Minun veteraanini: Olavi Kylmänen – ”Isän sota ei päättynyt kotiin tulemiseen”

28.1.2020 Minun veteraanini: Olavi Kylmänen – ”Isän sota ei päättynyt kotiin tulemiseen”

Jokaisessa Kenttäpostia-lehdessä suomalaiset kertovat veteraanista elämässään. Tällä kertaa oululainen Olavi Kylmänen jakaa isänsä Ahtin tarinan.

Haluaisitko sinä jakaa tarinasi? Ota yhteys toimitus@sotaveteraaniliitto.fi


Olavi Kylmäsen Ahti-isä kuoli 1996

Muistan kun Oulua pommitettiin viimeisen kerran helmikuussa 1944. Sanottiin, että kaikki Neuvostoliiton pommikoneet olivat liikkeellä. Olin silloin viitisen vuotta vanha. Nuo näkymät eivät unhoitu. Olimme äitini kanssa mummon luona sotaa paossa Oulunsalossa. Mummon mökin pihalta katseltiin, kun pommitus alkoi ja loppui. Muistissani on paksut savupilvet ja korkealla ylettyvät liekit.

Muistan, kun isä tuli sodasta kotiin isänmaataan puolustamasta. Hänellä oli mukanaan sadan gramman kranaatin sirpale, jonka lääkäri oli poistanut isän selästä. Lääkäri oli todennut, että jos olisi pienempi ja heikompi mies, ei sirua olisi tarvinnut poistaa. Se olisi jäänyt hautaan muistoksi.

Krivillä osunut kranaatti jätti isän selkään pitkän punaisen arven. Jätti sota muitakin arpia. Isän sota ei päättynyt kotiin tulemiseen. Se jatkui unissa. Pieni poika heräsi usein öisin siihen, kun äiti herätti isää: ”Ahti herää, nyt ei enää olla rintamalla.”

Isä heräsi hikisenä, istui sängyn laidalla. Ne tuskaiset sanat kuulin useita kertoja: ”Milloin tämä saatanan sota loppuu minun osaltani?”


Olavi Kylmäsen isän selästä kaivettiin sadan gramman painoinen kranaatinsirpale

Runoja pikkupojasta asti

Isä oli kolmas yhdeksän lapsen sisarussarjasta. Hän oppi työnteon jo nuorena Limingassa – kesät maataloustöissä ja talvet metsätöissä. Isä ei ollut käynyt kansakoulua, mutta hän kirjoitti ensimmäisen julkaistun runonsa Kalevaan jo 12-vuotiaana.

Sotaväen jälkeen isä alkoi kirjoittaa runoja yhä enemmän. Äitini kanssa hän avioitui 1938. Minä synnyin esikoisena maaliskuussa 1939. Perhe-elämän rakentamisen keskeytti sota.

Isän kirje rintamalta kotiin Ouluun kertoo hänen huomioineen senkin mahdollisuuden, että sieltä jostakin ei palattaisi.

”Sitten jos sattuu käymään niin, että en enää palaisi tältä matkalta, niin koita järjestää elämäsi niin kuin voit ja itse ajattelet. Minä en osaa antaa neuvoja nyt enkä vaadi mitään lupauksia, jotka koskisivat koko elämän läpi kulkemista. Sinä tietysti saat itse tehdä niin kuin sydämesi käskee. Silloinhan kaikki menee parhain päin.”

”Kerro Olaville isästä aina silloin tällöin ja sano, että te kaksi siellä kaukana olette lähinnä isän sydäntä silloinkin, kun luodit laulavat kuolinlaulujaan ja silloinkin, kun viimeinen isku tulee, jos niin on määrätty täällä käymään.” 


Mm. Salttu-nimellä pakinoinut Ahti Kylmänen kirjoitti myös runoja Nyyrikki- ja Sirpale-lehtiin (kuvituskuva, SA-kuva)

Sotainvalidina

Sodan jälkeen isä kävi Oulussa lääkärissä. Vaikka sotilaspassissa luki selkeästi leimojen ja päivämäärien kera, että mies oli sodassa haavoittunut, niin lääkäri kirjoitti papereihin ”väittää haavoittuneensa”. Isä olisi jättänyt asian siihen, mutta äiti painosti uusiin tutkimuksiin. Helsingissä Tilkan sotavammasairaalassa Ahti merkittiin 55 % sotainvalidiksi.

Isä meni takaisin töihin Oulu-yhtiön paperitehtaalle, ensin sepän hommiin ja sitten rakennuspuolelle. Me saimme yhtiön asunnon, jossa oli 22 neliötä. Myöhemmin tila kaksinkertaistui. Naapuritkin kävivät katsomassa, että sitä teillä nyt tuota tilaa. Minulla syntyi neljä sisarusta, meitä oli siis seitsemän.

Iltaisin isän tärkein työkalu oli kynä. Runot saivat jälleen kirjoittajasta vallan. Oululaiset lehdet saivat tuon tuostakin sivuilleen Ahti Kylmäsen runoja, nimellä ja nimimerkillä.  Kalevan lukijoille isä tuli tunnetuksi Salttuna. Hän riimitteli ajankohtaiset tapahtumat palstallaan ”Viikon varrelta”. Niitä ilmestyi 49 vuotta.

Isä harrasti nuoruudessaan urheilua – kuulaa, kiekkoa, kehistä ja moukaria. Kotiin kertyi melkoinen määrä pyttyjä, lusikoita ja lautasia piirimestaruuskisoista Oulun Pyrinnön riveissä. Kilpaurheilu oli niin verissä, että vielä vanhoilla päivillä kertyi sotainvalidienkisoista mitaleita, mestaruuksiakin.

Jo lapsuudessaan Limingassa isä oli oppinut kalastamaan. Niinkin myöhään kuin 1992 olimme isän kanssa mökillä Ylikiimingissä. Hänen piti päästä ongelle, vaikka jalka ei tahtonut veneeseen nousta. Ilma oli kylmä, mutta siitä huolimatta isä kohmeisin käsin väänteli Kiiminkijoen ahvenia koukusta. Kun sitten vein hänet kotiin, kuulin hiljaa lausutut sanat: ”Tämä oli kesän paras päivä.”


Ahti Kylmäsen sotasairaalassa kirjoittama runo

Itsenäisyyspuhe vaikutti

Isän viimeiset vuodet olivat kivuliaita. Halvaantuminen ja toisten liikuteltavaksi joutuminen oli sellainen elementti, josta hän ei meinannut selvitä. Joskus isä jopa rojahti sängystä alas, kun luuli voimien vielä riittävän pyörätuoliin nousuun. Isän sota päättyi 1996 sotavammasairaalassa halvaantuneena 84 vuoden iässä.

Vuonna 2012 sain kutsun Oulun ammattikoululle pitämään itsenäisyyspäivän juhlapuhe. Minulla oli mukanani se isän selästä otettu kranaatinsirpale. Muistelin Oulun pommitusta. Omia ajatuksiani sodan julmuudesta kerroin, kun isän nuorempi veli Alpi oli kaatunut Kiestingin Lohivaarassa 1941.

Kiitin kuulijoita. Lähdin kävelemään kohti opettajain huonetta rehtorin opastamana. Olen aikuisiällä sokeutunut.  Matkalla tunsin kädenlyönnit olallani. Kaksi nuorta poikaa kiitti. ”Tuo sali ei ole koskaan ollut noin hiljaa, kun siellä on ollut täysi sali nuoria”, rehtori puolestaan sanoi.




Teksti on alun perin julkaistu Kenttäpostia-lehden numerossa 6/2019. Kuusi kertaa vuodessa ilmestyvä lehti toimitetaan kaikille jäsenille (tai se on tilattavissa vuosikertatilauksena 15€).

Jäseneksi pääset liittymään tästä.

Jaa kirjoitus: