”Täitä, luteita, hiiriä, rottia… niihinkin oloihin tottui”, kertoo ilmajokelaisveteraani Eeli Petäjämäki

22.9.2020 ”Täitä, luteita, hiiriä, rottia… niihinkin oloihin tottui”, kertoo ilmajokelaisveteraani Eeli Petäjämäki

Eeli Petäjämäki viettää 25.9.  97-vuotissyntymäpäiväänsä

Etelä-Pohjanmaalla Ilmajoella leppoisia eläkepäiviään viettävä 97-vuotias sotaveteraani Eeli Petäjämäki muistaa vielä hyvin oman sota-aikansa, jolloin asuttiin korsuissa.

Petäjämäki taisteli tulenjohtojoukoissa etulinjassa Maaselän kannaksella Karhumäessä. Tänne hän oli saapunut vuoden 1923 ikäluokan mukana Laihian tykistökoulutuskeskus 3:sta. Elettiin asemasodan vaihetta.  

– Kun saavuimme Karhumäkeen keväällä 1942, asuimme ensin teltoissa. Niistä meidät siirrettiin pian kuitenkin korsuun, joka sijaitsi Karhumäestä liki 40 kilometriä pohjoiseen Maaselän kylän edustalla. Meidän linjamme menivät siitä ja vihollinen oli linjan toisella puolella. Liki huutoetäisyydellä olimme, siinä sitten kytättiin toinen tosiamme, Petäjämäki muistaa.  

Aina aamuisin sotilaiden tehtävänä oli kauhoa korsun lattialle vuotanut vesi pois. Vettä oli melkein puoli metriä. Veden tulo korsuun johtui siitä, että korsu oli rakennettu liian lähelle suota. Se oli muutenkin kelvoton. 

– Se suorastaan vilisi täitä, luteita ja hiiriä. Niitä oli aivan valtavat määrät. Luteet imivät meistä öisin verta, minulla oli niiden jäljiltä punaisia pläntteja pitkin kehoa. Toisinaan hiiret juoksivat kasvojemme yli meidän nukkuessamme.  Me olimme nuoria, minäkin 18-kesäinen, ja äkkiä totuimme niihin oloihin. Tämä on nyt tämmöistä kuin on, ei siinä sen kummempaa, ajattelimme.  


Kortinpeluuseen hupenivat monen sotilaan päivärahat (kuva: SA-kuva)

Iltaisin korsun ilma oli sakeanaan savua ja sotilaat löivät korttia, sököä, maijaa, marjapussia ja mitä kaikkea keksivätkään. Tilipäivänä panokset olivat kovemmat. Petäjämäkeä ei kuitenkaan kortinpeluu innostanut. Sitä hän seurasi lähinnä sivusta.  

– Korsukaverini pelasivat pienistä tienesteistään pitkälle yöhön ja samalla poltettiin tupakoita, joita jokaiselle jaettiin kuivamuona-annosten mukana, aina kolme sotilasta kohden päivittäin. Tätä kutsuttiin muonatupakaksi.  Tupakkaa minunkin tuli poltettua. Vain yksi vanhempi korsumme mies taisi olla ainut, jolle tupakka ei maistunut, Petäjämäki kertoo. 

– Tämän lisäksi patterimme kirjurilta sai ostaa kerran pari kuukaudessa kaksi askia tupakkaa, Työmiestä ja pilli-Klubia, jossa savukkeen toinen pää oli tupakkaa ja toisessa päässä oli ontto valkoinen paperinen imukeosa. Työmiestä polttelimme puuholkeilla. Tupakat kirjuri toi meille korsuun.  


Tupakkaa sotavuosina kului

Innokas alikersantti pelasti  

Petäjämäki vietti koko kesän 1942 huonokuntoisessa korsussa. Öisin hänellä oli huopa peitteenään, osalla oli heittää vain mantteli päälleen.  

– Aivan loppuvaiheissa meille tuli korsuun yli-innokas tulenjohtaja vänrikki komentelemaan. Kutsuimme häntä ”Juunssoniksi”. Suku oli englantilaisperäinen, ja hänen isänsä oli Tampereen puuvillatehtaan isokenkäisiä. Hän käski vielä kantaa kiviä korsun katolle suojaksi. Paareilla niitä sitten kuskasimme sinne.  

Korsun väki piti touhua turhanaikaisena, mutta käsky oli käsky. Raskaita kiviä oli vietävä, vaikka vähän nurjin mielin. Mieli vaihtui kuitenkin pian, kun vihollisen ammus osui suoraan korsun katolle.  

– Se murskaantui niihin kiviin, mutta jos olisi ollut se entinen katto, niin ammus olisi tullut katon läpi suoraan niskaamme. Nyt ei kukaan kuollut, saati haavoittunut, Petäjämäki toteaa.  


Karhumäessä korsuja louhittiin myös kallioon

Kaasukomppania apuun 

 Lopulta Petäjämäki muine tulenjohtoporukoineen sai siirron toiseen paikkaan, jonka korsu oli parempi kuin aiempi. Se sijaitsi entisestä noin puolen kilometrin päässä. 

– Korsujen väliä halkoi Muurmannin rata Pietarista kohti Jäämeren rantaa.  Veden lapiointi sai loppua, korsu oli isompi ja siinä hyvät ritsit, nukkumalaverit.  

Pitäjämäen mukaan yksi ongelma oli ja pysyi, sillä luteet ja täit siirtyivät varusteiden ja vaatteiden mukana uuteen asuntoon ja levisivät nopeasti. Hiiristäkään ei päästy eroon, ja rottia oli myös suuret määrät. Tuholaisten eteen ei kukaan laittanut tikkua ristiin, kunnes korsuun saapui kaksi miestä.  

– Me kutsuimme heitä kaasukomppaniaksi, sillä he olivat tulleet hävittämään tuholaiset. Heillä oli sanko mukanaan, jossa oli rikkihappoa. Sangon he asettivat keskelle korsua ja tiputtivat siihen jotakin ainetta, aivan kananmunan kuoren näköistä.  

Kaikki miehet komennettiin korsuista pois, ja sen jälkeen alkoi tapahtua. Sangosta alkoi kohota ”kaasua”, joka tunkeutui korsun joka kolkkaan tappaen ja myrkyttäen kaiken elollisen. Luteet, täit ja torakat kohtasivat loppunsa.  

– Surkeinta tässä kuitenkin oli se, että kaasu tunkeutui myös rottien kaivamiin käytäviin. Rotat kuolivat sinne, ja eihän niiden raatoja saatu millään niistä käytävistä pois ja niistä levisi paha haju korsuumme.  

Petäjämäki muistaa, miten he keittelivät toisinaan kaminan päällä korviketta. Se oli tehty hänen mukaansa paahdetuista viljan jyvistä. Ruokaa korsussa ei tarvinnut laittaa. Se tuotiin läheisestä ”töpinästä”. Töpinä oli pieni hirsimökki, jossa oli radio ja sen lähellä sijaitsi suomalaisille sotilaille tuiki tärkeä sauna, jossa sai käydä peseytymässä. 


Luteita tappavaa myrkkyä sivellään sängynrunkoon, Metsäpirtti 1941 (kuva: SA-kuva)

Kirjeitä Katille 

 Töpinä oli myös tärkeä lepopaikka, jonne Petäjämäki korsun väen kanssa siirtyi vuorokuukausin lepäämään samalla, kun toinen patterissa ollut tulenjohtoryhmä siirtyi puolestaan töpinästä takaisin korsuun kuukaudeksi etulinjaan.  

– Töpinä sijaitsi hieman etulinjasta taaempana. Siellä laitettiin meidän ruoka, joka tuotiin korsuun kaksi kertaa päivässä. Siellä oli myös rättimikko, jolle saimme jättää likaiset vaatteet ja puhtaita tilalle, Petäjämäki selittää. 

– Sinne pystytettiin myös kanttiini, jota hoiti kaksi lottaa. Sieltä saimme ostaa kirjepaperia ja kirjekuoria. Kanttiinissa oli toisinaan erikoisen näköistä mehua ja tummia pullia, jollaisia en ole nähnyt sen jälkeen. Sodan aikana kaikki maistui kuitenkin hyvältä.  

Varsinkin kirjepaperit ja kuoret olivat tärkeitä. Petäjämäelläkin oli useita kirjeenvaihtokavereita. Niitä hän hankki laittamalla Viikkouutisiin muiden korsulaisten kanssa kirjeenvaihtoilmoituksen. Miehet saivatkin paljon vastauksia.  

– Erityisesti muistan Katin, jonka kanssa kirjoittelimme taajaan. Emme me mitään lemmenlurituksia kirjeisiin laittaneet, emmehän olleet edes nähneet. Kati osasi kirjoittaa eläviä ja mielenkiintoisia kirjeitä, joita oli mieluista lukea. Aina, kun kenttäposti tuli ja jos siellä oli kirje, voi miten se ilahdutti mieltä. Kuitenkin se kirjeenvaihto oli ikään kuin sota-aikaan kuuluva, kuten tupakanpolttokin, molemmat jäivät melko pian päästyäni siviiliin, Petäjämäki huomauttaa.  

Vaikka korsussa eleltiin tiiviissä tunnelmissa, Petäjämäen mukaan sopu säilyi yleensä hyvänä. Kuitenkin hän muistaa erään nuoren helsinkiläisen, joka yritti olla muita parempi ja käyttäytyi ylimielisesti ja haastoi riitaa. Hänen kohtalonaan oli kuitenkin kaatua Karhumäen taisteluissa, kuten monen muunkin Petäjämäen asetoverin.  

– Muut helsinkiläiset olivat todella mukavaa sakkia. He puhuivat sitä omaa slangiaan, minullekin tarttui muutama näistä slangisanoista, kuten pulit bläägät, isot kengät, pohjanmaalaisveteraani naurahtaa.  


Aikaa kulutettiin rintamalla mm. kirjeitä kirjoittaen



Teksti on alun perin julkaistu Sotaveteraani-lehdessä 3/2018,  jonka seuraaja Kenttäpostia on. Kuusi kertaa vuodessa ilmestyvä lehti toimitetaan kaikille jäsenille tai sen voi tilata vuosikertatilauksena (15€). Jäseneksi pääset liittymään tästä.  


 

Jaa kirjoitus: