Jaakko Estolalle 13 ei ole epäonnen luku – juuri niin monta kertaa helsinkiläisveteraani vältti rintamalla kuoleman

31.7.2020 Jaakko Estolalle 13 ei ole epäonnen luku – juuri niin monta kertaa helsinkiläisveteraani vältti rintamalla kuoleman

Jaakko Estola on 101-vuotias aktiivinen helsinkiläisveteraani

– Toistakymmentä kertaa, 13. Viime viikolla laskin, virnistää helsinkiläisveteraani Jaakko Estola, 101,  epäuskoisille kuulijoilleen.

Niin monta kertaa hän kertoo välttäneensä kuoleman rintamalla.


Kaksintaisteluun

Astuessaan asepalvelukseensa tammikuussa 1940 kävi Suomi talvisotaa. Se vain lisäsi hänen motivaatiotaan.

– Se on se nuoren miehen into!

Asepuvun Estola oli tosin vetänyt niskaansa jo lokakuussa 1939, jolloin hänet nimitettiin Suojeluskuntapiirin esikunnan autonkuljettajaksi.

– Siinä samassa asepuvussa olin vapautumiseeni saakka marraskuussa 1944. Viisi vuotta, hän päivittelee nyt.

– Hiuskarvan varassa elämä siellä oli muutaman kerran, mutta nuorena miehenä sitä ei osannut pelätäkään. Kerran kävin kaksintaistelua. Oli 300 metriä matkaa. Kumpikin näki toisensa ja ammuttiin vuoron perään. Kun se ampui, niin minä vedin pääni pois. Sitten ammuin minä, mutta viidellä sentillä se meni ohi. Sitten se ampui taas. Altistuihan siinä, mutta olin aina varma, että se ampuu ohi. Hulluna temppuna olen sitä vähän pitänyt, mutta aikansa kun on siellä, niin sitä on valmis tekemään hulluja temppuja.


Jalkapallon peluussa nuorena miehenä

Rohkeus koetuksella

101-vuotiasta Estolaa energisempää saa hakea, Juttuja saattelevat naurunremahdukset ja kädet viittoilevat eloisasti tarinankerrontaa elävöittäen. Välillä hän joutuu kuitenkin vähän pahoittelemaan huonokuuloisuuttaan. Syy löytyy rintamalta.

– Rajajoella hautauduin pommin alle! Se on sellaista dyynialuetta. Siinä tuli kerran venäläisiä pieniä lentokoneita, jotka rupesivat ampumaan ja pommittamaan sitä meidän etulinjaa. Meillä oli tykistön pikakivääri, sotasaaliina saatu Emma ja ajattelin, että nyt sitä täytyy sitten käyttää.

Kahden toverinsa kanssa Estola oli jo asettautunut hiekalle valmiina ampumaan, mutta poikia lähestyvä kone muutti suunnitelmat.

– Siinä vaiheessa, kun hiekka alkoi pölistä vieressä, loppu rohkeus. Heitettiin kivääri sivuun ja koetettiin hautautua siihen hiekkaan. Samassa tuli pommi runsaan 10 metrin päähän ja nosti valtavan hiekan. Meni pitkän aikaa, ettei nähty mitään. Ei siinä pystynyt seuraamaan, että mitä ympärillä tapahtui. Yhtäkkiä tuli semmoinen humaus. Mitään pamaustakaan ei ollut kuulunut, hiekkaa vain oli kaikkialla.

Hiekan laskeuduttua pojat huomasivat olevansa ison lentopommin vierestä.

– 7-8 metrin päässä oli mänty. Kun pommi menee syvälle hiekkaan, niin siitä tuleva ilmanpaine nostaa sen hiekan ja kun se ilmanpaine painaa tuollaisena pötkönä ylös, tulee siitä hirmuinen imu, joka oli sitten katkaissut siitä männystä ison oksan ja imaissut sen meidän päälle. Sen suojista todettiin, että kone pörisee yläpuolella ja katsoo että jaahah, äijät eivät liiku. Ne luulivat meidän kuolleen! Siitä ne sitten lensivät pois ihmetellen, että kylläpä suomalaiset hautaavat omansa nopeasti, kun nyt on jo havunoksat päällä, hän nauraa.


Estolan korsu Krivillä

Lähtö lähellä

Rintamalla oloonkin tottui, Estola toteaa.

– Kun oltiin Krivillä, niin tulenjohtajatykistö sai olla samassa paikassa viikosta toiseen, kuukaudesta toiseen, kunnes pääsi lomille. Kolme kuukautta yhdessä samassa paikassa! Sinä aikana jalkaväki vaihtui. Ryhmät, joukkue, komppania, yhdessä vaiheessa jo prikaatikin, mutta tykistö vain jatkoi. Se harmitti kauheasti, mutta se oli meidän koti, se korsu siellä. Siihen tottui ja siellä tunsi jokaisen kiven ja kannon.

Kolme vuotta Estolan onnistui pakoilla kuolemaa, mutta loputtomiin ei nuoren miehen pelottomuus ja tuuri kestänyt.  Viimeisen kerran se pelasti hänet 15.tammikuuta 1943.

– Edellisenä päivänä oli ollut pyrypäivä. Kun lumi tulee alueelle joka on hyvin harvaa – puuthan siellä oli hakattu kilometrikaupalla kaikki pois – niin se lumi täytti ampumahaudan. Olin kävelemässä ja sitten pamahti kauheasti. Kun se luoti menee tuosta, hän näyttää osoittaen sormella muutaman sentin päähän korvastaan, niin se antaa aika kovan äänen!

Ymmärtäessään heidän olevan vihollisen näköetäisyydellä, meni hän yöllä tekemään lumipalloista lumiestettä. Oli tammikuun 16., päivä jolloin hänen onnensa kääntyi.

– Minä haavoituin hoopouuttani, hän huitaisee kädellään.

Tiesin, että siinä, missä mentiin oli paha paikka, mutta en viitsinyt mennä kumaraan, kun ajattelin, että kyllä se lumi suojaa. Siinä se sitten pamautti.

Estola tunsi selässään piston ja lensi maahan, tässä vaiheessa vielä varsin optimistisesti tilannetta arvioiden.

– Venäläiset käyttivät sellaisia räjähtäviä luoteja. Ajattelin, että aika hyvinhän tässä kävi, kun ei ehtinyt tuolla selässä räjähtää. Sitten verta alkoi tulla suuhun kun siinä makasin ja tajusin, että jaaha, on tässä vähän pahemmin käynyt.

Edessä oli matka Karhumäen sotasairaalaan. Sitä ennen hänet vedettiin ahkiolla takaisin korsuun, jossa hänen haavansa sidottiin.

– Siellä huomattiin, että on kaksi reikää: toinen kaulassa ja toinen selässä, neljännen kylkiluun kohdalla, mihin se osui ulos tullessaan ja repi noin suuren reiän asetakkiin, hän päivittelee peukalonsa ja etusormensa levittäen.

– Ei sitä silloin huomannut kuinka läheltä hengen meno kävi. Olo oli kyllä tukala. Sairaalassa lääkäri sanoi, että koettakaapas, missä teidän sydän on.

Estola osoittaa rintakehäänsä ja jatkaa lennokasta tarinaansa.

– Kun tähän haavoittuu, niin keuhko täyttyy verellä ja työntää vasemman keuhkon kasaan. Siitä seurasi, että sydän oli kainalossa. Siinä se jytkytti. Meni viisi päivää, niin lääkäri sanoi, että nyt punkteerataan. Kamalan putken se työnsi selkään ja alkoi pumppaamaan verta sellaiseen vanhaan limsapulloon. Melkein puolillaan se oli verta. Tai no, ei se mitään verta enää ollut, se oli mustaa, pikeä.

Ensi alkuun koko keuhko oli musta, mutta alkoi ajan myötä kirkastua. Lopun toipumisaikansa hän vietti Helsingin Kirurgisessa sairaalassa.

– Puoli vuotta siinä meni.


Estola haavoittui kylkeensä Krivillä tammikuussa 1943

Lentopalloa presidentin kanssa

Siihen päättyi Estolan sotapolku. Sodan päättyessä hän oli 26-vuotias. Viisi vuotta elämästään menettäneen nuorukaisen mielessä oli vain uuden elämän aloittaminen. Sotaa tai sitä, kestäisikö rauha tällä kertaa, hänellä ei tullut mieleenkään ajatella. Elämän suuntaa sota kuitenkin muutti.

– Olin 1939 kirjautunut oikeustieteelliseen. Sodan jälkeen se tuntui ihan hassulta: että lakimieheksi! Sota-ajan kaveriporukka sai hakemaan heidän kanssaan metsätieteelliseen ja luin agronomiksi.

Yhteys muihin sotaveteraaneihin on säilynyt. Heidän kanssaan Estola käy mm. viikoittain pelaamassa lentopalloa.

– Ne on niin mukavia! Se Helsinginkadun sali on ihan ylivoimainen kun siellä on ne Hassarin joukkueen rouvat Kampista ja siellä osataan pitää iloa – ei mene peli pelkäksi pisteiden laskemiseksi.

Estola on ollut innokas lentopallomies yli 50 vuotta

Moni entisistä pelikavereista on kuitenkin jo siirtynyt toisille kentille. Yksi heistä on Mauno Koivisto. Miesten pelikaveruus syveni läheiseksi ystävyydeksi.

– Tellervo sai kutsua Koiviston hautamuistomerkin paljastustilaisuuteen viisi omaista ja kaksi ulkopuolista. Minä olin heistä toinen.

Koiviston aikana hän sai kutsun Linnan juhliinkin. Valtakunnan ykköstapahtuma hulppeine puitteineen ei kuitenkaan tehnyt Estolaan vaikutusta.

– Ei se ole mikään, se on aika rasite. Hirveä tungos ja kamalat vessajonot. Siellä sitten seistiin. Uutta kutsua en yhtään kaipaa.

Koivistoa Estola luonnehtii ”sellaiseksi fundeeraajaksi”.

– Lyhkäisiä viisauksia tuli. Alkuun kirjoitin niitä sanontoja muistiinkin.

Koiviston viimeisiä aikoja hän kuvaa hirveiksi.

– Viimeisenä torstaipäivänä kävin siellä. Olin tuolin tuonut siihen ihan viereen ja hän sanoin että ”nyt minä alan väsyä”. Hän otti kädestäni kiinni eikä irrottanut. Mietin jo silloin, että nyt on viimeisiä hetkiä. Niin kuin olikin.

Vaikka sotatarinoita saattelee hilpeä nauru, ei ihan kaikesta puhuta vieläkään.

– Mielelläänhän sitä mukavia asioita muistelee. Ikävät asiat on jo unohtanut.


Kuvat leskeksi jääneen Estolan kodin seinällä muistuttavat onnellisista ajoista perheen kanssa

PS. Millaisia olivat joulut rintamalla? No ikimuistoisia… joskaan ei yhtään sellaisia, mitä kotiin haluttiin kertoa! Jaakon koomisia kokemuksia näistä löydät sivuiltamme täältä.

Jaa kirjoitus: