”Pojat, minä en enää jaksa. Lukekaa minulle Isä meidän” – 100 vuotta Viljo Suokkaan, miestensä käsivarsille kuolleen Mannerheim-ristin ritarin nro 44 syntymästä

28.1.2020 ”Pojat, minä en enää jaksa. Lukekaa minulle Isä meidän” – 100 vuotta Viljo Suokkaan, miestensä käsivarsille kuolleen Mannerheim-ristin ritarin nro 44 syntymästä

Viljo Suokas 31.1.1920 – 4.10.1943

Vain 191 henkilöä käsittävät Mannerheim-ristin ritarimme ovat jääneet sotavuosiemme – ja maamme – historiaan valiojoukkojen valiojoukkona.

Kunniamerkin tausta on kuitenkin ihan päinvastainen: ylipäällikkö Mannerheimin omasta aloitteesta syntynsä saaneen Mannerheim-ristin taustana oli halu luoda kaikesta ”luokkajaosta” kunniamerkki, joka voitiin poikkeuksellisiin toimintaan perustuen myöntää samanlaisena niin kenraalille kuin tavalliselle rivimiehellekin.

Tänään tulee kuluneeksi 100 vuotta Viljo Suokkaan, ritarin numero 44 syntymästä. Tämän vain 23-vuotiaana kaatuneen vänrikin tarina on yksi ritarien koskettavimmista ja muistuttaa, että veljeä ei todellakaan jätetty.


Karjalan poikia, rautatiemiehiä

Rautatieläisperheeseen syntynyt ja isänsä jalanjäljissä itsekin alalle suunnannut Suokas oli Talvisodan syttyessä vasta 19-vuotias. Menetetyssä Karjalassa sijaitsevassa Harlussa syntyneen asemamiehen perhe oli muutama vuosi aiemmin muuttanut Suojärvelle, missä tuolloin 17-vuotias Suokas oli liittynyt paikalliseen suojeluskuntaan.

Kun Suomen pahin pelko marraskuun viimeisenä päivänä 1939 sitten toteutui ja maa löysi itsensä sodasta, ei hänellä ollut epäilystäkään siitä, mikä hänen velvollisuutensa olisi. Hän ilmoittautui vapaaehtoiseksi ja toimi Talvisodan aikana ensin vartiointitehtävissä Suojärvellä, mistä hänet sodan edetessä siirrettiin kiväärimieheksi Jalkaväkirykmentti 34:een ja sieltä Sissiosasto 12:een.


Suokkaan kantakortti kertoo hänen olleen hyvä sotilas

Talvisodan kokemukset mm. Kollaan kovista taisteluista ja sissitoiminnasta antoivat hänelle erinomaiset edellytykset toimia sotilastaitoja sekä poikkeuksellisen kovaa fyysistä ja henkistä kuntoa vaativissa kaukopartiotehtävissä, jotka pitivät sisällään pitkiä, joko jalan tai hiihtäen suoritettuja matkoja niin esim. muonituksen kuin majoituksen suhteen tavanomaistakin hankalimmissa olosuhteissa. Eräskin sotavuosien aikainen operaatio vei Suokkaan partion 300 kilometrin päähän Arkangelin radan varteen.

Jatkosodassa tuolloin vasta juuri ja juuri parikymppinen Suokas toimi Päämajan alaisten kaukopartioiden johtajana Erilliseen Pataljoona 4:ään myöhemmin liitetyssä Osasto Kuismasessa. Varusmiespalveluksensa Suokas suoritti heti Talvisodan jälkeen, esimiehiltään hyvät arviot kaikessa saaden.

Jatkosodan alettua hänet ylennettiin vääpeliksi ja elokuussa 1943 vänrikiksi.

Alle kaksi kuukautta tuosta hänen sotapolkunsa päättyi.


Kaukopartiomiesten tehtävät vaativat poikkeuksellisia ominaisuuksia

Kaukopartiomiesten vaaralliset tehtävät

Kaukopartiomiesten tehtävät olivat paitsi vaativia, myös arkaluontoisia, pitäen sisällään mm. vihollisen selustassa suoritettua tiedustelua sekä strategisten kohteiden tuhoamisoperaatioita. Tämä näkyy mm. heistä tehdyissä ritariksinimittämiesityksissä. Suokas oli kaikkiaan yhdeksästä kunnian saaneesta kaukopartiomiehestä ensimmäinen.


”Ylipäällikkö on pvm:llä 13.12.41 nimittänyt Vapaudenristin 2. luokan Mannerheim-ristin ritariksi vääpeli Viljo Suokkaan.

Jo aikaisemmin, jouduttuaan suorittamaan asevelvollisuuttaan eräässä sissijoukossa, hän saavutti mainetta kykenevänä ja taitavana sissinä. Tätä mainettaan hän on lisännyt koko tämän sodan aikana, jouduttuaan jälleen erääseen sissijoukkoon. Neuvokkuutensa ja päättävän rohkeutensa ansiosta hän kohosi vääpeliksi ja sai oman sissiosaston johdettavakseen. Tämän, vääpeli Suokkaan johtaman osaston seikkailut ovat täysin verrattavissa aikaisempien kuuluisten suomalaisten sissien aikaansaannoksiin ja seikkailuihin. Kaikkea sitä, mitä vääpeli Suokas on näillä retkillään aikaansaanut, ei voida vielä yksityiskohtaisesti selostaa.”


Marraskuussa 1941 tehdyssä esityksessä myös kerrotaan Suokkaan viettäneen 14.6. – 24.10.1941 välisenä aikana peräti 74 vuorokautta vihollisen selustassa. Omilta tappioilta reissuilla säästyttiin käytännössä kokonaan, minkä kiitellään olevan etevän johtajan ansiota. Loputtomiin ei taidon ja tuurinkaan yhdistelmä kuitenkaan riittänyt.


Suokkaan partio vihollisen puolelle suuntautuneelta tuhoamisretkeltä juuri palattuaan 25.10.1941

25.10.1941 hänen partionsa palasi voitonriemuisena Porajärvi-Soutjärvi-Juustjärvi- alueella suoritetulta tuhoamisretkeltä. Vihollinen menetti iskussa kymmeniä miehiä, Suokkaan partion vahingot jäivät yhteen johtajansa asetakin lävistäneeseen luotiin. Kuukausi myöhemmin 26.11.1941 hän haavoittui Karhumäen luoteispuolella viholliskiväärin luodista.

Vielä tässä vaiheessa ei kaukopartiomies tiennyt, että viikkoa aiemmin hänestä oli tehty esitys Mannerheim-ritariksi, joksi hänet nimitettiin hänen ollessaan mm. vasempaan käsivarteensa saamiensa vammojen vuoksi hoidettavana sotasairaalassa 13.12.1941.

Rintamalle hän palasi vuoden 1942 alusta täysin toipuneena ja jatkoi urotöitään.

Korkea-arvoinen kunnianosoitus ei muuttanut isänmaalleen omistautunutta, tovereidensa pitämää ja arvostamaa sotilasta, vaan hänen kerrotaan pysyneen vastuuntuntoisena, auttavaisena, huumorintajuisena ja vaatimattomana – sinä samana Viljona, jona hänet oli jo nuoresta lähtien tunnettu.


Suokas toipumassa sotasairaalassa, joulukuu 1941

Viimeinen partioretki

4.10.1943 nuori vänrikki kohtasi traagisen loppunsa.

Hänen johtamansa, 8 miehestä koostuva partionsa oli 10 päivän mittaiseksi suunnitellulla, Muurmannin radalle suuntautuneella retkellä. Suokkaan viimeiseksi jäänyt operaatio oli hänen uransa 11.

Aamuneljältä miehet olivat panostaneet radan Lintujärven tasalla, kaksi tuntia myöhemmin he aloittivat hyökkäyksen Sekeen lentokentän lähellä sijainneeseen vihollisen huoltotukikohtaan.

Päämajan kaukopartion (Er.P 4/2 toiminta-alue Seesjärven pohjoispuolella)

Sen muonavarastosta oli tarkoitus varmistaa riittävä muonitus edessä olevalle, n. 50 kilometrin mittaiselle paluumatkalle.

– Huolenamme oli melkein loppuun kulunut muona. Partionjohtaja Viljo Suokas sanoi tästä: ”ainahan sitäkin saadaan, kun olemme lähellä naapurin tukipaikkoja”, kertoi retkellä mukana ollut Erkki Immonen myöhemmin Kansa Taisteli-lehdessä.

Vain hetki myöhemmin partionjohtajan huolettomasti lausumat sanat koituivat hänen kohtalokseen.

Muonavarastossa uunin takana piileskellyt haavoittunut vihollissotilas pääsi yllättämään kaikki. Hänen noustessaan pystyyn sai hän tähdättyä kiväärinsä ovelta konepistoolillaan tulittavan Suokkaan suuntaan.

Palleasta läpi menneen luodin kerrotaan repineen ulos tullessaan ison palan selkääkin. Mitä siitä seurasi, on koskettava esimerkki siitä, että veljeä ei todellakaan jätetty.

Hänen miehensä saivat kyhätyksi paarit ja kantovuoroja vaihdellen lähtivät vihollisen yhä takaa-ajamana kuljettamaan alaruumistaan halvaantunutta Suokasta muutaman kilometrin päässä olevalle lammelle, josta lentokone olisi saanut haettua hänet hoitoon. Hengenvaarallisesti haavoittunut Suokas häilyi kuoleman rajamailla, menettäen tajuntansa useaan kertaan.

Viimeisen kerran tajuihinsa tullessaan nosti hän katseensa uskollisiin miehiinsä ja kuiskasi: ”Pojat, minä en jaksa. Ottakaa lakki päästänne ja lukekaa minulle Isä meidän.”

Pojat tekivät työtä käskettyä. Aamukahdeksalta he hautasivat johtajansa kaatuneen männyn juurikon jättämään kuoppaan ja miinoittivat sen ympäristön.

Johtajansa tuntolevystä irroittamansa numerot 341757 taskussaan he aloittivat synkissä tunnelmissa matkansa takaisin omien puolelle.

Tuo tuntolevyn puolikas oli kaikki, mitä hänen perheensä sai pojastaan takaisin. Kotona Suojärvellä vänrikki Suokas siunattiin viimeiseen lepoonsa ”poissaolevana, kentälle jääneenä tai tuhoutuneena”.

Hänen miestensä viimeinen palvelus oli kuitenkin vielä tulossa.


Mannerheim-ristin ritarin Viljo Suokkaan vanhempien saama asevelitalo luovutuspäivänä 2.4.1943

Veljeä ei jätetä

Ritaria olivat kotona odottaneet hänen vanhempiensa lisäksi hänen kolme sisartaan. Evakkoon joutuneen perheen koti oli tuhoutunut, mutta siltikään ei nyt jo 76-vuotias Juho-isä ollut suostunut ottamaan hänelle tarjottua huollon apua vastaan, vaan elätti yhä perheensä omalla työllään rautatieläisenä.

Toverit eivät kuitenkaan unohtaneet kaikkensa antanutta vänrikkiään… eivätkä tämän perhettä.

He rakensivat rintamalla tämän perheelle uuden kodin, joka luovutettiin heille alle kuukauden sisään pojan kuolemasta.


Viljo Suokkaan isä Juho Suokas uudessa aseveli-kodissaan, huhtikuu 1943

Eikä unohdettu ritariakaan.

Hänet haluttiin tuoda takaisin sen maan multiin, jonka puolesta hän kalleimman uhrin maksoi. Sekeeseen on tehty sittemmin kaksi etsintämatkaa, mutta toistaiseksi mitään ei ole löydetty. Oletettu hautapaikka löytyy Google Maps -palvelusta koordinaateilla 63 22 59.03 N, 34 11 30.68 E.


Jossain täällä on ritarin nro 44 viimeinen leposija


Sivuiltamme löydät myös muita Mannerheim-ristin ritareiden kohtaloita! Kaksinkertaisen ritarien Aaro Pajarin ja Ilmari Juutilaisen tarinat löydät täältä ja täältä, syövän ja särkyneen sydämen murtaman C.B.N.Winellin tarinan täältä ja 12 kummallista faktaa K.L.Oeschista täältä.

Jaa kirjoitus: