24-vuotias Torsti Juhavaara – mies, joka tiesi talvisodasta ennen Mannerheimiakin

27.11.2019 24-vuotias Torsti Juhavaara – mies, joka tiesi talvisodasta ennen Mannerheimiakin

Torsti Juhavaara kuvattuna vuonna 1975

Talvisodan syttymispäivä on jäänyt ikuisesti sen kokeneiden mieliin. Päämajan operatiiviselle osastolle komennuksen saanut reservin majuri, sosiaalineuvos Torsti Juhavaara eli nuo hetket aivan niiden polttopisteessä.

Sotaa edeltäneistä vaiheista tuolloin 24-vuotias Juhavaara kertoi myöhemmin seuraavasti.

– Kriisitilanteen luoman ilmapiirin yhteydessä oli Puolustusvoimiemme organisointiin ja valmiuteen kiinnitetty jo erityistä huomiota. Oma liikekannallepanomme oli onneksi jo saatu toteutetuksi. Ratkaistavana oli runsaasti asioita, mutta aikaa valitettavasti vähän.

Hän muisteli myös kansan keskuudessa vallinnutta mielialaa.

– Tähän aikaan vaihdettiin myös kärsimättömästi julkisen sanan ja yleisen mielipiteen esille nostamia ajatuksia siitä, oliko nyt todellakin edessämme kyse kaiken tuhoavasta sodasta vai painostettiinko meitä suomalaisia aktiivisempaan neuvotteluhalukkuuteen.

Kovien otteiden hän arveli olevan jo tulossa, mitä tukivat hänen mukaansa mm. rajantakaisten joukkojen siirroista saadut tiedustelutulokset.



Helsinkiläisveteraani Risto Lundén kertoo Juhavaaran olleen loistava esimies ja hyvä ystävä

Kolmen kannaksen koukkaajia

Viimeiseltä talvisotaa edeltävältä reserviupseerikurssilta valmistunut Juhavaara toimi operatiivisella osastolla vielä jatkosodassakin.

– Koko talvisodan hän toimi osaston kansliapäällikkönä. Ei hän tainnut itsekään oikein tietää, miksi hän sinne päätyi, arvelee hänen komppaniassaan myöhemmin palvellut helsinkiläisveteraani Risto Lundén.

Jatkosodan helmikuussa 1942 hän anoi vapautusta Päämajan tehtävästään. En tiedä, oliko se hänen tietoinen pyyntönsä, mutta joka tapauksessa hänet nimitettiin JR 45:n III pataljoonan 9. komppaniaan.

Rykmentti kuului 8. Divisioonaan, joita kutsuttiin Kolmen kannaksen koukkaajiksi.

– Sillä lailla siinä sitten reissua tehtiin. Esimiehenä hän oli loistava, kerta kaikkiaan. Ei mikään saivartelija. Asiallinen, mutta tietysti tehtiin niin kuin hän sanoi. Siinä ei ollut mitään tiukkaa: se oli komento komentona silloin kun komennetaan ja silloin kun kaveerattiin, niin kaveerattiin normaalisti.

Yhteys ja ystävyys säilyi myöhemminkin.

– Meillä oli oikein kiva asevelihenki. Eri tilaisuuksissa olin yliluutnanttina hänen oikeana kätenään.

Syöpään pian diagnoosinsa jälkeen vuonna 2000 kuollut Juhavaara säilytti Lundénin mukaan elämänasenteensa loppuun saakka.

– Hän oli pirteä ja aina valmis kaikkeen; oikein sellainen ”pois alta risut ja männynkävyt!”, hän nauraa vanhaa toveriaan lämmöllä muistellen.


Torsti Juhavaara (toinen oik.) JR 45:n miesten kanssa Kolmen kannaksen koukkaajien kokoontumisessa 1980-luvulla. Vasemmalla Puolustusvoimaine entinen komentaja, kenraali Simelius.

Vuoro alkaa

– Jokainenhan koki tilanteensa omalla tavallaan ja lehdistä ja kirjoista olemme saaneet jälkikäteen lukea värikkäitä ja ehken väritettyjäkin kuvauksia kanssaihmisten kohtalon hetkistä, Juhavaara arvioi Lundénille syyskuussa 1996 lähettämissään muistelmissa, mutta myönsi, että hänen oma kokemuksensa noista hetkistä oli ”seurauksineen järkyttäväksikin luonnehdittava.”

– Olin nuorena reservinvänrikkinä saanut yllättävän komennuksen Päämajan Operatiiviselle osastolle. Melko pian yleistilanteen kiristyessä sain vuorollani määräyksen osaston päivystäväksi upseeriksi. Päivystysvuoroni alkoi 29.11.1939 klo 16:00 ja päättyi 30.11. klo 09.00.

Päivystäjälle varattu paikka oli esikunnan kolmannen kerroksen käytävällä sotamarsalkka Mannerheimin huoneen ulkopuolella. Korkeavuorenkatu 21:n ikkunoista hän seurasi esikunnan henkilöstön poistuvan kaupungille neljän jälkeen, ”kuin virka-aikana konsanaan.”

– Elettiinhän Suomessa lähes rauhanomaisissa oloissa ja tavat olivat sen mukaiset.

Tuon yön jälkeen mikään ei kuitenkaan olisi ennallaan.



Sota on syttynyt

– Tunsin illan edistyessä oloni orvoksi, sillä olin yksin ja puhelimetkin, joita oli käytössäni kaksi, olivat enteellisesti melko hiljaa.

Juhavaaran vuoro oli edennyt jo viimeisiin tunteihinsa, kun muutama minuutti yli seitsemän puhelinkeskuksesta tuli ilmoitus. 

– Teille tulee puhelu- hätäsanoma! Laskekaa kuuloke puhelimelle ja odottakaa; puhelun tilaajaa etsitään!

Noiden hetkien Juhavaara kertoi tuntuneen ikuisuudelta.

– Kun toinen soitto sitten kuului, nostin kuulokkeen ja kuuntelin, miten puhelinlinjalla räiskyivät hätäiset salamointia muistuttavat äänet. Eetterissä todella kiehui ja tilanne kehittyi vakavaksi. Näin koin minäkin sen.

Yhteyksien toimivuuden osoittaneen toisen soiton jälkeen puhelun tilaaja, eversti Svensson, asiallisesti, mutta ”erittäin huolestuneena” käski yhdistämään puhelun heti Marsalkalle.

– Kerroin, ettei hän ollut esikunnassa tavattavissa ja että turvallisuussyistä en voinut myöskään antaa vastausta siihen, missä hän oli. Seuraavaksi puhelu käskettiin yhdistämään kenraali Oeschille, joka hänkään ei ollut paikalla. Pienen sanailun jälkeen eversti Svensson olisi ollut valmis kertomaan asiansa eversti Airolle tai everstiluutnantti Nihtilälle, mutta kun hekään eivät olleet paikalla, kysyin voinko tehtävieni mukaisesti välittää sanoman.

Vaihtoehtoja ei enää ollut – niin tiukasta paikasta oli kyse, kuten päivystäjälle pian selvisi, Svenssonin vielä erikseen painottaessa asian kiireellisyyttä ja tärkeyttä.

”Hätäsanoma. Neuvostoliiton joukot ovat ylittäneet tänään kello 7.00 valtakunnan rajan. Omat etuvartiot ovat vetäytyneet asemistaan. Suojajoukkomme ovat parhaillaan ankarissa taisteluissa vihollista vastaan. Taistelut jatkuvat.”

Tarinan kertominen saa Lundénin yhä henkäisemään ihmetyksestä.

– Että tällainen nuori vänrikki sitten sai homman hallintaansa! Se oli puhelu, jonka hän muisti koko loppuelämänsä. Hän tiesi sodasta ennen Mannerheimiakin!


Helsingin Sanomien etusivu 30.11.1939

Jaa kirjoitus: