Sodasta rauhaan, Viipurista Lähi-itään – kolmen miehen kohtalon hetket kesällä 1944 saivat yllättävän jatkon toisella puolen maailmaa

24.7.2020 Sodasta rauhaan, Viipurista Lähi-itään – kolmen miehen kohtalon hetket kesällä 1944 saivat yllättävän jatkon toisella puolen maailmaa

Kolme miestä eli kohtalon hetkiä Viipurin Tienhaarassa kesällä 1944. Vei kuitenkin 12 vuotta ennen kuin heidän tiensä kohtasivat… yli 5000 kilometrin päässä Egyptissä. Miesten erikoisen tarinan kertoo tässä Viipurista pikkupoikana evakkoon lähtenyt ja Suomen ensimmäisiin rauhanturvaajiin kuuluva Jorma Reinimaa.


Gazan ja Israelin välistä aselepolinjaa vartioimassa 1952, Jorma Reinimaa oikealla

Puna-armeijan suurhyökkäys Kannaksella alkoi 9.6.1944. Viipurissa elettiin tuolloin lähes rauhan aikaa, emmekä me kaupungin asukkaat osanneet aavistaa, mitä tulossa olisi. Elämä Viipurin Kolikkoinmäen kaupunginosassa oli rauhallista, vaikka olikin sota-aika. Koulut oli tosin suljettu jo helmikuun alussa, mutta satunnaisiin pommituksiin oltiin tuossa vaiheessa jo totuttu. Tilanne muuttui nopeasti ja aloimme ymmärtää, että nyt on suuri muutos tulossa.


Viipuri ennen sotia

16.6. 1944: Koti jää taakse

Jorma Reinimaa pikkupoikana Viipurissa

Viipurin takana reservissä olleet panssaridivisioonan panssarivaunut jyrisivät kaupungin mukulakivikatuja rintamalle kymmenes päivä kesäkuuta. Me pikkupojatkin tiesimme, että se on huono merkki. Vihollisen hyökkäys eteni nopeasti ja vanhempani alkoivat huolestua. Olisiko Viipuri taas jätettävä?

”Paljon koneita kaupungin yllä. Ilmatorjunta ampuu joka suunnassa”, kertoo Viipurin ilmasuojelukeskuksen sotapäiväkirjan merkintä kesäkuun 13. päivältä. Viereisellä Patterinmäellä raskas ilmatorjunta ampui jatkuvasti. Isäni Oskari ja äitini Hilja päättivät lähteä kaupungista. Aamulla 15. kesäkuuta tavarat nostettiin pihalle odottamaan, jos joku hakisi ne. Pihakaivosta juotiin viimeiset mukilliset raikasta vettä. Vesikauha jätettiin kaivon kannelle. ”Seuraaville”, isä sanoi.

Selkäreppuihin otettiin se, mitä jaksettiin kantaa ja aloitimme matkamme läpi palavan, räjähtelevän ja savuisen kaupungin kohti länttä. Minun repussani oli vaatteita ja luistimet, joilla olin edellisenä talvena oppinut luistelemaan. Koko päivän käveltyämme tulimme Kivisillansalmen maantiesillalle ja sen yli jatkoimme Tienhaaran rautatieasemalle. Junia ei pommitusten vuoksi sinnekään tullut. Odottelimme aseman takana olevassa metsässä. muiden siviilien kanssa kuljetusta. Yöllä, 16.6, pääsi juna hakemaan siviilejä turvaan ja me nousimme siihen. Tienhaara jäi taakse ja me puksuttelimme junalla kohti Tamperetta ja uutta elämää.


Tienhaaran asema syyskuussa 1944

20.6.1944: Vetäytyminen Viipurista

Toivo Kykylä nuorena sotilaana

Kolme päivää myöhemmin 20. Prikaatin pioneeri Toivo Kykylä istui pienessä ampumakuopassaan Viipurin eteläreunan pahasti keskeneräisissä asemissa. Hänet oli vasta edellisenä päivänä siirretty joukkoosastonsa mukana Syväriltä Viipuriin. Venäläisten suuret hyökkäysjoukot olivat vastapäätä ja luoteja viuhui yli pään. Vain 19-vuotias Kykylä katseli, kun koppakuoriainen kiipesi seinämää ylöspäin lähelle kuopan yläreunaa, mutta sitten muutti mieltään ja alkoi kiivetä alas kohti kuopan pohjaa.

”Viisas on tuo koppakuoriainen”, Kykylä kertoi myöhemmin miettineensä.

”Tuota esimerkkiä kannattaa seurata ja pitää päänsä alhaalla.”

Seuraavana päivänä oli pakko lähteä asemista. Viipuri oli menetetty.

Kaverinsa kanssa Topi käveli seuraavan päivän kohti länttä vetäytyvien suomalaisten joukkojen kanssa, toisella olkapäällään räjähdysvarustelaukku, toisella ensiapulaukku. Kun he saapuivat Kivisalmen silloille, osallistui Topi pioneerina 2. prikaatin maantiesillan räjäyttämiseen. Se räjäytettiin klo 17.30. Se oli Viipurin viimeinen silta.

Kaverinsa kanssa hän jatkoi matkaa Tienhaaran rautatieasemalle, jossa hän pisti konepistoolinsa lippuluukulle ja pyysi menolippua Äetsään. Vastausta ei kuulunut – asemalla ei enää ollut ketään. Matka jatkui jalan Ykspään kartanolle, johon heidän Viipurista perääntynyttä joukko-osastoaan koottiin. Kartanolta Topi löysi betonista tehdyn vesisäiliön. Se oli kuivillaan ja sen pohjalle oli hyvä kiivetä nukkumaan. Siellä oli turvassa ja suojassa. Topi nukahti heti.


Suomalaisjoukot ohittavat Tienhaaran rajapuomin syyskuussa 1944

22.6.1944: Lopun hetket

Kaksi päivää tuon jälkeen ruotsinkielisen Jalkaväkirykmentin 61:n, ”Sextiettanin”, konekiväärijoukkue marssi kuumana kesäpäivänä kohti Tienhaaraa. Heidän kärjessään oli 22-vuotias reservin vänrikki Gunnar Brandt.

Vastaan tuli armeijan henkilöauto, jonka takaikkunasta pisti everstin pää.

“Tietääkö vänrikki, missä on armeijakunnan komentopaikka?”, hän kysyi Brandtilta.

Vänrikki ei tiennyt, mutta ajatteli, että eivät taida asiat kovin hyvin olla, jos everstikin joutuu ajelemaan ympäriinsä sitä etsimässä. Eivät olleetkaan.

Brandt sai käskyn marssia nopeasti Tienhaaraan ja siellä suoraan Kivisillansalmen rantaan, missä olisi otettava vastaan asemat niissä olevilta joukoilta. Mutta siellä ei ollutkaan enää ketään, jolta ottaa asemia vastaan. Ei tosin ollut asemiakaan.

Kiireesti miehet kaivoivat poterot konekivääreilleen. Asemia vahvistamaan saapui jalkaväkeä. Samana iltana venäläiset hyökkäsivät. Nopeasti koottu tehokas tykistöosasto, KTR 8, ja sen hyvin johdettu tulitus tuhosi venäläisten panssarit ja hyökkäys saatiin torjuttua.

Seuraavana päivänä vihollinen yritti vielä kahdesti, mutta nekin torjuttiin. Sitten tilanne rauhoittui ja asemat vakiintuivat siihen. Viimeisin hyökkäys tuli 25. päivä, mutta sekin torjuttiin, ja hyvä niin: jos venäläiset olisivat päässeet yli Kivisillansalmesta olisi heillä ollut tie auki Helsinkiin.


Suomen Komppanian päällystöä syksyllä 1957. Keskellä on komppanian järjestyksessä toinen päällikkö, majuri Ensio Siilasvuo. Lääkäri Gunnar Brandt on toinen oikealta.

Uranuurtajat Egyptissä

Me emme toisiamme tuolloin tavanneet, mutta tiemme tulisivat vielä kohtaamaan, Egyptin polttavan auringon alla.

Vuonna 1956 lähdin ensimmäisiin YK:n rauhanturvajoukkoihin Egyptiin. Minut oli sijoitettu Suomen Komppanian tukijoukkueeseen. Sen pioneeriryhmässä oli minua kymmenen vuotta vanhempi Toivo Kykylä. Olimme samassa joukkueessa yhdessä kuuden kuukauden ajan Port Saidissa ja Siinain erämaassa.

Topi oli maanviljelijä ja rauhallinen mies, jonka kanssa oli helppo tulla toimeen. Tiesin, hänen olleen sodassa, mutta emme puhuneet siitä sen tarkemmin. Kuuden kuukauden kuluttua Toivo palasi Suomeen. Minä uusin sopimukseni ja jäin palvelemaan vielä toiseksi kuudeksi kuukaudeksi.

Suurin osa komppanian miehistä vaihtui puolen vuoden välein. Komppanian viimeiseksi lääkäriksi tuli Gunnar Brandt, joka oli sodan jälkeen opiskellut lääketieteen ja kirurgian tohtoriksi ja oli nyt päättänyt tulla vapaaehtoisena komppaniamme lääkintähuoltoon.

Komppaniamme oli Gazassa, mutta osa siitä välillä Sharm el Sheikhissä, jonne lääkärikin ajoittain joutui. Hänenkään kanssa emme koskaan keskustelleet sodan aikaisista asioista.


Toivo Kykylä rauhanturvaajamissiollaan

Muisto ei unohdu

Gunnarin täyttäessä 90 vuotta haastattelin häntä Rauhanturvaaja-lehteen. Vasta silloin minulle selvisi, miten lähellä oli, ettemme tavanneet jo vuonna 1944.

Toivoa en juurikaan tavannut Egyptistä tulomme jälkeen, mutta aina silloin tällöin soittelimme. Topi oli iäkkäänäkin erittäin hyvässä kunnossa: hän osallistui maatilansa töihin yhä aktiivisesti ja kertoi uusineensa ajokorttinsa 90 vuotta täytettyään. Vuoden 2017 ensimmäisenä päivänä hän soitti toivottaakseen hyvää uutta vuotta ja tuli samalla kertoneensa osallistumisestaan Viipurin ja Tienhaaran taisteluihin.

Tuo sodan viimeinen kesä oli etenkin minun elämässäni melkoinen tienhaara, joka johdatti meidät kaikki tahoillamme varsin erilaisille elämän poluille. Rauhan aika, 12 vuotta ja 5000 kilometriä siihen vaadittiin, että vihdoinkin toisemme tapasimme.

Noiden taistelujen muistoksi Tienhaarassa sijaitsevaan suureen Kasakkakiveen kiinnitettiin 1994 muistomerkki, joka kunnioittaa sekä suomalaisten että venäläisten taisteluissa kaatuneiden muistoa. Muistomerkin vihkimiseen osallistui myös JR 61:n Perinneyhdistyksen silloinen puheenjohtaja, tohtori Gunnar Brandt.


Tienhaaran taisteluiden muistolaatta paljastettiin vuonna 1994


Teksti on alun perin julkaistu Kesän 1944 torjuntataisteluista 75 vuotta-teemaisessa Kenttäpostia-lehden numerossa 3/2019. Kuusi kertaa vuodessa ilmestyvä lehti toimitetaan kaikille jäsenille tai sen voi tilata vuosikertatilauksena (15€). Jäseneksi pääset liittymään tästä.  

 

Jaa kirjoitus: