Toivo Turunen – Kiteen näkymätön sankari oli mies, jota luodit kiersivät

18.11.2020 Toivo Turunen – Kiteen näkymätön sankari oli mies, jota luodit kiersivät

Kiteenjärven rannalla sijaitseva Kiteen Rantakenttä on Kiteen Pallon, Suomen toiseksi menestyneimmän pesäpallojoukkueen kotikenttä, jolla on seuran 30-vuotisen historian aikana juhlittu niin kolmea SM-kultaa, kolmea hopeaa kuin yhtä pronssiakin. Itä-Länsi-turnausta se on isännöi vuosina 1996 ja 2006.

Katsomossa koettujen suurien tunteiden keskellä vain harva kiinnitti huomiota hiljaiseen kentänhoitajaan, joka kalkkikärryään vetäen veti kentän hiekkaan viivoja, hoitaen työnsä tunnollisesti ja pitäen kentän tämä pohjoiskarjalaisen pikkukaupungin sankareita varten esimerkillisessä kunnossa.

Vielä harvempi tiesi, että siinä oli tämän kentän todellinen sankari.

Hän oli ainoa laatuaan – kirjaimellisesti.


Kiteen Rantakentän yleisöennätys 5320 on peräisin vuodelta 2000

Mies oli Toivo Turunen, vuonna 1919 Kiteellä syntynyt Jatkosodan veteraani ja yksi suurimpia sankareita, joita kenttä on koskaan nähnyt. Pesäpallon kanssa sillä ei kuitenkaan ole mitään tekemistä, vaikka jo pikkupoikana urheilusta innostunut ”Topi” oli itsekin 17-vuotiaasta pelannut seuran edeltäjän, Kiteen urheilijoiden riveissä. 20 vuotta kestäneen aktiiviuransa jälkeen hän otti hoitaakseen kentän, mitä ensimmäisen Kiteen isännöimän Itä-Länsi-ottelun alla Helsingin Sanomiin tehdyssä jutussa kertoi aikovansa jatkaa ”niin kauan, kuin terveys sallii”.

Topi oli sanansa mittainen mies, ja niin hän myös teki, liki kuolemaansa 2010 saakka.


Kiteen Urheilijoiden pesäpallojoukkue 1950-luvulla: Ylärivissä vasemmalta Toivo Turunen, Kalle Kankkunen, Oskari Karhinen, Pekka Turunen ja Kalle Hyvärinen, alarivissä vasemmalta Rauno Rintanen, Heikki Tiainen, Teuvo Tiainen ja Martti Paakkunainen

Tarkka ja tunnollinen työmyyrä

– Siirryin pelaamaan pesistä 1988 syksyllä Kiteelle. Jo silloin oli tiedossa, että Kiteen Rantakenttää pitää upeassa kunnossa Topi Turunen: pieni, lyhyenläntä työmyyrä. Kenttä oli aina priimakunnossa – siihen aikaan ei ollut vielä hiekkatekonurmia, vaan kentät olivat tiilimurskaa tai kivituhkaa. Kiteellä se oli kivituhkainen eli vaati päivittäistä huolenpitoa. Topi veteli viivat kalkilla ja lanaili kenttää – ei pitänyt itsestään koskaan ääntä, muistelee yhdeksän kautta pääsarjassa pelannut, Imatran riveissä SM-kultaakin 1986 voittanut Antti Eteläpää.

Ja tarkkaa työtä hän tekikin.

 – Yhden kerran muistan, kun pelituomarit olivat sitä mieltä, että kenttä on väärin piirretty. Tuomareiden johdolla tehtiin tarkistusmittaukset mittanauhalla, ja kuten arvata saattaa, eihän se kenttä vääränlainen ollut. Topia kovin harmitti tämä tuomareiden epäilys!


Toivo Turunen hoiti Kiteen Rantakenttää vuosikymmenten ajan

Vaatimaton kansanmies

Turunen ylläpiti urheiluharrastustaan myös rintamalla (Tyrjän lehti, nro 265)

Valtakunnan ykköslehdessäkin vaatimaton mies pitäytyi pesäpallossa eikä senkään yhteydessä tullut maininneeksi niitä elämänsä huimia vaiheita, joista vain muutama sai koskaan kuulla.

”Hän ei itsestään numeroa tehnyt ja sota-ajoista ei puhunut sanaakaan”, oli vastaus, johon Topin tunteneita jututtaessa saimme kerta toisensa jälkeen törmätä.

– Semmoisen tarinan muistan jostain kuulleeni, että olisi jossain vaiheessa toiminut itsensä Ehrnroothin lähettinä. Olihan hän minusta ihan tyypillinen lähettitehtäviin: ei ollut isokokoinen mies, mutta sitkeä ja kesti rasituksen. Sodan jälkeenkin vielä ikämiehenä juoksi maratonia ja puolimaratonia, muistelee Turusen naapurina pitkään asunut rajavartiomestari Kari Sutinen.

Taistelulähetti oli autonkuljettajan ohella yksi 169-senttisen Topin varusmiespalveluksessa saamista erikoiskoulutuksista, paljastaa hänen kantakorttinsakin.

Asevelvollisuuttaan Juho ja Hilda Turusen seitsenlapsisen kolmanneksi nuorimpana 23.8.1919 syntynyt Toivo lähti suorittamaan 15.2.1940. Suomi oli joutunut selviytymistaisteluista hirvittävimpään ja pienen maan jo kuukausia jatkuneet ponnistelut olivat vieneet niin miehet kuin kaluston jo äärirajoilleen. Vain muutama päivä aiemmin oli Mannerheim-linjana tunnettu pääpuolustuslinja murtunut Summassa. Talvisodan viimeisiksi päiviksi joutui Vironlahden rintamalle myös sotamies Turunen.

Varusmiespalveluksesta hänet vapautettiin liki päivälleen kaksi päivää myöhemmin ”täysin palvelleena”. Siihen olisi kuitenkin vielä pitkä matka, sillä Suomi oli jo ehtinyt joutua uuteen sotaan samaa vihollista vastaan. Sinne joutuivat jälleen Turusen perheen pojista molemmat: Toivo sekä häntä kuusi vuotta vanhempi Veikko. Koko Jatkosotansa Toivo palveli Tyrjän rykmenttinä tunnetun Jalkaväkirykmentti 7:n 2. komppaniassa, taistelulähettinä.

Nimensä rykmentti sai sen tulikasteena toimineesta Tyrjän kylästä. Ulkopuoliselle se ei sano mitään, ihan niin kuin eivät muutkaan Turusen kantakortin osanotto taisteluihin-osion paikkalistauksessa sitä seuraavat sijainnit. Sotahistoriaa yhtään tuntevan ne kuitenkin hiljentävät, sillä maamme historiaan nimet piirtyivät verisin kirjaimin.

Siiranmäki. Äyräpää. Vuosalmi.


Ote Turusen kantakortista

Sotamies Turusen kesäkuussa 1941 antaman sotilasvalan lupausta ”puolustaa isänmaansa koskemattomuutta, olla jättämättä joukkoaan ja paikkaansa sekä suorittaa tehtävänsä loppuun” koeteltiin joissain Suomen sotavuosien hirveimmistä tilanteista.

Mutta Turunen oli sanansa mittainen mies jo tuolloin. Hän hoiti tehtävänsä urheudella, mikä ei jäänyt huomaamatta.  Itsenäisyyspäivänä 1941 hänet palkittiin 2. luokan Vapaudenmitalilla ja vain muutama kuukausi tuosta 1.lk Vapaudenmitalilla. Ennen kuin hänet marraskuussa 1944 vihdoin kotiutettiin, oli rintaa koristamassa jo 4. lk Vapaudenristikin.

Rykmentin julkaiseman Tyrjän lehden sivuille sopuisa ja vaatimaton sotamies nousi kerran sen urheilutuloksissa, kestävyysjuoksun voittajana.


Turusen sotavuosina saamat kunniamerkit

– Urheilumies hän oli, ennen ja jälkeen sotien, vahvistaa Sutinen.

–  Ja kova kalastamaan. Kenttä on ihan tuossa järven rannalla, niin kun pallot meni ylipitkiksi, niiden kerrottiin löytyneen Topin katiskoista, hän naurahtaa.

– Vaatimaton mies hän oli, eli vaatimattomasti mökissään ja ruumiillisella työllä elätti perheensä. Tunnettu ja pidetty, sellainen kansan mies. Ja oikein isänmaallinen.

Sodassa kokemistaan asioista ei Topi puhunut Sutisellekaan.

– Joskus istuttiin tuolla kentän reunalla hänen laitellessaan kenttää kuntoon, niin siinä muutaman kerran puhui siitä, että siinä Tyrjän rykmentissä, JR 7:ssä palveli muitakin kiteeläisiä. Mutta ei kehuskellut niillä minulle kertaakaan. Eikä varmasti muillekaan. Mutta oli kuulemani mukaan ollut aika urhoollinen mies. Kovan luokan sotilas.


Toivo Turunen vaimonsa ja Jukka-poikansa kanssa

Aake Jermon 1977 ilmestynyt kirja kartoittaa JR 7:n sotapolkua

Sodalla ei ylpeilty

Kuulijoita olisi Turusella kyllä ollut.

– Muutaman kerran istuttiin kiteeläisessä savusaunassa Tervasavulla joukkueen kesken. Paikalla oli seuran tukijoitakin ja joskus Topikin. Ehkä tarjolla oli ollut sitä tunnettua Kiteen Kirkasta, kun nämä vanhat herrat muutaman kerran muistelivat ”niitä pahoja paikkoja”. Mörkö-Tauno (samassa rykmentissä palvellut vääpeli Tauno Huhtilainen) oli uinut viimeisenä Vuoksen yli ja Topi tuli usein vastahyökkäyksistä yksin pois, kun luoti tuntui hänet kiertävän, Eteläpää hymähtää.

– Ei nämä miehet teoillaan ylvästelleet, päinvastoin. Hiljakseen keskenään turinoivat – siinä nuori reservinupseeri-koppari yritti korvaa työntää lähemmäksi, jotta kuulisi paremmin! Kovin nämä tarinat itseäni kiinnostivat, ja kun Aake Jermon kirjasta parikymmentä vuotta myöhemmin luin Topi Turusesta, niin tulivat kylmät väreet selkään, hän vakavoituu.

Kaikesta huolimatta on Toivo Turusen kohtalo jäänyt niin tuntemattomaksi, ettei hänen nimensä sanonut mitään samassa rykmentissä palvelleelle veteraanille – ei edes rykmentin perinnetoimikunnalle.


Betoniesteitä Siiranmäen rinteessä (kuva: Siiranmäen miehet-kirja)

Hiljaisia puheita poikien kesken

Jermon kirjaan tallentunut kuvaus pitää paikkansa, vahvistaa Turusen kolmesta pojasta vanhin, Jukka.

– Samassa tilaisuudessa hän myös sai ensimmäisen ylennyksensäkin, korpraaliksi. Että aika paljon sai töitä sen eteen nähdä, hän nauraa.

Turunenkin arvelee isänsä selviytyneen useammastakin tiukasta paikasta.

Toivo Turunen nuorena

– Olihan niitä arpia siellä sun täällä selässä. Kyseltiin pienempänä poikien kanssa, että mikä tuohon on tullut, niin sanoi, että no shrapnellihan siihen.

Rintamalla kokemastaan ei sodan jälkeen mm. kirvesmiehenä ja teurastajana  työskennellyt Topi puhunut pojilleenkaan.

– Ei meidän kanssa. Sotakavereiden kanssa kyllä. Hänen lähinaapureitaankin oli ollut samassa yksikössä, niin ne tulivat aina silloin tällöin supattelemaan. Hiljaisella äänellä puhuivat.

Monen muun veteraanin lailla ei sota jäänyt vainoamaan Turusta edes painajaisissa, kertoo hänen poikansa.

– Hän toipui ihan saman tien. Myöhemmin oli mukana veteraanitoiminnassakin.

Kaikki Turusen pojista kävivät aikanaan armeijan, mihin liittyen Jukalla nousee mieleen tarina isästään.

– Kirjoitin sen verran vanhana ylioppilaaksi, että olin saanut kolme vuotta lykkäystä. Sitä oli jäljellä, ja olisin joutunut vielä vuoden odottamaan. Syksyn lähtöerään oli viikko aikaa ja minä sitten soittelin sinne, että eikö mitenkään mahtuisi. Isä sanoi, että soittaa yhden puhelun. Seuraavana päivänä minulle soitettiin, että ”tervetuloa”. Ehkä se soitto meni jollekin, jonka kanssa hän oli palvellut, vähän ylemmälle tasolle, Turunen hymyilee ja vahvistaa tarinan todeksi: Äyräpäässä Toivo Turunen todella toimi rykmentin komentajan, Adolf Ehrnroothin lähettinä.


JR 7:n kokoonpano kesäkuussa 1941 oli liki 2500 miestä (kuva: Matti Koskimaa: Tyrjän rykmentti)

Tyrjän rykmentti

Lempinimensä Turusen joukko-osasto, kesäkuussa 1941 perustettu ja 2. Divisioonaan liitetty rykmentti sai kylästä, josta sen hyökkäys Jatkosodassa alkoi. Sen Tyrjässä saama tulikaste oli ankara: 31.7.-4.8 kestäneissä taisteluissa rykmentin tappiot olivat 147 kaatunutta ja 612 haavoittunutta.

Rykmentin I ja II pataljoona koostuivat pääosin nuorista asevelvollisista, III Kiteen ja Kesälahden alueen reserviläisistä. Tuolloin 21-vuotias Turunen sijoitettiin I pataljoonaan, sen 2. komppaniaan.

Tyrjän taistelujen jälkeen rykmentti Karjalan kannakselle, missä elokuun viimeisenä päivänä 1941 rykmentin II pataljoona saavutti ensimmäisenä suomalaisjoukkona vanhan, Talvisotaa edeltäneen valtakunnanrajan Tonterin suunnassa.

Muutama päivä myöhemmin rykmentti ylitti Rajajoen, mistä se jatkoi etenemistä Suur-Harvasuon alueelle ja Ohdan lohkolle, jonne joukko asettui seuraavaksi yli 2,5 vuodeksi ja loi ympärilleen melkeinpä kaupungiksi luokiteltavissa olevan yhteisön.

Tähän mennessä rykmentti oli taistellut tauotta 10 viikon ajan, edeten yli 1200 kilometriä. Kaatuneiden määrä oli nyt noussut jo 481:een, haavoittuneiden 1622 mieheen.


Tyrjän rykmentin sotatie (kartta: Martti Koskela)

Tyrjän rykmenttinä tunnetun JR 7:n komentajana toimi kahteen otteeseen Adolf Ehrnrooth

Rykmentin komentajana – maan nuorimpana sellaisena – toimi kahteen otteeseen myöhemmin jalkaväenkenraaliksi ylennyt Ehrnrooth.

– Minulla on täysi syy luottaa rajattomasti teihin. Tiedän, että te ette jätä minua pulaan. Mutta teilläkin on syytä luottaa minuun. Vakuutan, että ei tule koskaan jättämään teitä pulaan, uusi komentaja lausui juhlallisesti miehilleen ottaessaan tehtävän ensimmäistä kertaa hoitaakseen keväällä 1942.

Sitä, mikä rääkki rykmenttiä vielä odotti, ei tuolloin olisi osannut pahimmissa painajaisissaankaan kuvitella kukaan.

Kesäkuussa 1944 alkaneen Puna-armeijan suurhyökkäyksen myötä miehillä edessään Siiranmäen, Äyräpään ja Vuosalmen tuhoisat taistelut sisällään pitänyt helvetillinen kuukausi, joista Siiranmäen tukikohdalla 14.-15.6. käytyä taistelua ylipäällikkö Mannerheim luonnehti muistelmissaan yhdeksi ”koko sotamme kiivaimmista”.

– Olemme saaneet käskyn puolustautua ja taistelemme viimeiseen mieheen, kertoo Koskimaa kirjassaan komentaja Ehrnroothin ilmoittaneen 15.6.joukoilleen siirtäessään Turusen pataljoonan rippeet Kylmäojan varmistuslinjaan, jossa vihollisen kärki saatiin pysäytettyä.

”Vihollisen tulipeite oli kaiken kattava ja helvetillinen. Stalinin urut, eli rakettitykit, monet kymmenet maataistelukoneet ja panssarivaunut hallitsivat koko taistelualuetta. Ryhmällemme tulipeite osoittautui läpäisemättömäksi tuolla vain runsaan kilometrin taipaleella. Valtaosa meistä haavoittui matkalla, yksi kuolettavasti. Perille pääsi kolme, heistä kaksi haavoittuen siellä. Ehjänä selvisi vain yksi”, muisteli Siiranmäen ensimmäisen päivän tuhoa Matti Koskimaan Tyrjän rykmentti- kirjassa eräs rykmentin tykikomppaniassa taistellut veteraani.

Se viimeinenkin kaatui seuraavana päivänä, mitä ennen hän ehti vielä olla mukana kahdeksan vihollispanssarin tuhoamisessa.


Suomi lähti kesäkuussa alkaneeseen suurhyökkäykseen joka suhteessa altavastaajana (kuva: Matti Koskimaa: Tyrjän rykmentti)

Siiranmäen jälkeen tuli vetäytymiskäsky Äyräpään sillanpääasemaan, minne Turusen komppania saapui suomalaisjoukoista viimeisenä. Edessä olleissa Äyräpään taisteluissa JR 7 oli Koskimaan kirjan mukaan ”suurimman taakan kantaneita ja raskaimman uhrin antaneita joukko-osastoja”.

22.-26.6.1944 välisenä aikana rykmentti sai  – etenkin Siiranmäen taistelujen harventamiin – riveihinsä täydennystä kaikkiaan 723 miestä. Etenkin rykmentin upseeritappiot olivat rajut, mihin saatiin täydennystä Maasotakoulusta ja koulutuskeskuksista. Täydennyksetkään eivät kuitenkaan riittäneet paikkaamaan kiihtyvien taistelujen kylvämää tuhoa, mistä Koskimaan kirja antaa yhden kouriintuntuvan esimerkin.

”Eräänä aamuna JR 7:ään saapui upseeritäydennyksenä kahdeksan kadettia. Illalla tuli tieto rykmentin komentopaikalle, että kaikki olivat kaatuneet. ”


JR 7:n sotilaita vetäytymistaistelun tuoksinassa ennen Siiranmäkeä (kuva: Siiranmäen miehet- kirja)

Taistelu Äyräpään sillanpääasemasta jatkuivat heinäkuun ensimmäiselle viikolle. 6.7. rykmentti sai taas täydennystä, minkä jälkeen Turusen pataljoonan vahvuudeksi kerrotaan 11 upseeria, 51 aliupseeria ja 414 miestä, mikä on vain runsaat puolet pataljoonan tavanomaisesta määrävahvuudesta.

Siinä vaiheessa, kun Äyräpään puolustajat vihdoin antautuivat, oli taisteluja kestänyt kolme veristä viikkoa. Viholliselle oli aiheutettu viivästystä ja vahinkoa, mutta korkeaksi nousivat omatkin tappiot: kaatuneina, haavoittuneina ja kadonneina menetettiin noiden viikkojen aikana peräti 1300.

Esimerkiki niistä 110 upseerista, jotka vihollisen suurhyökkäyksen 9.6. alkaessa olivat JR 7:n riveissä, oli Vuosalmen taistelujen päättyessä 11.7.1944 jäljellä enää 23.

Kaikkiaan JR 7:n Jatkosodan aikaiset tappiot nousevat n. 5500:aan.


Tyrjän taisteluiden muistomerkki paljastettiin Parikkalan kirkon lähellä 4.8.1991

JR 7 kotiutettiin syyskuussa voimaan astuneen aselevon jälkeen Ruokolahdella. Ennen tätä oli ohjelmassa vielä loppukatselmus, jota Jermo kirjassaan kuvailee. Nämä muutamat rivit, jotka kiireisen lukijan silmä helposti saattaa sivuuttaa, ovat ainoa paikka, johon on ikuistettu yhden hiljaisen ja itsestään meteliä pitämättömän suomalaisen sotilaan sanattomaksi saava selviytymistarina.

Kun Oravikydön katselmuksessa torjuntataistelujen jälkeen kehotettiin Ohdan lohkolta saakka mukana olleita astumaan esiin, astui rykmentin 2. komppaniasta esiin ainoastaan yksi mies.

Tuo mies oli Toivo Turunen.


Toivo Turunen 1919-2010

PS. Sivuiltamme löydät myös toisen Tyrjän rykmentissä palvelleen sotilaan kokemuksia:

 

Jaa kirjoitus: