Minun veteraanini: Eero Hämäläinen – ”Kun kutsu käy, niin silloin mennään”

30.6.2020 Minun veteraanini: Eero Hämäläinen – ”Kun kutsu käy, niin silloin mennään”

Jokaisessa Kenttäpostia-lehdessä suomalaiset kertovat veteraanista elämässään. Tällä kertaa hyvinkääläinen Eero Hämäläinen jakaa kummisetänsä Aarren tarinan.

Haluaisitko sinä jakaa tarinasi? Ota yhteys toimitus@sotaveteraaniliitto.fi


Hyvinkääläisen Eero Hämäläisen veteraani on hänen kummisetänsä Aarne ”Arska” Kivelä

Kun ensi kerran lapsena Kukkilassa kuuntelin kummisetäni Aarne ”Arska” Kivelän huimaavia tarinoita sota-ajoista, jäivät ne kytemään mieleeni ajatellen, että olisi joskus aikuisena arvokasta säilyttää ne myös tulevien sukupolvien tiedoksi. 1990-luvulla haastattelin häntä C-kaseteille 9 tunnin verran. Vuonna 2015 sain hänen tyttäreltään – serkultani – hänen sotapäiväkirjansa luettavaksi.

Näinä aikoina maailman tuulet myrskyävät myös täällä koto-Euroopassa siihen malliin, että on syytä palauttaa mieliimme isiemme arvokkaat taistelut itsenäisen Suomen puolustamisessa.


Tykin ja huuliharpun varressa

Aarre Kivelä nuorena sotilaana

Lahdessa kasvanut Arska harrasti urheilua monipuolisesti nuoruudestaan lähtien, aina nyrkkeilystä, pesäpallosta ja hiihdosta lähtien. Kun näihin vielä yhdistetään lahjakkaan nuoren yhtä monipuolinen musiikkiharrastus, niin elämän kirjo tapahtumineen muodostui ymmärrettävästi laajaksi.

Talvisodassa hän oli JR 33:ssa kiväärimiehenä Pasurin, Salmenkaidan ja Kaskiselän taisteluissa. Jatkosodassa Arska kuului Salpausselän Ilmatorjuntapatteristoon, joka oli sodan hyökkäysvaiheen ajan alistettu osasto Lagukselle. Aseena heillä oli käsittääkseni Bofors 40- ilmatorjuntatykki. Päiväkirjaa hän piti 8.6.-15.11. 1941. Hän kirjoitti siihen lähes päivittäin, mikä on aika hyvin ottaen huomioon sodassa tuolloin meneillään olleen hektisen hyökkäysvaiheen.

Marraskuussa hän sai rintamalle tiedon äitinsä sairastumisesta. Aamukahdeksalta hän oli käynyt anomassa lomaa ja jo klo 12 sai lähteä Lahtea kohti. Kulkeminen oli tuolloin hankalaa, joten perillä hän tosin oli vasta aamuyöstä kolme päivää myöhemmin. Samalla lomalla hän sai kuulla pääsevänsä siviiliin heti kun vain saapuu takaisin joukko-osastoonsa, joten hän lähti paluumatkalle jo kaksi päivää ennen lomansa loppua. 

Vuodesta 1942 lähtien Arska oli Tikkakoskella KLev4:ssä vartio- ja apumiehenä, mistä käsin teki eri kokoonpanoissa viihdytyskiertueita sotarintamille. Myös näiltä keikoilta peräisin olevia laulun sanoja hän oli päiväkirjaansa kirjoittanut. Sieltä hän kotiutui marraskuussa 1944.


Katselmus Hennalan kasarmilla ennen Talvisotaa

Rintaman arkea

Vaikka ovatkin monesti vain muutaman rivin mittaisia, kartoittavat päiväkirjamerkinnät rintaman arkea hyvin. 22.7. hän kirjoittaa yhden miehen menettäneen kranaattitulessa päänsä. Illalla taas oli sotasaaliina saaduista tarpeista paistettu lettuja. Heidän jokapäiväiseen elämäänsä on mahtunut niin vihollispommituksia, ruumiita, kylmää kuin kirppujakin, mutta myös iloa pitkään odotetusta saunaan pääsystä ja kaverin kanssa kalassa käymistä. Omia kavereita pyrittiin lähes päivittäin tapaamaan ja sauna, jos vain mahdollista saada lämpimäksi mitä ihmeellisimmissä paikoissa.

Omiin käsityksiini sodista on läheisten tapahtumien käsittely antanut syvyyttä. Päiväkirja ja isältäni saamat dokumentit ovat tuoneet sodan ihan eri lailla tykö. Kun näiden lisäksi olen viimeisten 20-30 vuoden aikana ahminut lähes kaiken Talvi- Jatkosotaan liittyvän kirjallisuuden, on veteraanien arvostus saanut aivan eri mittasuhteet.

Sotaa ei Arska missään nimessä jälkeenpäin siitä puhuessaan ihannoinut, päinvastoin. Puheista jäi mieleen kavereiden kaatumiset. Liian monta hyvää kaveria meni. Käydessäni hänen kanssaan aikanaan katsomassa Rauno Mollbergin ohjaaman Tuntemattoman Sotilaan totesi hän, että ”ei sota tuollaista ole!”


Arskan joukkue Hennalassa jatkosodan alussa 1941

Ei sankaritarinoita

Kun miehet olivat ottaneet sahtia, niin tarinat kääntyivät monesti sotaan. Arska oli selvästi ekstrovertimpi kuin isäni. Kun näihin juttutuokioihin sisältyi vielä musisointia, niin mikäpä niitä oli poikasena kuunnella. Kummankaan tarinat eivät olleet mitään ”sankaritarinoiden” kerrontaa. Mielestäni se oli hyvin tavanomaista: kun kutsu käy, niin silloin mennään.      

Itseäni harmittaa se, kun en isäni elinaikana ottanut selville hänen sotapolkuaan. Minulle hän jätti perintönä sotilaspassin ja Raamatun, johon oli tehty merkintöjä. Hän toimi sodissa lääkintämiehenä ja haavoittuikin kerran. Jälkeenpäin olen hänen sotapolkuunsa tutustunut ja jos olisin tiennyt hänen tehtävänsä, niin olisin ihmetellyt, miten hän jaksoi meitä lapsia kohtaan olla niin tukeva ja kannustava. En ole koskaan saanut edes risulla selkääni! Miten sellaisesta tehtävästä voi selvitä suht selväjärkisenä?

Nyt eläkkeellä ollessani – tai oikeastaan jo vähän aiemminkin – asioiden selvittäminen on vienyt minua yhä syvemmälle historiaan. Olen käynyt melkein kaikilla Arskan ja isäni taistelupaikoilla useampaankin kertaan. Tänä kesänä menemme Nurmijärven Reserviläisten kanssa Karjalan Kannaksen taistelupaikoille linja-autolla. Tällä kertaa olen mukana yhtenä oppaista.

60-luvun lopulla, jolloin itse olin Lahden Lyseon lukiossa oli henki melkeinpä ”mitäs sinne menitte!” Onneksi nyt asioista voidaan kertoa oikeaa historiaa. 



Teksti on alun perin julkaistu Kenttäpostia-lehden numerossa 2/2020. Kuusi kertaa vuodessa ilmestyvä lehti toimitetaan kaikille jäsenille (tai se on tilattavissa vuosikertatilauksena 15€).

Jäseneksi pääset liittymään tästä.

Jaa kirjoitus: