Mitä kuuluu veteraaneille koronakaranteeniin? Viisi edellisen poikkeustilan kokenutta kertoo terveisensä nykyihmisille

11.5.2020 Mitä kuuluu veteraaneille koronakaranteeniin? Viisi edellisen poikkeustilan kokenutta kertoo terveisensä nykyihmisille

Koko veteraaniväestömme lasketaan ikänsä puolesta kuuluviksi koronavirustartunnan kannalta vakavaan riskiryhmään, joten he ovat olleet eristyksissä muusta väestöstä jo viikkoja. He ovat myös ainoat, joilla on kokemusta siitä. kun maa oli edellisen kerran poikkeustilassa.

Mitä heille kuuluu?


Olli Vuorio, 100

Olli Vuorio, 100, Vantaa

Karanteenia vietän kotona yksin, sillä vaimoni kuoli Alzheimeriin seitsemän vuotta sitten. Yksinäisyydestä en ole varsinaisesti kärsinyt, sillä tyttäret soittelevat ja ystävien lapsista on tullut uusia ystäviä: joku päivä joku soittaa. Aikaisemmin kävin rollaattorin avulla päivittäin tuossa lähellä syömässä, mutta nyt tulee Vantaan kaupungilta lämmin ateria päivittäin ja tuttu taksikuski käy tarvittaessa kaupassa.

Yllättävän hyvin tämä on sujunut, sillä minulla on ollut pientä puuhaa. Olen JR 6:n veteraani. Eino Lehtola oli minulla Jatkosodan ensimmäisenä vuonna ryhmänjohtajana. Viime kesänä kadettiveli täytti 100 vuotta. Minulle oli aina selvää, että kun Eero lähtee, niin minä haluan tulla häntä saattamaan. 13.3. hän menehtyi, mutta enhän minä tietenkään mihinkään pääse. 18.4. oli siunaustilaisuus. Valokuvausta olen harrastanut vuodesta 1935 ja kun täytin 90, aloin tehdä Ifolorin kuvakansioita. Nyt teen sellaista Eerosta. Hänen poikansa lupasi kuvia muistotilaisuudesta. Se on pitänyt kiireisenä.

Pahinta tässä on tietysti se, että ei tiedä, kuinka kauan tämä kestää. Kaikki tilaisuudetkin on peruttu. Nykyihmisille sanoisin, että hyvää tässä tilanteessa on se, ettei tule pommeja niskaan, mutta täytyy sanoa, että kyllä tämä vähän pelottavaa on.

Ollin muistelmia Talvisodan syttymispäivältä löydät täältä.


Sointu Antila, 96

Sointu Antila, Harjavalta

Asun yksin, joten olen karanteenissakin yksin. Tunnelma on vähän ahdistava, koska kukaan ei saa tulla käymään enkä voi mennä minnekään. Olen kuitenkin ikääni nähden voinut vielä kohtalaisen hyvin. Yksinäisyys on pahinta. Ikkunasta katselen, jos näkisin edes joitakin tuttuja liikkeellä. Ihmisten liikkuminen on kuitenkin selvästi vähentynyt. Ei näy edes koululapsia, joita tästä kulkee normaalisti paljonkin ohi.

Aikaani kulutan televisiota katsomalla, lehtiä ja joitain kirjoja lukemalla sekä tietenkin soittelen muutamille tutuille ja sukulaisille. Yhteydenpitoa yksittäisiin ihmisiin on vain puhelimella. Maailman ja Suomen asiat näen televisiosta ja lehdistä. Olo on kuitenkin yksinäistä, koska olen luonteeltani vilkas ja seurallinen ihminen.

Palvelut onneksi pelaavat. Ruoka tulee Harjavallan kaupungin toimesta ja siivooja hoitaa muun ohessa myös kauppa-asiat. Apteekki tuo tarvittavat lääkkeet kahden viikon välein. Kuulin juuri, että Valtiokonttori kustantaa ja kaupungin työntekijä toimittaa välipalakassin. Kiitos siitä!

Meille veteraaneille tämä poikkeustila ei ole elämämme ensimmäinen. Toivon, että kaikki saisivat voimaa keväästä ja auringosta. Jokaisen on kuitenkin lopulta vastattava omista asioistaan. Itse olen lähtenyt kahdeksan vuoden vanhana kotoa maailmalle. Olen ikätoverieni lailla nähnyt pahempaakin aikaa, myös sota-ajan aina kenttäsairaalaa myöten kaikkine vaikeuksineen ja siitäkin ajasta selvittiin.

Sointun hurjan elämäntarinan löydät täältä.


Paavo Heinola, 101

Paavo Heinola, Karvia

Karanteenia vietän yksinään. Vaimo kuoli 50 vuotta sitten ja olen siitä lähtien ollut yksin, joten ei tässä siinä mielessä ole mitään erikoista. Terveenä olen ollut ja ovet on lukossa. Ei ole täällä sellaisia koronia näkynyt! Puhelimella on vähän vaikea olla yhteydessä, kun minä olen jo vähän kuuro.

Vaikeuksia ei ole ollut. Minä olen sotainvalidi, joten minulle tuodaan ruoka tänne joka päivä sisälle. Veteraanien asiat pelaavat täällä hyvin.

Ihmiset ovat tulleet hulluiksi – pelkäävät, vaikkeivat ole tautia saaneetkaan. Minä olen nuorempana sairastanut keuhkokuumeet ja kaikki ja ollut sodassa vajaat viisi vuotta. Näin siellä vaikka mitä – viereltäkin kaatui poikaa. En pelännyt silloin enkä pelkää nytkään.

Semmoisia terveisiä ihmisille lähettäisin, että eläkää siellä kotonanne.

Paavon kokemuksia Adolf Ehrnroothin komentamasta legendaarisesta Tyrjän rykmentistä löydät täältä.


Risto Lunden, 97

Risto Lunden, Helsinki

Asun yksin omakotitalossani. Ei minua ole yhtään häirinnyt se, ettei voi tekemisissä muuten kuin puhelinyhteydessä. Menetettyäni toisen jalan ovat kontaktit muutenkin olleet olemattomat: se on jännä, miten katoaa myöskin sellaiset henkilöt, joiden kanssa aiemmin ollaan oltu kanssakäymisissä – eivät enää edes soita.

Poika käy kyllä melkein päivittäin ja hoitajat. Minä olen lähtenyt siitä menettelystä, että tulee tänne kuka tahansa, niin on tärkeää, että hänellä on kasvosuoja ja minulla on kasvosuoja. Silloin kumpikin osaltamme huolehdimme siitä, ettei toinen saa ainakaan meiltä tartuntaa – eihän sitä koskaan tiedä onko tautia vai ei.

Saan veteraanina kotipalveluita ja on kiusallista, kun aina heillä ei ole suojia, eivätkä he aina edes tiedä, miksi heille on annettu ohjeistus, ettei sitä tarvita. Varastotkin ovat olleet loppu.

Minulla on käytössä Menumat-ruokapalvelu, joka tuo kerran kahdessa viikossa minulle pakastimeen päivän pääruoat. Muut ostokset hoitaa poika paikallisessa kaupasta.

Jo aamutoimiinkin kuluu aikansa, muuten päivät kuluvat mm. lukiessa. Päivän lehteä ja kirjoja, mutta sotakirjoistakin luen vain faktaa, en fiktiota. Televisiota en enää katso, se on hallituksen tiedonantoja ja A-studiota myöten vain saman asian pyörittelyä – jokainen on vähän eri mieltä asioista, mutta päätöksiä ei tahdo tulla millään.

Ei tämä tilanne ole sen enempää pelottanut, aiemminkin on ollut poliot ja espanjantaudit ja milloin minkäkin moisia tautitapauksia. Kolme vuotta olin sodassa enkä kertaakaan ollut millään lailla sairaana ja olosuhteet olivat kuitenkin aika primitiiviset: milloin asuttiin taivaan alla, milloin teltassa.

Lähettäisin ihmisille sellaisia terveisiä, että ei kannata masentua. Minullakin on kavereita mennyt, sellaisia vasta 70-vuotiaita. Totuushan on se, että lähtölaskenta alkaa jo syntymästä. Eihän tämä poikkeustila ole sen poikkeavampi kuin sota: se kuka kaatui, kaatui. Se oli vain onnesta kiinni ja onnesta kiinni se on tässäkin vissillä tavalla. Pitää pyrkiä hyödyntämään ne mahdollisuudet mitä nyt asiantuntijat tarjoavat, miten pitäisi olla ja elää. On tärkeää, että jokainen pitää sen vissin etäisyyden. Onhan niitä, jotka ajattelevat, ettei tarvitse noudattaa määräyksiä ja poliisit saavat tulla hajottamaan kokoontumisia, mutta on tärkeää, että määräyksiä totellaan.

Riston muistutuksen siitä, kuinka tärkeä selviytymiskeino huumori vaikeissa paikoissa on, löydät täältä.


Jaakko Perälä, 99

Jaakko Perälä, Taavetti

Vietän karanteenia Luumäellä vaimoni kanssa ihan kahdestaan kotona oleskellen.

Jaksaminen on ajoittain parempaa ja välillä huonompaa. Minulla on terveet nivelet, mutta Maija-Liisalla on niissä välillä särkyä. Viime yönäkin piti jalkoja rasvata kahdesti.

Aika kuluu samalla tavalla kuin muulloinkin; päivä kerrallaan. En oikein osaa sanoa, että mikä nykytilanteessa on haastavinta. Nyt kuitenkin harmittaa, että tulin luopuneeksi harmonikasta n. 20 vuotta sitten!

Ruoka tulee kotiin joka päivä, siivoojat käyvät joka toinen viikko ja tarvittaessa useamminkin. Yhteydenpito läheisiin hoituu puhelimitse.

Kaikille muille lähettäisimme sellaiset terveiset, että koettakaa vain jaksaa. Olosuhteet kehittävät toimintaa!

Jaakon sotatiestä Aaverykmentin riveissä voit lukea täältä.


Ja millaiseksi on muodostunut veteraanityö, kun koronaviruksen vastaiset toimenpiteet ovat johtaneet koko veteraaniväestön, samoin kuin suuren osan kenttäverkostostamme eristämiseen? Ei huolta! Työ kunniakansalaistemme parissa ja heidän hyväkseen jatkuu yhä – siitä kerromme täällä

Jaa kirjoitus: