Kolmen suruviestin jälkeen neljäs veli haettiin rintamalta kotiin – Heikki Pinomäki oli tosielämän sotamies Ryan 

19.5.2020 Kolmen suruviestin jälkeen neljäs veli haettiin rintamalta kotiin – Heikki Pinomäki oli tosielämän sotamies Ryan 

Vaikka vuonna 1998 ensi-iltansa saanut amerikkalainen elokuva Pelastakaa sotamies Ryan on fiktiota, sen taustalla on tosielämän tragedia, joka kohtasi Nilandin perhettä New Yorkista… ja Pinomäen perhettä Paneliasta.  

Elokuva kertoo tarinan kolme poikaansa toisessa maailmansodassa menettäneestä perheestä, jonka viimeinen elossa oleva poika määrätään haettavaksi takaisin kotiin. Poikkeuksellisen käskyn takana oli Yhdysvaltain asevoimien Sole Survivor -toimintaperiaate siitä, että jos perhe on menettänyt sodassa muut poikansa, on heillä oikeus saada viimeinen eloonjäänyt poika kotiin.  

Suomessa vastaavaa asetusta ei ole, mutta näin tiedetään joissain tapauksissa toimitun. Yksi heistä on Kiukaisten Paneliassa asunut Pinomäen perhe.  


Kiukaislaisista Pinomäen veljeksistä kaatui kolme

Talvisodan raskas uhri 

Perheen neljästä pojasta kaksi kuoli jo Talvisodassa. Ensimmäisenä heistä kaatui veljessarjan nuorin: kolme päivää ennen 22. syntymäpäiväänsä kaatunut Tuomo. Talvisotaa ei tuossa vaiheessa oltu käyty vielä kuukauttakaan.  

– Hänestä meinattiin Panelian Koskivoiman johtajaa. Sen tähden häntä koulutettiin sähköalalle, Juhani Pinomäki kertoo hymähtäen poikien isän, pappansa haaveista.  

Monen muun kiukaislaisen nuorukaisen lailla Tuomo lähti sotaan JR40:n riveissä, suuntanaan Salla. Saatuaan tiedon pojan haavoittumisesta Pelkosenniemellä 18.12.1939, lähti isä Tornioon sotasairaalaan häntä katsomaan.  

– Matka oli pitkä ja juna pysäytettiin pommitusten takia monta kertaa, isä kertoi. Ei hän kerinnyt sinne ajoissa.

Poika palasi kotiin arkussa ja hänet haudattiin 11.1.1940 Kiukaisten sankarihautaan nro 90. Vain kymmenen päivää myöhemmin perhe sai taas suruviestin. Tällä kertaa vuorossa oli radiomiehenä Kenttätykistörykmentti 6:ssa palvellut 24-vuotias Ilkka 

– Tuli täysosuma korsuun. Kukan heistä ei selvinnyt. Kranaattituli teki niin pahaa jälkeä, että kun hänen arkkunsa tuotiin kotiin, sanottiin, ettei sitä missään nimessä saisi avata.

Ilkka haudattiin veljensä viereen.  


Veljesten kuvat ovat Pinomäen kodissa kunniapaikalla

Ei enää neljättä suruviestiä 

Kesäkuussa 1941 Suomen pahin pelko kävi toteen vanhan vihollisen aloittaessa uuden sodan. Perheestä lähti rintamalle enää kaksi vanhinta poikaa: 29-vuotias Toivo sekä 30-vuotias Heikki, muutama kuukausi aikaisemmin syntyneen Juhanin isä.  

Toivo määrättiin Paneliassa 18.6.1941 YH-käskyllä perustetun JR 56:n 4. komppaniaan, missä nuori kersantti toimi puolijoukkueen johtajana. Moskovan rauhan rajan rykmentti ylitti 13. heinäkuuta, minkä jälkeen edessä oli Kollaa. Vain neljä päivää myöhemmin Toivo kaatui. 

– Konekiväärisuihkuun. Eräs toinen siellä ollut kertoi. Missä lienee olleet kävelemässä, kun se tuli. Ihan yhtäkkiä.

Koska joukko-osastot perinteisesti koottiin samoilta seuduilta, koettelivat kovien taisteluiden tappiot erityisen raskaasti tiettyjä kyliä ja kuntia. Toivon lisäksi heinäkuun loppupuolelle kestäneissä Kollaan taisteluissa kaatui 13 muuta saman kylän poikaa.  

Paikallisesta suojeluskunnasta oli nyt toimitettu kolme suruviestiä samaan taloon. Sitten tehtiin poikkeuksellinen päätös: neljättä ei enää tulisi. Pojista viimeinen, Heikki, haettaisiin rintamalta kotiin.  


Veljesten täti on kerännyt poikien kirjeenvaihdon rintamalta albumiksi, josta löytyvät heidän kuviensa lisäksi myös perheen saamat suruviestit sekä poikien kuolinilmoitukset

Ei tietoa isän sodasta 

Vielä tänä päivänäkään Juhani ei ole varma, mistä käsky on peräisin. 

– Jostain esikunnasta varmaan. Kyllä tuollaisen täytyy aika korkealta lähteä, hän arvelee. 

Juhani ei tiedä, missä joukko-osastossa isänsä palveli eikä liioin sitä, missä hän oli käskyn saadessaan.  

– Siitäkään tilanteesta isä ei kertonut. Ei pätkääkään. Isä ei koskaan puhunut sodasta. Ei, vaikka olisi kysytty – siirsi vain aina puheen johonkin muuhun. Peltosen Arvon, toisen veteraanin kanssa he puhuivat keskenänsä, mutta kun joku vieras tuli paikalle, niin juttu loppui siihen. Veteraaniliittoihinkaan hän ei lähtenyt mukaan – sanoi, ettei lähde vanhoja muistoja verestämään. Sen tiedän, että painajaisiin sota isälle jäi. 

Vanhapappa (poikien isä) ei kuulemma puhunut senkään vertaa.  

– Joka kerta kun hän puhui mitään pojistaan, tuli hänellä itku, huokaisee Juhanin vaimo Helena.  


Toivo Pinomäen lisäksi Kollaan taisteluissa kaatui 13 muuta saman kylän poikaa

Yllättävä yhteydenotto 

Poikien vanhemmat kantoivat raskaan taakkansa hiljaa.  

– Äiti piti kaiken sisällään ja kuolikin sitten varhain, vuonna 1961, Juhani kertoo. 

Jäyhän isän surun turruttama hahmo jätti kuitenkin lähtemättömän jäljen erityisesti yhteen hänet sotavuosina tavanneeseen henkilöön. Niin, ettei se jättänyt häntä rauhaan vielä vanhoillakaan päivillä.  

– Jotain 1990-luvun alkua se oli, kun puhelin soi, Helena muistelee.  

– Juhani ei ollut kotona, mutta mummo pyysi saada kertoa tarinansa, joka oli pysynyt hänen päällimmäisenä muistonaan sodasta. Hän oli jo silloin soittaessaan yli yhdeksänkymppinen, mutta sanoi, että hänen on saatava jollekin kertoa kokemus, jota hän oli kaikki nämä vuosikymmenet mukanaan kantanut.

Soittaja oli raumalainen nainen, joka oli ollut koko ikänsä töissä Länsi-Suomi-lehdessä.  

– Vanha pappa oli tullut harmaassa sarkapuvussa rauhallisesti toimitukseen, kertonut asiansa ja tehtiin kuolinilmoitus. Eikä mennyt kuin kuukausi, niin hän tuli uudelleen. Sitten sama pappa tuli vielä kolmannenkin kerran, ja hän teki senkin kuolinilmoituksen. Pappa oli rauhallisesti kertonut asiansa, mutta se nainen itki ja kirjoitti, tajutessaan, että kaikki kolme olivat menneet samasta perheestä, Helena kertoo, hänen oma äänensäkin murtuen.  


Juhanin isä ei puhunut sodasta

Arvostus myöhässä 

Juhani muistaa hyvin, millaisia sotaa seuranneet vuosikymmenet veteraaneille olivat. 

– Hiljaa sai olla monessa paikassa. Vasta 70-luvun jälkeen heitä ruvettiin arvostamaan. Ei sodista puhuttu mitään edes koulussa. Ihan käsittämätöntä.

Juhanille perheen tragedia alkoi selvitä vasta 1970-luvulla, jolloin hän aloitti veteraaniryhmien kyyditsemisen heidän matkoillaan Suomussalmen ja Raatteen tien taistelupaikoille. Veteraanien avautuessa kokemastaan, sai Juhani kuulla isänsä olleen Suomussalmella ja Käkimäessä, missä hänen konekivääripesäkkeestään löydettiin yli 6000 hylsyä. 

Siellä hän sai myös kuulla isänsä ainoaksi jääneen kommentin sodasta.  

– Sen verran isä sanoi, että ”tuskin ne kaikki ohi meni”.



Teksti on alun perin julkaistu Kenttäpostia-lehden numerossa 3/2019. Kuusi kertaa vuodessa ilmestyvä lehti toimitetaan kaikille jäsenille. Jäseneksi pääset liittymään tästä.  

Jaa kirjoitus: