”Kertokaa äidilleni, miten minun kävi” – Kapteeni Antti Huttunen aavisti lähtönsä

30.9.2020 ”Kertokaa äidilleni, miten minun kävi” – Kapteeni Antti Huttunen aavisti lähtönsä

Pikku-Sunan taistelussa syyskuun lopulla 1941. Vasemmalta luutnantti Hugo Niemi, kapteeni Antti Huttunen ja kapteeni Niilo Honkala (kuva: Vieljärveltä Ihantalaan- kirja)

2.10.1941 Jalkaväkirykmentti 35:n 9. komppanian päällikkö, kapteeni Antti Huttunen kutsui komppaniansa joukkueenjohtajat luokseen. Hänellä oli viesti, jonka hän halusi miestensä muistavan. Eikä sitä kukaan heistä unohtaisikaan, etenkään yksi heistä: seuraavana päivänä 35-vuotissyntymäpäiväänsä viettävä Onni Rantala.

– Minun aikani koittaa pian, hän kertoi miehilleen.

Huttunen jakoi aamulla jaetun kahden päivän muona-annoksensa pois kertoen, ettei niitä enää tarvitse ja pyysi, että hänen äidilleen kerrottaisiin hänen viimeiset vaiheensa. Sitten hän määräsi itselleen seuraajan, vänrikki Rantalan.

– ”Kenjakki – huoltomiehen Via Dolorosa”, muisteli Rantala myöhemmin komppanian vääpelin sanoneen nimen kuultuaan.

– Keskellä pimeintä korpea, yhteydet eteen ja taakse moneen otteeseen poikki. Ei puhettakaan muonan kuljettamisesta taisteluosastolle, purilaatkaan, nuo kelpo välineet, eivät uskaltautuneen pohjattomille, tuskin miehenkantaville soille.

Rykmentin kuukausitolkulla käymän korpisodan lokakuun 1. päivä alkaneen Kenjakin vaiheen kerrotaan olleen ”neljä vuorokautta kylmää ja nälkää”.


Marssilla itään, kesä 1941 (kuva: Vieljärveltä Ihantalaan-kirja)

Talvisota

Tammikuun 14. päivä 1905 Vesilahdella syntynyt Huttunen oli lukenut itsensä yliopistossa filosofian maisteriksi ja toimi loimaalaisen yhteiskoulun lehtorina. Pidetty opettaja oli naimisissa ja hänellä oli yksi lapsi. Perheen lisäksi hänen sydämensä sykki vahvasti isänmaalle ja armeijan harmaista päästyään oli hän ollut aktiivisesti mukana reserviläistoiminnassa. Hän oli yksi Loimaan Reserviupseeriliiton perustajajäseniä ja kerhon ensimmäinen sihteeri.

Talvisodan syttyessä Loimaan seudun reserviläiset perustivat Loimaan pataljoonaksi kutsutun JR 13:n III pataljoonan ja lähes kaikki ympäryskuntien reserviläiset kutsuttiin palvelukseen tähän pataljoonaan. Pataljoonan 7. komppanian päällikkönä toimi helmikuun vetäytymistaistelujen aikana reservinluutnantti Huttunen.

Summan rintama murtui 14.2.1940. Olosuhteet olivat hirveät: pakkasta oli yli 30 astetta, puolustettuaan kiivaasti hyökkäävää vihollista vastaan liki tauotta jo kahden kuukauden ajan miehet olivat näännyksissä ja kaikesta, ammuksista lähtien, oli pulaa.

Summajärvellä oli Loimaan pataljoonakin. Etenkin väliaseman taistelut Honkaniemen suunnalla vajaat kaksi viikkoa myöhemmin olivat pataljoonalle raskaat: kaatuneita oli 9, haavoittuneita 34. Yksi heistä oli Huttunen.


Näkymä pääpuolustusasemasta Summan suunnalta (kuva: SA-kuva)

Jatkosota

Kotirannan 2002 ilmestyneen kirjaan pääset ostamaan kuvaa linkkaamalla

Jatkosotaan Huttunen lähti Loimaan alueella perustetun JR 35:n III pataljoonassa, 9. komppanian päällikkönä. Raskaasti koettelisi sota tätäkin komppaniaa: sodan loppuvaiheessa kaikki Huttusen komppanian upseerit olivat joko kaatuneet tai haavoittuneet.

Myöhemmin syksyllä kapteeniksi ylennetty Huttunen jäi hänet tavanneiden mieleen ainakin kovan äänensä ansiosta. Miestensä keskuudessa hän oli arvostettu ja kunnioitettu sotilas.

Samassa pataljoonassa taistellut Veikko Kotiranta kertoo kirjassaan, kuinka vajavaiseksi jäänyttä muonitusta yritettiin paikata luonnonantimin.

– Järveen tuli joskus tykistönkin kranaatteja ja silloin tuli Huttusen lähettipojille kiire kalastamaan. Kerran joku kavereista ampui kuikan ja vei sen innoissaan Huttuselle paistiksi. ”En mää kyllä kuikkaa syö”, oli tämä kuitenkin todennut.


Ryhmä Oinoseen

Yksi rykmentistä kirjoitettu historiikki kertoo, että Karjalan Armeijan syyskuussa 1941 saavuttamien menestys ja lokakuun alussa tapahtunut Äänislinnan valtaus saivat armeijan johdon kiinnittämään erityisen huomion huomion vasempaan sivustaan ja Karhumäen suuntaan, missä kenraalimajuri Wolde Oinosen Ryhmä Oinonen taisteli Suojärven-Onkamuksen-Munjärven tien suunnassa riittämättömin voimin.

Karjalan Armeijan tavoitteena olevaa Äänisen ja Seesjärven välistä kannasta ei saavutettaisi, joten joukkojen vahvistamiseksi JR 35 irrotettiin syyskuussa taistelusta Kutismasta (sekä 1. Divisioonasta) ja suunnattiin pohjoiseen, missä se osallistui ryhmä Oinosen hyökkäykseen reitillä Vergelelampi-Deulseni-Nelgomjärvi. Nelgomjärven maaston JR 35 saavutti 29.9.1942, minkä jälkeen se alistettiin eversti Sundmanille ja rykmentti asettui puolustukseen.

2.10.1941 aloitetussa hyökkäyksessä se hääti neuvostojoukot Kenjakista ja jatkoi sen jälkeen etulinjassa 9.10.1941 alkaen saavuttaen Suunnunsuun 12.10.1941.


JR 35:n korpisotavaihe (kuva: JR 35 Suomen sota 1941 – 44 osa II)

Kohtalokas päivä Kenjakissa

3.10. valkenee sitä edeltäneiden päivien lailla kylmänä. Aamukuudelta pataljoona lähtee liikkeelle etenemään vihollisen voimakasta puolustuslinjaa jatkamaan edellisenä päivänä kesken jäänyttä hyökkäystä. 8.45 oikealla edennyt komppanian päällikkö Huttunen saa katkaistua tien Kenjakin kylästä 1,5 kilometriä itään. Varttitunti myöhemmin saapuu idästä vihollisen kranaatinheitinammuslastissa ollut kuorma-auto, 10 minuuttia siitä muona-auto. Molemmat tuhotaan.

Aamupäivän edetessä tilanne kärjistyy. Pitkien marssien, kylmässä vietettyjen unettomien öiden ja vähäiseksi jääneen ravinnon seurauksena miehet ovat uuvuksissa. Strategiaa päätetään muuttaa. I ja III pataljoonan parhaista miehistä kootaan iskujoukko, joka lähetetään iltapäivällä kolmen jälkeen väijytykseen, mitä varten on löydetty sopiva paikkakin: kahden lammen välissä oleva korkea harjanne Kenjakin eteläpuolella, missä sivustat ovat suojatut.

Seuranneiden tuntien aikana kuutisenkymmentä miestä taistelee kymmenkertaista ylivoimaa vastaan, mutta voitollisesti. Vihollisen aluksi heikonlaiseksi jäänyt painostus voimistuu iltaa kohden ja illan jo hämärtyessä harjanteelle kohdistuu kiivas kranaatinheitin ja piiskatykkitulitus. Myöhemmin vihollinen tuo paikalle kuorma-autojen lavalla kaksi nelipiippuista ilmatorjuntakonekivääriäkin, mutta suomalaisosasto torjuu hyökkäykset ja onnistuu tuottamaan tuntuvia tappioita.

Yön odotetaan tuovat tilanteeseen ratkaisun, mutta millaisen, sitä ei vielä tiedetä. Varmaa kuitenkin on, että joukkojaan ja kalustoaan koko ajan kasvattava vihollinen aikoo yrittää tosissaan läpimurtoa.


JR 35:n 9. komppanian upseerit kesällä 1941 (vasemmalta Onni Rantala, Matti Kemppainen, Antti Huttunen, Arvo Otalahti, Yrjö Pajunen ja Viljo Nurminen. Kaksi heistä kaatui, loput haavoittuivat ainakin kerran (kuva: Vieljärveltä Ihantalaan-kirja)

Klo 23 aikaan alkaa hirvittävä keskitys. Suomalaiset onnistuvat kuitenkin torjumaan senkin. Klo 23.20 täydennystä hakemaan lähtenyt komppanianpäällikkö Huttunen palaa mukanaan lisää patruunoita. Viisi minuuttia myöhemmin lähdetään valtaamaan takaisin viholliselle menetettyä aluetta. Oikealla hyökkää iskujoukko Rantala, vasemmalla Huttunen. It-konekivääri jatkaa tulitustaan.

23.30 Huttusen aavistus toteutuu. Hänen miehensä seuraavat vierestä, kuinka luoti pudottaa hänet ensin polvilleen, mistä hän rojahtaa maahan makaamaan. Puoli tuntia myöhemmin menetetty alue on saatu vallattua takaisin, mutta päivän uskomattomista suorituksista on vaikea riemuita- niin kallis on sen hinta ollut.

– Yksi pataljoonamme uljaimmista sotureista löysi noina ikimuistettavina hetkinä matkansa pään, kirjoittaa Kotiranta myöhemmin.

 Miehet palaavat raskain mielin ja uutisin takaisin ja sotapäiväkirja saa päivän viimeisen merkintänsä.

Sää kaunis, ilta kuutamoinen.


III/ JR 35:n sotapäiväkirja 3.10.1941

PS. Niin sota- kuin kotirintamalta on säilynyt paljon vastaavia tarinoita selittämättömistä aavistuksista. Utsjokelaisen Anna Seurujärven koskettavan kokemuksen löydät täältä.


 

Jaa kirjoitus: