Valoheittimen varresta kuvaamataitoon – tamperelaislotta Anna Salenius tarttuu uusiin haasteisiin empimättä

30.3.2020 Valoheittimen varresta kuvaamataitoon – tamperelaislotta Anna Salenius tarttuu uusiin haasteisiin empimättä

Anna Salenius on 98-vuotias tamperelaislotta

Jo Talvisodassa lottana toiminut tamperelainen Anna Salenius oli ensimmäisiä lottia, joita koulutettiin hoitamaan ja käyttämään ilmapuolustuksessa käytettyjä valonheittimiä.

Tänä vuonna 99 täyttävä veteraani muistaa sota-ajan tehtävänsä yhä kirkkaasti, vaikka sanookin, että paljon on jo päässyt unohtumaankin.


Talvisota ammuslataamolla

Kun Talvisota syttyi, oli Anna täyttänyt 18 vain muutama päivä aiemmin. Sodan ajan hän toimi Tampereen Vuoreksessa, Vuoresvuoren sisällä sijainneessa ammuslataamoa varastoimassa ammuksia ja muissa varaston avustavissa tehtävissä. Sittemmin hän teki myös paperihommia ammusvaraston kansliassa.

Talvisodan päättymisen jälkeen koulut käynnistyivät taas ja Anna ehti käydä lukionsa loppuun kirjoittaen keväällä 1941 ylioppilaaksi Tampereen tyttölyseosta. Vain viikkoja tuon jälkeen Suomi oli taas sodassa.

Jatkosodan sytyttyä tuoreelle ylioppilaalle tarjottiin lottatehtäviä: joko tukinuitossa tai valonheitintehtävissä. Anna valitsi valonheittimet.

Tampereelta näihin tehtäviin valittiin kaksi naista.

– Se oli ensimmäinen kerta, kun lottia koulutettiin valonheitintehtäviin. Olihan se jännittävää – en oikeastaan tiennyt, mitä se onkaan. Me putsasimme ja kiillotimme valonheitintä ja opettelimme käyttämään sitä. Harjoittelimme sen suuntaamistakin, hän muistelee.


Ylioppilaslottia koulutetaan ilmatorjuntatehtäviin Degerössä heinäkuussa 1944

Kivääri mukana kaiken varalta

Lyhyen koulutuksen jälkeen tuli lähtö Helsinkiin tositoimiin. Valonheitinpatteri sijaitsi Suomenlahden rannalla, hieman Helsingin vieressä. Valonheitintehtävissä oli kaksi ryhmää, Kilo 1 ja Kilo 2. Anna oli Kilo kahdessa, jossa oli yhteensä vajaat kymmenen naista.

– Työtä tehtiin vuoroissa yötä päivää.

Valonheitinryhmät myös asuivat työtehtävänsä äärellä, ensi alkuun suuressa sotilasteltassa ja myöhemmin parakeissa. Pasilan ampumaradalla käytiin opettelemassa kiväärin käyttöä.

– Meillä oli aina työvuorossa valonheittimellä kivääri mukana, hän paljastaa.

Helsingin ilmapuolustustehtävissä hän oli koko Jatkosodan, syksyyn 1944 saakka.


Helsingin ilmatorjuntaa, valonheitin toiminnassa Leppävaarassa maaliskuussa 1944

Jatkosota pääkaupungin ilmapuolustuksessa

Pääkaupunkina Helsinki oli paitsi talouselämän ja logistiikan kannalta keskeinen paikka, myös maan tiheimmin asuttua aluetta. Siksi suurin osa Suomen ilmatorjuntakapasiteetista on vuosikymmenten ajan osoitettu juuri sen käyttöön.

Talvisodan syttyessä Helsingin turvana oli neljä raskasta 3-4-tykkistä patteria, yksi kevyt patteri sekä yksi ilmatorjuntakonekiväärikomppania. Jatko­sodan aikana Saksasta saaduista kahdesta ilmavalvonta- ja neljästä tulenjohto­tutkasta pääosa, samoin kuin Saksasta hankitut 18 tehokasta 88 mm raskasta ilmatorjuntatykkiä sijoitettiin Helsinkiin.

Helmikuussa 1944 Helsinkiä oli jo suojaamassa 13 raskasta ilmatorjuntapatteria ja kevyttä ilmatorjuntatykistöä. Ilmatorjuntatykkejä oli yhteensä 77, tutkia kuusi, kuulosuuntimia 18 ja valonheittimiä 36 kappaletta.

Henkilöstöä hyvin johdettuun operaatioon vain oli liian vähän, minkä vuoksi ilmatorjuntaan alettiin 14-16-vuotiaiden sotilaspoikien lisäksi kouluttaa myös valonheitinlottia ylioppilastutkinnon omaavista lotista.

– Kun suuntasimme valtavan suuren valonheittimen taivaalle, niin toisesta paikasta suunnattiin samaan aikaan. Kun valokiilat kohtasivat toisensa taivaalla ja piirsivät rastin, sanottiin, että ne olivat ”keilassa”. Siihen kohtaan jos vihollisen lentokone osui, niin se ammuttiin alas.


Naisten tehtäviin ilmatorjunnassa kuuluivat mm. valonheittimet sekä kuuntelulaitteet

Kaksi kertaa Ateneumissa

Sodan jälkeen Anna oli mukana kotiuttamistoimissa Tampereella.

– Siinähän oli monenlaista paperityötä. Sen jälkeen tein jonkun aikaa toimistotöitä Tampereen kaupungilla. Ajattelin kyllä, että jotain pitää opiskella ja mennä eteenpäin.

Niin hän haki Ateneumiin taideteolliseen oppilaitokseen teollisen muotoilun linjalle. Monien karsintavaiheiden jälkeen hänet hyväksyttiin sinne opiskelijaksi. Opiskelujen lomassa Anna teki myös töitä pystyäkseen rahoittamaan opiskelunsa.


Salenius opiskeli Ateneumissa kahteen otteeseen (kuva: Aalto-yliopiston arkisto)

Aikanaan hän valmistui teolliseksi muotoilijaksi ja pääsi Aaltosen kenkätehtaalle työhön.

– Olin siellä malliosastolla, mutta kaikki muut mallimestarit olivat miehiä, ja vähän siinä jäi niin kuin paitsioon. Ajattelin, että mitähän sitä seuraavaksi tekisi.

Anna päätti pyrkiä Ateneumiin uudestaan. Nyt hän haki ja pääsi kuvataidonopettajan linjalle. Valmistuttuaan kuvaamataidon opettajaksi ensimmäinen paikka löytyi Haapamäen lyseosta.

– Taisin olla vuoden verran siellä opettajana, mutta en halunnut jäädä maalle. Palasin Tampereelle ja sattumalta Sammon yhteislyseossa aukesikin silloin opettajan paikka.

Sammon yhteislukiossa Annalla kuluikin mieluisat kymmenen vuotta.

Sen jälkeen hän vaihtoi paikkaa ja toimi Klassillisessa lyseossa kuvaamataidon lehtorina eläkkeeseen asti.

– Isäni kuoli jo ennen sotia. Äiti yritti elättää minut ja kolme veljeäni. Mutta meillä oli kyllä hyvä koti. Meillä oli vapaa kasvatus ja saimme päättää itse tekemisistämme. Ja kaikki pärjäsimme elämässä hyvin, hän ilmoittaa ylpeästi.

Saleniuksen veljistä yksi valmistui diplomi-insinööriksi ja kaksi muuta toimi lakialalla. Veljet selvisivät sodasta, mutta ovat nyt jo kuolleet.

Anna kannustaa kaikkia opiskelemaan ja sanoo itsekin olleensa aina halukas oppimaan uutta ja tekemään paljon työtä. Liekö juuri siinä hänen virkeytensä salaisuus?



Alkuperäinen artikkeli (Johanna Vuori: ”Valonheitintehtävistä kuvaamataidon opettajaksi”) on julkaistu Tampereen Sotaveteraani-lehdessä 1/2020. Neljä kertaa vuodessa ilmestyvä lehti toimitetaan kaikille jäsenille. Jäseneksi pääset liittymään tästä.

Jaa kirjoitus: