kuinka pommitettiin. Kauppaankin kun lähti, niin piti mennä pommisuojaan.

Kotonaan hän on kevään 1939 jälkeen päässyt kerran.

-1942 pääsin käymään. Mutta eihän meillä siellä enää mitään ollut, ruokaakaan. Se oli sota-aluetta kaikki. Kaiken suomalaiset polttivat lähtiessään.  


Talvisodan aikaisia taistelupaikkoja Salmissa suomalaisten puolelta katsottuna

Sota vei

Ei mennyt kauaa, ennen kuin vasta toisensa tavanneen nuorenparin tulevaisuus meni täysin uusiksi. Kesällä 1941 Suomi oli taas sodassa.

– Meillähän ei ollut mitään seurusteluaikaa, kun tuli jatkosota. Harry joutui melkein heti lähtemään. Tietysti oli ikävä toista, mutta se oli pakko lähteä, Vera huokaisee.

– Sitä oli myös niin nuori, että eihän sitä oikein käsittänyt, sitä sotaa. Kyllä sitä sitten nopeasti rupesi tajuamaan. Mehän olimme vasta 18-vuotiaita.

Korpraali Hevilä palveli jatkosodassa kiväärimiehenä Aunuksen kannaksella ja Laatokan-Syvärin alueella JR 24:ssä, JR 13:ssa ja ErP 27:ssä. Veran isä oli rintamalla työpalveluksessa, ”muiden vanhojen miesten lailla.”


Jatkosotavuosiensa aikana Harry Hevilä taisteli kiväärimiehenä mm. JR 13:n joukoissa Syvärillä

Vihdoinkin häät

Syistä, joihin nuoret rakastavaiset eivät voineet vaikuttaa, odotus venähti yli kolmen vuoden mittaiseksi.

Hevilöiden häitä vietettiin syyskuussa 1944

– Ei meidän annettu mennä aikaisemmin naimisiin. Kyllähän Harry oli vanhemmiltaan kysynyt silloin tavattuamme, mutta vanhemmat olivat sanoneet, että olemme liian nuoria. Harry oli sitten päättänyt, että kun hän on 21 (tuolloinen täysi-ikäisyyden raja), niin hän minut nai, jos vain hänet otan. Ja niinhän minä otin. Sodan aikana taisimme nähdä toisiamme vain kaksi kertaa.

– Ei saanut lomia, jos ei ollut naimisissa, Harry vahvistaa.

– Ne, joilla oli perhettä, saivat niitä useammin.

Kesällä 1944 sota jatkui, mutta Harry oli nyt 21.

– Hänen piti tulla kihlalomalle, mutta se peruutettiin. Sellaista oli sota-aika, kertoo Vera.

– Sitten hän kysyi, että entä jos menemme naimisiin? Minä sanoin, että kunhan tulet tänne! Äidilleen hän oli jo kertonut ja äitinsä järjesti kaiken. Lomaa hän sai silloinkin vain muutaman päivän, sitten hänen täytyi lähteä takaisin sotatantereelle kahdeksi kuukaudeksi. 14.11. hän pääsi lopulta kotiin.


Hevilät ovat matkustaneet etelän lämpöön kymmeniä kertoja

Rakkaus asuu teoissa

Vaikka toinen ajatuksissa olikin, jäi yhteydenpito sotavuosina vähäiseksi.

– Jonkun verran tietysti kirjoitin hänelle, mutta en minä ole sellainen kirjoittaja, että oikein osaisin, tunnustaa Vera.

– Minulle se yhdessäolo on aina merkinnyt enemmän. Eikä pakettejakaan tullut lähetettyä, kun eihän silloin itselläkään ollut mitään.

– Tottakai minä ikävöin häntä, kertoo Harry mutta myöntää, että ei ole kummoinen kirjoittaja itsekään.

Hän onkin aina pyrkinyt osoittamaan tunteitaan teoin, kuten kukkia tuomalla. Vielä kymmenen vuotta sitten hänellä oli tapana keittää joka aamu Veralle kahvit ja viedä ne sänkyyn. Nyt, mm. huonon liikkumisen ja aivoinfarktin seurauksena sen on joutunut jättämään.

– Hääpäivinäkin hänellä oli tapana viedä meidät hotelliin, minne oli varannut ruusuja ja kuohuvaa ja tarjoilijan sitä kaatamaan. Ja lauantaisin mennään yleensä syömän ravintolaan, ihastelee Vera puolisoaan hellästi silmäillen.


Jääkaapin oveen kiinnitetty lehtileike muistuttaa, mikä elämässä on tärkeintä

Yhdessätekemisen ilo

Vieläkin on selvää, kuinka hyvin nämä kaksi yhdessä viihtyvät. Harryn silmistä kuvastuu yhä sama ylpeys, jolla hän poseeraa vaimonsa rinnalla yhteisten vuosikymmenten varrella otetuissa valokuvissa. Samalla lämmöllä Vera katsoo Harrysta otettuja kuvia ja kehuu tämän olleen ”aina niin luonnollinen”.

Illallisristeilyllä Pariisissa

Pitkään jatkuneen tanssiharrastuksen lisäksi Hevilät ovat käyneet oopperassa ja matkustelleet ulkomailla. Pariisista on Veran mukaan tullut molempien yhteinen suosikkikaupunki, jossa he ehtivät käydä seitsemän kertaa.

– Oi, Pariisi oli silloin hieno paikka! Minä olin aivan lumoutunut siitä. Kävimme tanssimassa ja Punaisessa Myllyssäkin. Silloin oli erilaista, ihmiset pukeutuivatkin niin kauniisti. Toista on nyt. Kaikki on arkistunut niin, että vähän aikaa sitten Carmen-oopperassa niilläkin oli housut!

– Ei sodan jälkeen ihan normaaliksi tule, on Harry sanonut sodasta jälkeenpäin ja kertoo eläneensä päivä kerrallaan.

Tänään hän on kiitollinen, että on saanut elää näin vanhaksi ja olla yhdessä Veransa kanssa.

Pitkän ja onnellisen elämänsä avaimena pariskunta pitääkin yhdessä tekemistä. He jopa työskentelivät yhdessä, ensin Tamrossa, sitten kauppiaina Porvoossa ja myöhemmin Helsingissä.

– Meillä ei ole omia menoja ollut. Se on avioliitolle paha, jos kuljetaan eri porukoissa, pohtii Harry.

– Me ei olla kaivattu muita. Ystäviä meillä on toki ollut aika paljon, mutta jäljellä on enää kolme ja hekin sairaita ja huonossa kunnossa, jatkaa Vera.


Hevilät ovat aina viihtyneet toistensa seurassa

Rakkaus antaa voimaa

75 vuoden avioliitto on saavutus, johon vain harva pari pääsee.

– Aika nopeastihan tämä aika on mennyt! Vera ihmettelee.

– Hän on ollut uskollinen. Rakkautta on riittänyt. Kaikki on mennyt samalla lailla ja kai se on antanut voimaa, se rakkaus. Kun pitää toisistaan. Ajatukset menevät meillä monta kertaa yhteen niin, että toinen sanoo sen, mitä itse vasta ajatteli.

Riitelyyn ei kumpikaan ole halunnut haaskata aikaa.

– Eihän kaksi ihmistä aina voi samaa mieltä kaikesta olla, mutta minä en pidä riidoista ollenkaan. Minä pahoitan mieleni ja minulta tulee itku. Meillä ei kotona riidelty ja minä sanoin Harryllekin, että eihän meidän tarvitse riidellä, kun ei ole kuitenkaan mitään tosisyytäkään. Haluan sopia, vaikka minussa ei olisi ollut syytäkään. Elämä menee turhaan hukkaan murjottaessa.

– Nykyään ollaan niin hätäisiä. Eihän nyt joka asiaa voi ottaa niin vakavasti, että pitää erota, huomauttaa Harry ja kertoo Veralle pilke silmäkulmassa olevansa yhä tyytyväinen aikanaan tekemään valintaansa, mikä saa Veran nauramaan.

– Hän on sanonut, että sai kuulemma sellaisen vaimon kuin oli toivonutkin.


”Elämää on turha haaskata riitelyyn”, Vera Hevilä uskoo

Jaa kirjoitus: