Harjavaltalaisveteraani Sointu Antilan kova elämä: ”Sota ei ollut kauheinta, mitä minulle on tapahtunut”

12.11.2019 Harjavaltalaisveteraani Sointu Antilan kova elämä: ”Sota ei ollut kauheinta, mitä minulle on tapahtunut”

Harjavaltalaisveteraani Sointu Antila ei vähästä hätkähdä

Marraskuussa 96 täyttävä harjavaltalaisveteraani Sointu Antila toimi jatkosodassa Punaisen Ristin apusisarena 22. sotasairaalassa Käppäselässä, mutta se ei ole lähelläkään kauheinta, mitä hän on elämässään saanut kokea.  

– Se oli kirurginen osasto, jossa haavoittuneet leikattiin ja lähetettiin sitten Suomeen sotasairaalaan. Tein kaikkea: pesin pyykkiä, silitin ja kuljetin ’sorsia’ miesten sänkyyn. Nuorta likkaa juoksutettiin aamusta iltaan. Ruumiitakin olen laittamassa arkkuun.

Tuollainen olisi vaativa tehtävä kenelle tahansa, ei vain hädin tuskin täysi-ikäiselle tytölle. Siksi vastaus siihen, mikä kaikista tehtävistä oli pahin, yllättää.  

– Pyykinpesu. Se tehtiin kaikki käsin.

Antila ei ole helposti järkkyvää sorttia, se käy hänen muistelmiaan kuunnellessa pian selväksi. Vastaus löytynee hänen poikkeuksellisista lähtökohdistaan. 

– Siellä näki vaikka mitä, mutta mulle se sopi ihan hyvin. Kahdeksanvuotiaana olin läksinyt kotoa ja sillä tiellä olen yhä. 


Käppäselässä toimi kenttäsairaalan kirurginen osasto

Huutolaisena maailmalle 

Elämän hänelle jakamat kortit pakottivat Kokemäessä syntyneen ja Köyliössä lapsuutensa viettäneen Antilan itsenäistymään varhain.  

– Isä kuoli ja äiti rupesi hummaamaan. Ei meillä ollut ruokaa eikä juomaa eikä paikkaa olla, niin lähdin huutolaiseksi, hän toteaa koruttomasti. 

Maatiloilla piikana ja raskaissa navettatöissä itsensä elättänyt tyttö hankki naapurista ylimääräiseksi jääneitä kanan kukkopoikia ja alkoi niitä syöttinään käyttäen pyydystää rapuja Voitoistenjoesta. Niiden myynnistä ansaitsemilla rahoilla hän osti junalipun Helsinkiin. Hän oli tuolloin 15.  

Helsingissä hän sai töitä Primulan juoksutyttönä. Noilta ajoilta hänellä on säilynyt monta mehukasta tarinaa hänen toimitusten kautta tapaamistaan Suomen eturivin julkkiksista. 

– Muistan vieläkin, missä Tauno Palo ja Ansa Ikonen asuivat. Ja Paavo Nurmi.

Haaveet tarjoilijaharjoittelijan pestistä romuttuivat hänen kotitalonsa tuhouduttua Talvisodan pommituksissa ja Antila palasi kotikonnuilleen. Kirkkoherra Sainion rouvan ehdotuksesta hän pääsi keittiöapulaiseksi Kokemäen maamieskoululle.  

– Siellä oli kranaatinheitinkomppanian koulutuskeskus. Kun ne lähtivät rintamalle marraskuussa 1941, niin tulin taas Köyliöön johonkin maataloon.

Marraskuussa Antila myös täytti 18 ja oli vihdoin täysi-ikäinen. 

– Papinrouva ehdotti, että jos lähtisin Käppäselkään Äänislinnan lähelle kenttäsairaalaan, siellä olisi paikka. Mulla ei ollut muutakaan paikkaa eikä mitään koulutusta, niin minä lähdin.


Kotoa Sointu Antila lähti jo kahdeksanvuotiaana

Puutetta kaikesta 

Välillä osumia tulin ihan sairaalan lähellekin, mutta Antilaa ei pelottanut.  

– Olihan se kauhean näköistä, kun verisiä poikia tuotiin joukkosidontapaikoilta ja niitä pestiin ja pyyhittiin. Kyllä ne alkuun jäivät mietityttämään, mutta kai sitä ihminen kovettaa itsensä? Maailma oli silloin niin erilainen, hän miettii.

– Ei sota kauheinta ole, mitä minulle on tapahtunut. Se oli jonkinlainen elämän ehto. Paljon se opetti.

Apusisar Antila kämppäkaverinsa kanssa Käppäselässä

Rautaiset hermonsa hän arvelee saaneensa synnyinlahjana. 

– Pahinta oli se, kaikesta oli pulaa, minulla vaatteistakin. Ruokakaan ei ollut hääviä: siellä syötiin vähän sitä, mitä sattui olemaan. Perunaa pääasiassa.

Suomalaiset sotavuosina yhteen hitsannut henki oli kuitenkin vahva.  

– Moni potilaista sai kotoa paketteja ja he jakoivat niistä minullekin.

Yhteys vanhoihin tovereihin katkesi sodan jälkeen, mutta kymmenisen vuotta sitten Antila teki yllätysvierailun silloisen kämppäkaverinsa luo. 

– Emme me enää tietysti toisiamme tunteneet, mutta puhuttavaa riitti.

Sota-aikaan yhteiselo oli sen sijaan tiivistä. 

– Siihen aikaan ei ollut televisioita, eikä meillä ollut radiotakaan siellä pikkukämpässämme, niin me sitten kirjoitettiin lauluja vapaa-aikana. Jos sitä oli.

Antilan tuolloin työkavereistaan kirjoittama kronikka on yhä tallessa.  

– Komein poika sairaalassa, korpraali on arvoltansa, Mäkinen on nimeltänsä, pessimisti luonteeltansa, kerrotaan yhdestä.

Lomalla hän kävi kaksivuotisen palveluksensa aikana vain kerran.  


Kiväärin kanssa Käppäselässä, 1942

Kova työ kannattaa 

Syksyllä 1943 sotasairaalaverkosto oli jo niin kunnossa, että kenttäsairaalaverkostoa alettiin karsia. Näiden joukossa oli Käppäselkäkin.  

– Sairaala oli vanha venäläinen koulu ja se rupesi jo lahoamaan, Antila muistelee. 

Palveluksensa jälkeen Sointu palasi kotiseuduilleen Kokemäelle. 

Yhteinen elämä sotainvalidimiehen kanssa kesti vain vuoden

– Sairaanhoitajaksi olisin mennyt, mutta minulla ei ollut rahaa sairaanhoitajakouluun. Kaikki rintamalla saamani tupakat myin, kun en polttanut, ja sain sen verran rahaa, että pääsin kampaajan oppiin.

Kova uurastus kannatti: jo kolmen vuoden päästä hän osti oman kampaamon. Myöhemmin yritteliäs ja työteliäs nainen laajensi yritystoimintaansa ostamalla kemikalionkin.  

– Koko ikäni olen yrittänyt ja tehnyt hemmetisti työtä.

Vaikka Antilan elämä on ollut kaukana ruusuilla tanssimisesta, oli hän itse kova tyttö tanssimaan. Intoa ei hillinnyt edes sotavuosina Suomessa voimassa ollut tanssikielto: Käppäselässä järjestettiin muutamatkin luvattomat nurkkatanssit. 

– Kokemäessä kävimme jopa kahdeksan kertaa viikossa tanssimassa, kun sunnuntaisin oli vielä päivätanssitkin!

Mieluinen tanssittajakin löytyi ja vuonna 1946 Antila avioitui Alponsa kanssa. Mies oli päähän haavoittunut sotainvalidi, joka menehtyi haavoittumisensa jälkivammoihin. Yhteinen taival jäi vain vuoden mittaiseksi. Toista miestä ei ole tullut. 

– Ei ole kukaan kosinut eikä huolinut! hän ilmoittaa pontevasti.

Todennäköisempi syy lienee kuitenkin ehtivän naisen tahdissa. 

– Olin aina niin kiireinen. Kampaamossani koulutin 12 kampaajaa. Talonkin rakensin ja sen piha palkittiin kahteen kertaan. Siellä kävi vierailulla vuoden 1971 maatalousnäyttelyn yhteydessä Urho Kekkonenkin.



Teksti on alun perin julkaistu Kenttäpostia-lehden numerossa 4/2019. Kuusi kertaa vuodessa ilmestyvä lehti toimitetaan kaikille jäsenille. Jäseneksi pääset liittymään tästä.  

Jaa kirjoitus: