Joulua 1943 Aku Korhonen ei unohda – kuopiolaisveteraani menetti rintamalla parhaat nuoruusvuotensa… ja parhaan ystävänsä

17.12.2019 Joulua 1943 Aku Korhonen ei unohda – kuopiolaisveteraani menetti rintamalla parhaat nuoruusvuotensa… ja parhaan ystävänsä

Suomi oli ja on yhä puolustamisen arvoinen, Aku Korhonen uskoo

– Nimi on Aku Korhonen, mutta ei kuitenkaan se Aku Korhonen, esittäytyy Syvärillä jatkosodassa taistellut kuopiolaisveteraani.

Jämptisti, mutta pilke silmäkulmassa. 

– Ikäluokkaa ‘22. Tämän vuoden lopussa täytän 97, jos nyt elän vielä silloin, hän nauraa.  

Talvisodassa Korhonen ei vielä rintamalle joutunut: sodan syttyessä hän oli vasta 17. 

– Ei sitä oikein ymmärtänyt. Voin sanoa, etten miettinyt yhtään mitään, sota tuli noin vaan. Kyllähän sitä kuunneltiin mistä kuunneltiin, mutta eihän radiotakaan ollut tuolloin kaikilla, hän huomauttaa. 

– Tilanne oli kireä, se kyllä tiedettiin, mutta eipä tainnut ihan perillä olla valtiojohtokaan. Jotain linnoitustöitähän oli tehty jo ennen tuota, niin kuin bunkkereita. 1939 siviilit olivat menneet vapaaehtoisena Kannakselle linnoitustöihin. En sitten tiedä, oliko niistä kovin paljon apua. Tiukoilla oli silloinen hallituskin. Onneksi porukka oli Tannerin takana, Korhonen pohtii Suomen tuolloiseen ulkoministeriin viitaten.  

– Hän oli isänmaallinen mies, täysin.


Menetetyt nuoruusvuodet 

Rintamalla vierähtivät monen pojan parhaat nuoruusvuodet. Katkeruutta se ei kuitenkaan jättänyt. 

– Tietysti voi sanoa, että kun siinä vaiheessa nuoruutta joutui rintamalle niin kasvaminen, niin kuin tyttöhommat jäi. Niitä ei voinut harrastaa ollenkaan. Sodan jälkeen piti alkaa opettelemaan, tanssimista ja muuta. Tansseista löytyi vaimokin – kävin Helsingistä hakemassa lohjalaistytön, hän virnistää. 

– Mikäs meillä poikamiehillä oli ollessa, mutta siellä oli perheellisiä, niillehän se oli vaikeaa. Moni toimi meille nuoremmillekin isähahmoina, joita kovasti kuunneltiin.

Ensimmäisille lomille pääsyä Korhonen sai odottaa pitkään.  

– Menin 1941 syyskuussa armeijaan tykistöön Vaasan lähelle ja ensimmäisen kerran pääsin lomille 1942 elokuun lopussa. Olin siinä vaiheessa ollut melkein vuoden ja siitäkin ajasta suurimman osan rintamalla!

Tammikuussa 1942 rintamalle joutuneella Korhosella oli onnea mukanaan.  

– Minulla oli hyviä kavereita, jotka olivat lomalla silloin, kun me lähdimme rintamalle. Me olimme Syvärillä, mutta palatessaan heidät määrättiin Rukajärvelle. Siellä kaatui paras kaverini, jonka kanssa samaan aikaan mentiin armeijaan, muistelee Korhonen hiljentyen. 

– Hän oli tulenjohtueessa. Jouluaattona 1943 sitten meni. Räjähti. Oli perheen ainut lapsi. Se oli kova juttu.


7. eli Kalpadivisioonan tykistöä Syvärin lohkolla helmikuussa 1942

Talvisodan ihme tuoreessa muistissa 

Sodan syttyessä ei kukaan olisi arvannut, että tällä kertaa rintamalla vierähtäisikin neljä vuotta.  

– Ei varmasti. Eikös se näin ollut, että miehet halusivat tulla jo kesän lopussa kotiin toukotöihin?

Saksan kovat näytöt nostattivat myös suomalaisten taistelutahtoa. 

– Nehän olivat ensimmäisen kesän jälkeen jo Moskovan lähellä. Sittenhän se jäi, kun tuli talvi. Kävi kuin Napoleonille. Niitä saksalaisten Signal-lehtiä luettiin, mutta propaganda on semmoista, että siitä ei paljon tiedä. Stalingradin jälkeen rupesivat tunnelmat jo muuttumaan. Ei niistä paljoa juteltu, mutta kyllä se jokaisella varmasti oli selkärangassa, että kohta lähdetään, Korhonen muistelee.  

Uskoa selviytymiseen valoi myös se, että jatkosotaan lähdettiin varsin erilaisista asetelmista.  

– Siinä oli jo pohjalla se Talvisodan ihme: että kertaalleen oli pieni maa jo selvinnyt taistosta maailman suurinta sotilasmahtia vastaan, hän huomauttaa. 

– Se meidän olo rintamalla sota-aikaan, se oli semmoista ketkuilua. Paljon oli vuosia, ettei tapahtunut oikeastaan mitään. Piti kuitenkin olla paikan päällä. Jotain pikkukahakoita oli tietenkin aina. Ja sitten tietysti nämä viimeisen kesän viivytysjutut, ne olivat vaikeita varsinkin Kannaksella.


Kalpadivisioonan kenttätykistön jatkosodan sotapolkua

Suomi on puolustamisen arvoinen 

Sodat maailmalla jatkuvat, mutta Suomi on Korhosen mukaan paljon parempi maa, kuin se hän nuoruudessaan oli. 

– Kertaakaan ei ole käynyt mielessä, etteikö tämä maa olisi ollut puolustamisen arvoinen.  

Avain sotien välttämiseen on hänen mukaansa diplomatiassa.  

– Tällainen viisimiljoonainen kansa on kovin vähäinen porukka mitään määräilemään, mutta kyllä se näin on, että joka maassa pitäisi asiat hoitaa siihen kuntoon, ettei sieltä tarvisi lähteä pakoon.

Korhonen myöntää nykyisten sotien asetelmien olevan erilaisia kuin se, mistä Suomi itsensä aikoinaan löysi. 

– Kyllä nämä tilanteet vaikeita ovat. Eihän esimerkiksi Euroopalla mitään sotilasvoimia ole. Jos venäläinen alkaa rimpuilemaan, niin ei meillä ole omia voimia. Jostain olisi tukea saatava. Kyllä minä kuitenkin aina ajattelen sitä Natoa. Kyllähän se kentsu (kenraali Gustav Hägglund) yritti sitä aikoinaan järjestellä! Kyllä meillä kai nämä poliitikot yrittävät itse kukin omalla tavallaan hoitaa asioita niin kuin pitäisi, mutta siinä on aina se oma puoluekin takana vähän niin kuin painamassa päälle.


Kalpadivisioonan muistoristi Kalparisti

Paljon jäi palkitsematta 

Tykistössä palvelleen Korhosen Kalpadivisioonana tunnettu 7.Divisioona oli Syvärillä rintamavastuussa. Mies huomauttaa säästyneensä paljolta. 

– Siellä oli monia sellaisia kavereita, jotka joutuivat tiukkoihin paikkoihin, eivätkä koskaan saaneet edes lämmintä kättä. Mitaleitta jäivät. Meillä jalkaväessä tuli yleensä niin paljon haavoittuneita, että mitalien piti riittää heille. Paljon jäi palkitsematta.

Sotakuvauksista Korhonen nostaa suosikikseen ehkä yllättäen Tuntemattoman Sotilaan tuoreimman version.  

– Se on nykyaikainen, värit paikallaan, erittäin hyvin tehty. Enhän minäkään voi sanoa mikään asiantuntija olevani, mutta sen perusteella mitä olen kuullut, niin sanoisin, että se on todenmukainen. Koska minä tässä yhä olen, niin enhän minä silloin ole voinut kovin vaikeissa paikoissa olla, hän huomauttaa vaatimattomasti.  

Vierailu vanhoilla taistelupaikoilla ei Korhosta kuitenkaan kiinnosta, vaikka rajan takana on tullutkin käytyä. 

– Moskova ja Pietari ovat hienoja kaupunkeja. Taistelupaikoista sen sijaan sain tarpeekseni, enkä mielelläni enää niille palaisi.



Teksti on alun perin julkaistu Kenttäpostia-lehden numerossa 6/2019. Kuusi kertaa vuodessa ilmestyvä lehti toimitetaan kaikille jäsenille. Jäseneksi pääset liittymään tästä.  

Jaa kirjoitus: