”Meille tuli rauha, mutta karjalalaislapsilta meni koti” – tällainen oli Talvisota sen pikkutyttönä kokeneen Lea Harjusen silmin

4.11.2020 ”Meille tuli rauha, mutta karjalalaislapsilta meni koti” – tällainen oli Talvisota sen pikkutyttönä kokeneen Lea Harjusen silmin

Sastamalalainen Lea Harjunen, 89,  oli sodan syttyessä 8-vuotias

Syksyn 1939 saapuessa oli Kiikoisten kylässä syntynyt ja kasvanut sastamalalainen Lea Harjunen aloittamassa alakoulun toista luokkaa. Kuluneesta kesästä oli kuitenkin jäänyt mieleen jotain ihan muuta, kuin hänen juhannuksena viettämänsä 8-vuotissyntymäpäivä.

– Sinä kesänä kaikki aikuiset puhuivat sodasta ja rauhasta. Minä sen paremmin kuin muutkaan lapset emme ymmärtäneet noista aikuisten puheista mitään. ”Sota” oli sanana minulle tuttu vain lumisodasta ja Rauha oli naapurin tytön nimi. Siinä oli minun tietoni sodasta ja rauhasta, hän kertoo nyt.

– Elokuun lopulla aloitin toisen kouluvuoteni ja se sujuikin ensimmäistä vuotta paremmin: osasin jo lukea hyvin, enkä sairastellut kuten edellisenä talvena. Meillä oli uusi opettaja ja muutaman kerran pääsimme kuuntelemaan hänen radiostaan kouluradion lähetystä. Opettajan asunto oli yläkerrassa ja sinne me kipusimme jyrkkiä ja kapeita rappuja pitkin.


Nykyään Kiikoisten alue kuuluu Sastamalan kuntaan (kuva: Wikipedia/ Suodenniemi-seura)

Pelko kasvaa

Syksyn edetessä puheet sodan syttymisestä vain kiihtyivät.

Pienenä koululaisena

– Me lapsetkin huomasimme aikuisten pelon. Monenlaisia merkkejä tunnusteltiin, mikä kenenkin mielestä tiesi sotaa. Yksi sellainen oli se, kun oravat tuppasivat asustamaan ullakoille ja kuisteille. ”Sotaa tai tulipaloa se tietää”, sanoivat vanhat ja tietäväiset ihmiset. Sanomalehtiä luettiin tarkasti ja ihmiset kokoontuivat iltaisin kuuntelemaan uutisia naapureille, joilla oli radio.

Harjunen kertoo, kuinka lasten korviin jäi aikuisten puheista entuudestaan täysin tuntemattomia sanoja.

Säännöstely.

Elintarvikekortit.

Kansanhuolto.

Ylimääräiset harjoitukset.

– Monia meidän kylämme miehiä oli kutsuttu kertausharjoituksiin ja muutamia miehiä oli mennyt Karjalan kannakselle linnoitustöihin, hän muistelee.

Hänen perhettään kertausharjoituskutsu ei koskettanut, sillä perheen isä oli kuollut jo edellisenä vuonna.

– Marraskuun viimeisen päivän aamuna menimme, kuten tavallisesti, koulun pihaan ja asetuimme jonoon. Opettaja soitti kelloa, mutta ei poistunutkaan oviaukolta, hän muistelee lasten hämmästystä opettajasta, jonka vakavan äänen hän muistaa sanasta sanaan yhä tänäänkin.

– Kaikki oppilaat, saatte palata kotiinne. On syttynyt sota. Vihollinen on hyökännyt rajan yli. Helsinkiä ja muitakin kaupunkeja on pommitettu. Koulutyö lopetetaan toistaiseksi.

Osa yläluokkien pojista oli Harjusen mukaan mielissään, kun ei tarvinnut kouluun mennä. Suurin osa oli kuitenkin opettajan lailla vakavia.

– Tiesimme jotain pahaa tapahtuneen, vaikka me lapset emme voineet käsittää sodan kauheutta.

Maaseudulla kokoonnuttiin kuulemaan uutisia naapureiden radioiden ääreen

Itärajan asukkaiden evakuointi oli aloitettu marraskuun lopulla jo ennen sodan syttymistä.

– Täyteen ahdetut junat kulkivat yötä päivää länttä kohti. Maantiet täyttyivät karjalaumoista ja hevosten vetämistä tavara- ja ihmiskuormista. Siirtolaiset majoitettiin aluksi kouluille, seurojentaloille ja kirkkoihin – mistä vain löytyi suojaa kovaa pakkasta vastaan. Näistä ensisuojista väki kuljetettiin mm. maalaistaloihin pitkin Keski-Suomen ja Länsi-Suomen maaseutua.

Näistä ”suuren maailman tapahtumista” Harjunen kertoo heidän saaneen kuitenkin tietää vasta opettajaltaan palattuaan pitkittyneen joululoman jälkeen takaisin kouluun.

– Me lapset tiesimme vain sen, mitä näimme ympärillämme tapahtuvan omassa pikkukylässämme.

Puheisiin tuli taas uusia sanoja.

Evakko.

Siirtolainen.

Kenttäposti.

Sotasensuuri.

Kotirintama.


Evakkoja Karjalan kannaksella Talvisodan ensimmäisinä päivinä, marraskuu 1939

Ilo palasi ankeaan elämään

Heti sodan sytyttyä astuneet pimennysmääräykset koskivat myös Kiikaisten syrjässä sijaitsevaa kylää.

– Vaikka suurin osa pitäjäämme oli sähköistämättä ja valonlähteenä oli öljylamput, täytyi ikkunat peittää ennen lampun sytyttämistä. Ikkunoihin kiinnitettiin tiiviit peitot, eikä mistään raosta saanut näkyä valoa ulos. Joihinkin suuriin, rikkaisiin taloihin ostettiin paperiset mustat pimennysverhot, Niitä sanottiin Molotohvin verhoiksi, Harjunen hymähtää.

Käytännöllä pyrittiin estämään mahdollisia pommittajia havaitsemasta asutusta. Kyliin asetettiin valvojat pitämään huolen siitä, että annettuja määräyksiä myös noudatettiin.

– Kirkontornissa toimi ilmavalvonta yötä päivää. Sotilaspojat, ja vanhemmat miehet, jotka eivät joutuneet rintamalle, sekä lotat siellä vuorottelivat aina 3-4 tuntia kerrallaan. Lentokoneita havaitessaan valvojat soittivat paikallispäällikölle ja tämä puhelinkeskukseen, josta annettiin ilmahälytys joka taloon. Myös palopilli ilmoitti ilmavaarasta, samoin siitä, kun vaara oli ohi.

Muutaman päivän kuluttua sodan alkamisesta alkoi evakkoja näkyä jo Harjusenkin kylänraitilla.

– Heitä oli tuotu Kiikan ja Kauvatsan asemilta hevoskyydein. He olivat Karjalan kannaksen eteläosan asukkaita, aivan Neuvostoliiton rajan tuntumasta Uudeltakirkolta ja Kanneljärveltä.

Heillä ei ollut mukana edes karjaansa.

– Miten sitä sieltä saakka olisi voinut kuljettaakaan. Karja oli päästetty vapaaksi ja sotilaat tappoivat ne.


Jatkosodan aikaan Harjunenkin liittyi pikkulottiin

Harjusen äitinsä ja kahden sisaruksensa asuttaman pienen mökin läheiseen suurimpaan taloon näitä turvaa etsiviä karjalaisia tuotiin monta hevoskuormaa.

– Suureen pirttiin tehtiin laudoista kerrossänkyjä. Kaikkiin ei riittänyt patjoja, mutta pitkiä rukiinolkia levitettiin sängynpohjalle ja matto siihen päälle suojaksi. Muutamilla perheillä oli mukanaan vuodevaatekäärö, mutta monelle oli tullut lähtiessä niin kiire, ettei mukaan oltu suuren lapsilauman lisäksi kuin pieni vaatekäärö ja vähän evästä. Heidän joukossaan oli monta vanhusta ja äitejä lapsineen – yksikin vauva oli vasta kahden viikon ikäinen.

Talonväen kanssa Harjunen kertoo siirtoväen naisten keittäneen ruokaa talon toisessa päädyssä sijainneessa keittiössä.

– Monta pataa porisi yhteisellä hellalla ja leivinuuni oli ahkerassa käytössä. Meidänkin hellalla oli yksi kattila lisää ja uusi tuoksu täytti keittiön, kun vieraamme oli päässyt leipomaan meille ennestään outoja piirakoita.

Heidän ankeaan elämäänsä Harjunen kertoo uusien asukkaiden tuoneen iloa.

– Äitimme oli isän kuoleman johdosta kovin masentunut, sairas ja kykenemätönkin hoitamaan meitä lapsia ja asioita. Elimme suoranaisessa puutteessa. Mutta tämä karjalaisnainen toi iloa elämäämme. Vaikka hän oli menettänyt kaiken: kotinsa ja tavaransa, miehensäkin rintamalle, oli hän siitä huolimatta toiveikas ja iloisesti lauleleva. ”Onhan minulla nämä suloiset lapset!” hän sanoi usein ja otti meidätkin syliinsä. Vähitellen äitimmekin reipastui ja heistä tuli oikein hyvät ystävät.

Koska koulu oli jäänyt lasten päiväohjelmasta pois, oli heillä aikaa paitsi kotitöissä auttamiseen, myös leikkeihinsä. Harjunen itse vietti paljon aikaa naapuriin tulleen siirtolaistyttö Helkan kanssa, johon yhteys säilyi vielä vuosien ajan.


Evakkomatkalla Elisenvaarassa, 1939

Uusien tulijoiden uudet tavat

Kotirintamalla kuitenkin ikävöitiin ja pelättiin sodassa olevien omaisten puolesta, hän muistuttaa.

– Odotettiin kirjettä; edes pientä lappua tai korttia, jotta tiedettäisiin, oliko kaivattu edes elossa. Papin vierailua pelättiin, se kun tiesi, että joku oli taas kaatunut.

Kirjeiden odotus toikin kyläämme uuden tavan viettää iltaa.

– Posti tuotiin iltaisin autolla Kiikan asemalta kirkonkylän postitoimistoon. Sieltä se lähti seuraavana päivänä kantolenkilleen. Osa kyläläisistä ei kuitenkaan malttanut odottaa aamuun saakka, vaan lähti jo illalla odottamaan postinkantajan paluuta kierrokseltaan. Hänen kotinsa pieneen keittiöön ahtautui joskus suurikin joukko ihmisiä, Harjunen paljastaa.


Kiikan asema on yhä paikoillaan (kuva: Wikimapia/ V. Morozoff)

Poikkeusolot näkyivät kotikylän katukuvassa konkreettisesti.

– Kylämme raitille tuli eloa: väkiluku oli lisääntynyt ainakin puolella. Siirtolaiset etsivät sukulaisiaan ja kyläilivät tuttujensa luona. Päiväsaikaankin tiellä näkyi liikkujia ja kyläilijöitä, joita tähän saakka oli ollut vain iltaisin.

Liikkeellä olevien suurien ihmismäärien, kiireessä suoritettujen evakuointien seurauksena monet joutuivat risteysasemilla ja välietappien tungoksessa erille omaisistaan, Harjunen muistuttaa.

– Yksi tällainen eksynyt lapsi tuotiin meidän kyläkauppaamme. Tämä Raija-niminen tyttö sai väliaikaisen kodin kauppiaspariskunnan luona. Itkevät tyttö oli löydetty koulun luokkahuoneen nurkasta. Kaikki muut oli jo viety sijoituspaikkoihinsa, mutta kukaan ei ollut ottanut tätä tyttöä mukaansa, Neljän vuoden ikäinen tyttö ei muistanut edes mistä pitäjästä oli kotoisin ja koska oli joutunut erilleen mummosta, jonka hoivissa hän oli ollut jo pitkään ja jonka kanssa hän oli yhdessä evakkomatkalle lähtenyt. Kului useita viikkoja, ennen kuin asiat selvisivät, hän päivittelee.

Väärinymmärryksiä uusien tulijoiden kanssa aiheutti mm. näiden puhuma murre.

– Erään kerran karjalaismummo meni kauppaan ja halusi ostaa kohvikattilan. Kauppiaan kerrottua, ettei heillä sellaisia ole, mummo suuttui. ”Tuolhan niit katos riippu vaik kuinka monta. Sie et vaan haluu myyä miul, luulek sie, ettei miul oo rahhaa!” Eihän kauppias tiennyt, että hänen liikkeessään esillä olevia eri kokoisia kuparisia kahvipannuja sanottiin karjalanmurteella kohvikattiloiksi.

Erilaisia olivat myös tulijoiden ruoka ja tavat.

– Meillä Satakunnassa syötiin kovaa, vartailla kuivattua leipää. Karjalaiset taas leipoivat usein, söivät leipänsä tuoreina ja paistoivat piirakoita. Piirakoista ei kukaan meilläpäin ollut kuullutkaan. He käyttivät uunia muuhunkin ruoan laittoon: tehtiin potlohkoja ja karjalanpaistia, Harjunen antaa esimerkkejä.


Evakot toivat mukanaan mm. monenmoiset piirakat

Paluu uudenlaiseen arkeen

Tammi-helmikuun vaihteessa 1940 lasten elämä palasi edes vähän normaalimpaan, sillä koulut alkoivat taas uudestaan. Poikkeuksellisissa merkeissä tosin tälläkin kertaa.

– Sitä ennen annettiin koteihin tiedote, jossa neuvottiin käyttämään koulumatkoilla valkoista lumipukua taikka lakanaa pään ja hartioitten yli kiedottuna. Vanhat valkoiset miesten alusvaatteetkin sopivat siihen tarkoitukseen. Ohjeena oli myös, että jos lentokoneita näkyy tai kuuluu, niin pitää heittäytyä suksien päälle tai muuten lumeen makaamaan ja olla liikkumatta, kunnes koneet häviävät näköpiiristä. Oli kuultu tapauksesta, että hiihtävää koululaisjoukkoa oli ammuttu lentokoneesta kiväärillä.

Harjusen mukaan oli pelättävissä, että viholliskoneet saattaisivat pudottaa loppulastinsa yksittäiseenkin kohteeseen: suureen rakennukseen tai ihmisjoukkoon.

– Siksi varotoimet olivat tarpeen. Hälytyksen tultua ei siis saanut jäädä tuijottamaan taivaalle. vaan piti juosta suojaan. Erään kerran seisoessamme koulun pihalla näimme lentokoneen tulevan aivan puunlatvoja hipoen ja pyrstö tulessa. Katselimme niin kauan, kunnes se katosi puiden taakse. Seuraavana päivänä opettaja kertoi sen pudonneen naapuripitäjän puolelle.


Raskain ehdoin tullutta rauhaa tervehdittiin maassa suruliputuksella

Rauha tuli, mutta sen hinta oli hirvittävä

13.3.1940 oli keskiviikko. Kireässä pakkasaamussa Harjunen lähti häntä kahta vuotta vanhemman veljensä kanssa koulutaipaleelle. Naapuritalon lämpömittarin hän muistaa näyttäneen 34 miinusastetta.

Koulun pihaan päästyään lapset pelästyivät nähdessään lipun liehuvan salossa. Puolitangossa.

– Joku arveli opettajan kuolleen, kun lippu oli tuolla tavalla, Harjunen kertoo lasten pelänneen.

Opettaja oli kunnossa, ja hänen aamurukouksen jälkeinen puheensa myötä lapsille selvisi, mistä suruliputuksessa oli kyse.

– Tänä aamuna on solmittu rauha Neuvostoliiton ja Suomen kesken. Emme kuitenkaan voi iloita rauhasta, koska rauhan ehdot ovat ankarat. Suomi menettää koko Viipurin läänin alueen ja osia Sallan kunnasta Neuvostoliitolle. Joudumme siis luovuttamaan paljon suuremman alueen, kuin neuvostojoukot sotimalla valloittivat. Näitten suurten menetysten vuoksi on koko Suomessa tänään suurliputus. Voimme tietenkin iloita siitä, että maamme säilyi itsenäisenä, Harjunen toistaa opettajan kertomaa.

Tämän jälkeen oppilaat yhtyivät virteen 577.

Sun kätes Herra, voimakkaan

suo olla turva Suomenmaan

niin sodassa kuin rauhassa

ja murheen, onnen aikana.

– Onkohan ennen tai jälkeenkään sitä virttä omalla koulullamme niin antaumuksella veisattu, kuin tuona Talvisodan päättymisen päivänä, hän henkäisee.

Suuret tunteet odottivat kotonakin, joskin hyvin toisenlaiset. Lasten saapuessa vakavailmeisinä koulusta kotiin, itkivät karjalaislapset suureen ääneen.

– Meilt koti män.


Savonlinnan Faneeritehtaalle evakuoitua siirtoväkeä, maaliskuu 1940


Jutun pohjana ollut artikkeli on julkaistu Satakunnan Sotaveteraanin Joulu 2010- lehdessä. Lehti toimitetaan kaikille jäsenille. Jäseneksi pääset liittymään tästä.

Jaa kirjoitus: