104-vuotiaan talvisodan veteraanin Hannes Laamasen kohtalon hetket Kollaalla: ”Tuli käsky, että asemia ei jätetä ja tähän kuollaan”

30.11.2019 104-vuotiaan talvisodan veteraanin Hannes Laamasen kohtalon hetket Kollaalla: ”Tuli käsky, että asemia ei jätetä ja tähän kuollaan”

104-vuotias Hannes Laamanen on yksi Suomen harvoja elossaolevia Talvisodan veteraaneja

Kerimäkeläisveteraani Hannes Laamaselle sotilasvalan lupauksesta tuli totta syyskuun alussa 1939.

Laamanen joutui veljensä kanssa jakamaan oman kylän miehille palvelukseenastumismääräykset.

– Käskykortin mukaisesti oli 10.10.1939 ilmoittauduttava seurantalolla ylimääräisiä kertausharjoituksia (YH) varten. Suojeluskuntalaisten tuli ottaa puku ja aseistus mukaan. Täältä siirryttiin kymmenen kilometrin marssilla Savonlinnaan. Noin viikko meni varuste- ja asehuollossa, kunnes siirryttiin Roikonkoskelle odottamaan siirtoa Kollaalle.

Kauppiasperheeseen syntynyt Hannes suoritti asevelvollisuutensa Viipurissa ja aliupseerikurssin Huuhanmäessä 1937. Reserviin hän vapautui maaliskuussa 1937 alikersanttina, palveltuaan 440 vuorokautta.

Kesäkuussa 1939 kävi kutsu neljän viikon kertausharjoituksiin Uttiin, lokakuussa oli suunta Kollaalle puolustusasemia rakentamaan. Marraskuun viimeisenä päivänä puhkesi sota.


Kollaa koitui monen suomalaismiehen kohtaloksi

Ryskettä ja rätinää

Talvisodan alikersantti Laamanen palveli Jalkaväkirykmentti 35:ssä puolijoukkueen johtajana. Tulikaste saatiin itsenäisyyspäivänä.

– Vaikka sotaan oltiin valmennettu, ei teorioilla ollut paljon merkitystä, kun maa alla vavahteli ja ilma oli täynnä ryskettä ja rätinää. Vähitellen totuttiin ja osattiin elää tilanteen mukaisesti säikkymättä, muisteli hän myöhemmin.

– Kerran vihollinen suoritti todellisen aseistariisunnan.  Heillä oli aikomus vallata asemamme, siinä piti omien aseiden laulaa suojaa ajattelematta. Minulta ammuttiin ase kädestä, jäi vain hihna ja piippu sekä päähän tohjoinen olo.

Ennen kaikkea Kollaan rintamaan kohdistunut ylivoiman paine koetteli hermoja. Lisäksi oli kestettävä ankarat pakkaset.

– Kerran karkasi kaminasta tuli, ja teltta paloi. Kun uutta jouduttiin odottelemaan pari viikkoa, nukuttiin milloin missäkin avotaivaan alla, Laamanen kertoo.

Täit olivat vihollistakin pahempia vainolaisia, kun eivät antaneet yön lepoa eivät päivän rauhaa.  Vaatehuolto oli mitä oli: alusvaatteet omia ja pyykin vaihto tapahtui postin kautta kotiin. Ennen paketointia piti suorittaa täituhous.

– Konstit oli vähissä, pakkasessa hakattiin paitoja petäjään, että edes enimmät täit jäivät hangelle!


Kollaalla taisteltiin hirveissä pakkasissa hirveää ylivoimaa vastaan

Kinkku toi joulun

Muonitus etulinjaan oli tykistökeskitysten vuoksi sattumanvaraista. Voi vain kuvitella, miltä tuntuu olla yön pimeydessä vartiossa; nälkäisenä ilman, että ruoasta on tietoakaan ja niin kovassa pakkasessa, että senkin pelkää koituvan kuolemaksi.                  

– Kyllä ihminen pysyy hereillä nälkäisenä ja viluissaankin, kun on pakko. Kun on aivan poikki, sitä voi puuta vastenkin torkahtaa jaksaakseen taas. Olihan niitä helpompiakin päiviä ja tiedusteluretkiä vaihteeksi, mutta henkeä kaupalla aina oltiin, Laamanen huokaisee.

– Ennen joulua sain kirjeen kotoa, että huopikkaat ovat tulossa ja kinkku mukana. Postipäivänä järjestin miehet asemiin ja läksin paketin hakuun. Komentopaikalla luutnantti riemastui asemapaikalta poistumisestani. Sain pakettini ja karskit puheet eväiksi. Se kinkku olikin joulurauhan toivotuksineen ainut muistutus joulusta.

Vaikka päivittäin nahisteltiin ankarasti, Kollaanjoen puolustuslinja piti. Erään torjuntataistelun ansiosta Hannes ylennettiin 6.2.1940 kersantiksi ja hän sai 4. luokan Vapaudenristin miekoin.

– Asevarustus oli puutteellista. Tiukan paikan tullen konepistoolimies vaihtoi paikkaa osoitukseksi, että kyllä täällä tulivoimaa on.

Hiljaisempina päivinä vedettiin piikkilankaesteitä, käytiin vieraisilla naapurin puolella pahanteossa ja hyvällä onnella tuhottiin pesäkkeitä. Aina löytyi lähtijöitä näille seikkailumatkoille.


Nuorena kersanttina Lapin sodassa

Haavoittuminen

Maaliskuun 3. päivänä, kun sotaa oli jäljellä enää 10 päivää, Hannes Laamanen haavoittui konekiväärin luodista kasvoihin.

– Edellisenä päivänä annettiin määräys, että asemia ei jätetä ja tähän kuollaan. Tuona päivänä alkoi lopullinen taistelu Kollaasta. Rumputuli oli jatkuvaa. Pahin osa päivästä oli yhtä ryskettä, sirpaleiden ulinaa, papatusta ja hiekkaryöppyjä. Iskuja otettiin ja vastaiskuja tehtiin.

Tuona aurinkoisena aamuna Hannes huomasi kiikarillaan, että vihollinen oli lähestynyt suksilla valkoisten panssarilevyjen turvin noin 50 metrin päähän. Laukaista ei ehtinyt, kun vihollisen luoti osui ja rikkoi leukaluun.

– Jaksoin kävellä jonkin matkaa, kunnes tuuperruin lääkintämiesten hoivattavaksi.

JSP:llä oman kylän lääkärin Niilo Kososen ensiapu pelasti hänet. Hyökkäyksen seurauksena Laamasen joukkueesta kaatui 10 miestä, mikä todistaa viimeisten viikkojen ankaruuden. Sairaalahoito Siilinjärvellä kesti pari kuukautta, minkä jälkeen tuli siirto Tilkan sotilassairaalaan Helsinkiin.

– Oli ihmeellinen johdatus, että pääsin maan parhaan kasvokirurgin, professori Richard Faltinin potilaaksi. Hän muotoili minulle omannäköiset kasvot, joilla olen lopun ikäni tullut tunnistetuksi, Laamanen iloitsee.


Laamasen kirurgin merkintöjä leikkaussuunnitelmastaan

Kun tieto talvisodan rauhasta ilmoitettiin radiossa, Hannes oli kovissa tuskissa.

– Ajattelin, että on samantekevää, mitä on menetetty, kuolen tähän paikkaan. Meni viikkoja, ennen kuin usko selviytymiseen alkoi palautua.

Välirauhan aika meni kirjaimellisesti haavoja parannellessa.

– Professorin mielestä luonnon piti tukea ajan kanssa kirurgia, ja siksi hoito kesti. Kaikkiaan kasvojen muotoilu sairaalassa vei puolitoista vuotta.


Veljesten häitä vietettiin samana päivänä. Oikealta Eino ja puolisonsa Helvi sekä Eila ja Hannes

Elämä vakiintuu

Kotiuduttuaan lopulta marraskuussa 1944 Lapin sodasta Hannes aloitti kuorma-autoliikennöinnin, mitä hoiti eläkkeelle siirtymiseen saakka usean auton kalustolla.

Hanneksen ja Eilan häitä vietettiin 14.10.1945, yhtä aikaa Hanneksen Eino-veljen kanssa.

– Kun rakas Eila-puoliso nukkui pois vuosia sitten, elämän sisältö muuttui täysin, mutta nyt siihenkin on jo ehtinyt sopeutua. Suku ja tuttavat rikastuttavat tavanomaista arkea ja tuovat vaihtelua päiviin, veteraani kiittelee.

Mm. lähellä asuva tytär piipahtaa usein päiväkahviseuraksi. Elämä tuntuu turvalliselta viihtyisässä omakotitalossa, jossa asuminen luonnistuu yhä 40-prosenttina sotainvalidina hänelle myönnettyjen palveluiden turvin. Saunominen joka toinen päivä on arjen kohokohtia.

– Ja kun yksin saunoo, saa aina sopivat ja kovat löylyt. Talvellekin on odottamasta 60 vastaa! hän paljastaa.


Pilkepino on mieluinen harrastus

Paljon on Laamanen elämänsä aikana nähnyt, mutta yksi asia on pysynyt.

– Usko Jumalaan ja johdatukseensa antaa turvan jokaiselle päivälle ja on ollut mukana kaikkina vaikeinakin menneinä päivinä.


Hannes Laamanen teki uransa kuorma-autoliikennöitsijänä


Teksti on alun perin julkaistu Kenttäpostia-lehden numerossa 5/2019. Kuusi kertaa vuodessa ilmestyvä lehti toimitetaan kaikille jäsenille. Jäseneksi pääset liittymään tästä


Jaa kirjoitus: