Kuopiolaisveteraani Panu Muraja: ”Sodasta pitäisi ymmärtää se, ettei pitäisi sotia lainkaan”

9.9.2020 Kuopiolaisveteraani Panu Muraja: ”Sodasta pitäisi ymmärtää se, ettei pitäisi sotia lainkaan”

Panu Muraja oli Lapin sotaan joutuessaan hädin tuskin 19-vuotias

–  Kyllä minulta usein kysytään, että miten naama on säilynyt näin nuorena. Olen saanut lapsena piiskaa ja kunnon ruokaa. Lapsesta ei tule kunnon kansalaista ilman piiskaa! Ja tupakkaa en ole polttanut elämässäni kuin yhden askin verran, hän sanailee.

– Enää ei tarvitse omia poikia kasvattaa, kun ovat jo eläkkeellä, Muraja nauraa.


Rintamalle keväällä 1944

Murajan asevelvollisuus alkoi syksyllä 1943. Palvelus jäi kesken, kun seuraavana keväänä tuli siirto rintamalle.

– Meitä oli yhtä aikaa kolme veljestä rintamalla. Kaikilla on nyt lapsia ja lapsenlapsia ja heille on kyllä kerrottu, että mitä se sota on.

Murajan mukaan tärkeintä, mitä sodasta pitää ymmärtää, on se, ettei pitäisi sotia lainkaan.

– Sodassa pahinta on se, että joutuu pelkäämään kuolemaa. Mutta kyllä sekin useimmiten unohtuu, kun on kaikenlaista muutakin tekemistä kuin valmistautua kuolemaan! Nuorena miehenä Murajan sotapolku jatkui jatkosodan jälkeen vielä Lapissa.

– Olin aliupseerikoulun käynyt, ryhmänjohtajaksi koulutettu, mutta kun ei minulla ollut sitä ryhmää! Siinä oltiin kaikki yhdessä. Sodan loppuvaiheessa olin Sodankylästä pohjoiseen päin, sellaisessa 18 miehen partiossa, joka lähetettiin ottamaan viimeistä yhteyttä saksalaisiin. Lentokoneet kulkivat ylitse ja yrittivät häiritä, hän muistelee.

– Sitten me odotimme, että milloinka me sitä saksalaista nähdään, mutta eihän me nähty sitä kuin lentokoneesta. Ne olivat kaikki kerenneet jo mennä edellä! Me menimme ensimmäisinä suomalaisina Norjan rajalle, Muraja kertoo.

– Silloin käytiin vielä tappelua venäläisten kanssa. Saimme tiedotteen, jonka mukaan raja piirretään Ivalon länsipuolelle, jos venäläiset kerkeäisivät Ivaloon ennen meitä. Eivät kerenneet, hän myhäilee.

– Meiltäkin jäi yksi isäntä venäläisten vangiksi, mutta komppanian päällikkö luutnantti Nieminen osasi niin hyvin venäjää, että kävi hakemassa sen kaverin pois. Siinä vaiheessa ei enää tarvinnut tapella. Lähinnä riideltiin siitä, että kuka saa saksalaisten peräytyessään jättämät ruoantähteet – oma ruoka kun oli tuossa vaiheessa jo loppu, Muraja nauraa.


Suomalaisjoukot ovat saavuttaneet Ivalon, mistä eteneminen jatkuu kohti Norjan rajaa, marraskuu 1944

Sodassa ei ole sankareita

Sodassa tehtiin, mitä piti. Minään sankarina ei Muraja itseään pidä.

Suomalaissotilaiden keskuudessa saksalaisvalmisteinen Pommiansa m/41-S sai nimen ”Hyppy-Heikki”

– Tavallinen sotilas on siellä vain yksi monesta sadastatuhannesta. Siellä oli monia, jotka kokivat paljon pahempaakin. Ehkä on sellaisia erillisiä yksilösuorituksia, jotka hetkellisesti antavat tunteen sankaruudesta, kun on pystynyt vaikka pelastamaan kaverinsa. Mutta sekin on vain pikkuinen osa sitä kokonaisuutta, eikä sellaiset pysy enää mielessä, kun ollaan jo ukkivaiheessa, hän hymähtää.

Yksi esimerkki tavallisen sotilaan jokapäiväisestä urhoollisuudesta sattui Lapin sodassa.

– Meillä oli puolitoista kilometriä rajalle matkaa. Yksi poika siitä minun niin sanotusta ryhmästä meni jalkamiinaan ja häneltä murskautui toinen jalka nilkasta. Miinan paineesta hän oli lentänyt maahan ja huusi siellä apua, mutta lääkintämieskin rupesi itkemään, ettei lähde. Minä kävin sitten toisen kaverin kanssa hakemassa.

Kukaan muukaan ei halunnut lähteä hakemaan apua paikalle.

– Kevyessä prikaatissa kun oltiin, ei meillä ollut minkäänlaista kulkuneuvoa. Polkupyörillä liikuttiin. Minä sitten läksin, kuvitellen, että joutuisin 60 kilometriä ajamaan ennekuin ketään tulisi vastaan, mutta ei siinä sitten mennyt kuin kolmisenkymmentä kilometriä, hän muistelee.

Vaaralliseksi operaation teki se, että myös koko tien seutu oli miinoitettu.

– Ihan hyvin pääsin menemään, vaikka yö olikin, kun oli täysikuu. Hyppyheikissähän on ne kolme sakaraa, joita katseella mennessä seurasin, mutta sitten alkoi sataa lunta ja ne peittyivät. Tuuri oli mukana. Plussaa oli se, että pääsin perille, hän kuittaa.


Lapin sodan muistomitali

Politiikka pilaa kaiken

Itsenäisyyden puolustamisen lisäksi veteraanisukupolvi myös rakensi maan sodan jälkeen uudelleen, luoden pohjan sille malliyhteiskunnalle, joka tänään olemme. Murajan mukaan tässä oli osansa muillakin.

– Kyllä minusta tuntuu, että eihän se kaikki johdu meistä, sotaveteraaneista. Että paljosta saa kiittää jo edeltäneitä sukupolvia; sitä, miten meidät oli kasvatettu. Oikea kasvatus ohjaa, millaisia me kansalaisina olemme, ei vain yksilöinä.

Muraja oli kiitollinen siviilielämään paluusta, mutta muistuttaa, että sotiemme välinen tilanteen hauraus jatkui sotien päättymisenkin jälkeen vielä pitkään.

– Eihän se ole mikään rauha ollut. Aika hataralla pohjallahan se oli koko ajan, ennen kaikkea alkuun. Kansainvälisesti riideltiin, että kuka Suomen saa pitää ja miten sota jatkuisi siitä eteenpäin. Eihän se sota kaikkialla loppunut siinä vaiheessa, kun sota meidän osalta päättyi.

Politiikalle ei Muraja muutenkaan paljon painoa pistä. Etenkin puoluepolitiikalla on hänen mukaansa ”tapana sotkea kaikki”.

– Siihen aikaan, kun välirauha tehtiin, alkoivat ajatukset tuntua toisenlaisilta, kun vasemmisto ja oikeisto olivat vastakkain. Silloin mietti monta kertaa, että kumpikohan meistä on oikeassa; että pitääköhän meidän ihan oikeasti tehdä ja noudattaa jotain ystävyyssopimuksia tuon suurvallan kanssa, joka oli jo tuossa vaiheessa tappanut niin monta ihmistä vai että pitäisiköhän meidän vain pyrkiä olemaan omillamme, hän miettii.

– Kyllä minä uskon, että Saksan mukaantulo auttoi miettimään sitäkin, että ei meidän Venäjän kanssa passaa ruveta veljeilemään, kävi miten tahansa.


Muraja on hyvillään veteraaniliittojen nykyisestä tiiviistä yhteistyöstä. Yksi näkyvimmistä esimerkeistä on vuoden 2019 alusta ilmestynyt yhteinen Kenttäpostia-lehti

Ei kahdelle veteraanijärjestölle

Veteraanijärjestöjen tiivistyvästä yhteistyöstä Muraja on hyvillään. Politiikkaa ei hänen mukaan pitäisi tuoda mukaan veteraanijärjestöihinkään.

– Se on paha, että meillä on ollut kaksi veteraanijärjestöä: Sotaveteraanit ja Rintamaveteraanit. Tämä tilanne olisi pitänyt saada hajotettua jo 25 vuotta sitten. Ei meillä täällä Kuopion Juttupiirissäkään puhuta politiikkaa. Ollaan mieluummin hiljaa, kuin muisteltaisiin poliittisin perustein sodan seurauksia.

Sen, vieläkö Suomella on mahdollisuuksia yrittää pärjätä vain omillaan, jättää Muraja omien sanojensa mukaan ”viisaampien päätettäväksi”. Sen hän kuitenkin myöntää, että tulee kokemaan Venäjän aina uhkana.

– Eihän sellainen lopu, hän toteaa vakavana, mutta hetken päästä huumori taas voittaa.

– Minulta on monta kertaa kysytty, että minkä takia en ole mennyt käymään Venäjällä. Olen sanonut, että sellainen epävarmuus jäi viime kerran jälkeen, että sinne kun mentiin, niin piti jalkaisin tulla pois!


 


Teksti on alun perin julkaistu Kenttäpostia-lehden edeltäjän, Sotaveteraani-lehden numerossa 4/2018. Kuusi kertaa vuodessa ilmestyvä lehti toimitetaan kaikille jäsenille. Jäseneksi pääset liittymään tästä.

Jaa kirjoitus: