Tuntemattoman sotilaan tuntemattomimmaksi jäänyt sotilas – tosielämän Antti Rokka oli inkeriläinen heimoveteraani

3.12.2020 Tuntemattoman sotilaan tuntemattomimmaksi jäänyt sotilas – tosielämän Antti Rokka oli inkeriläinen heimoveteraani

Ei liene suomalaista, joka ei Tuntemattoman sotilaan Antti Rokkaa tietäisi. Mutta tiesitkö, että erään vuosikymmeniä asia tutkineen kirjailijan mukaan sen esikuvana ollut Antti Rokka oli inkeriläinen heimosoturi?

Hänen elämänsä dramaattiset käänteet vetävät vertoja elokuvillekin, osoittaa Rokasta ja hänen suvustaan kolme kirjaa julkaissut nokialainen Risto Husa.


Tuorein kirjoista (oik.) ilmestyi 2008, ensimmäinen (vas.) vuonna 2000.
 

Suomalaisia pelastamaan

Inkerissä lähellä Hatsinaa 5.12.1910 syntynyt Rokka oli juuriltaan vahvasti suomalainen. Isoisänsä mukaan nimetty Rokka kertoi molempien isovanhempiensa muuttaneen Inkeriin Karjalasta 1860-luvulla. Suomalaiset sukujuurensa hän koki tärkeäksi,  ja olisi myöhemmin halunnut hakea Suomen kansalaisuuttakin.

Nuori Rokka valmistui Petroskoin pedagogisesta teknikumista kansakoulunopettajaksi vuonna 1930 ja toimi myöhemmin teknikumin opettajanakin, kunnes Stalinin puhdistusaalto ulottui koskemaan myös koululaistosta, jolloin hän hakeutui jatko-opintoihin Leningradiin ja työskenteli tämän jälkeen työhönottajana sikäläisessä kumitehtaassa.

Talvisodan kynnyksellä Rokka kutsuttiin 12 000 muun karjalaisen ja inkeriläisen lailla Otto Ville Kuusisen kansanarmeijaan. Sotilaskoulutusta hän oli saanut jo opettaja-aikoinaan, sillä jokaisesta kesälomasta oli kuukausi käytettävä sotilaisleireillä sotilastaitojen kartuttamiseen.

Suomenkielisyytensä ja opettajankoulutuksensa ansiosta hänestä arvioitiin olevan hyötyä kansanarmeijan ”pyrkimyksissä rauhanomaisesti integroida neuvostojärjestelmään porvarihallitsijoitaan vastaan kapinoiva alistettu Suomen kansa.” Propaganda oli vahva osa heidän saamaansa koulutusta ja sotilaiden päähän iskostettiin heidän olevan menossa pelastamaan pelastusta tarvitsevien suomalaistyöläisten joukot.

– Niitä työläisjoukkoja me emme koskaan nähneet, Rokka kertoi huvittuneena myöhemmin.


Antti ja Ida Rokan kristilliset vihkiäiset 3.9.1944

Suomalaisten sotavangiksi

Sodan jälkeen kävi komennus puna-armeijan aliupseeri- ja upseerikoulutukseen. Kieltäytyminen ei olisi edes vaihtoehto, tiesi kotiinpaluusta tuoreen vaimonsa Idan luokse haaveileva Rokka.

Jatkosodan alkaessa aliluutnantti Rokka komennettiin neuvostojoukkojen mukana Perkjärvelle, Äyräpäähän ja Muolaaseen. Summan taistelujen yhteydessä elokuun lopulla 1941 hän jäi suomalaisten vangiksi, jolloin hänen kielitaitonsa ja koulutuksensa todella osoittautuivat hyödyllisiksi: suomalaisille tosin, sillä ne mahdollistivat Rokan ansiokkaan toimimisen tulkkina suomalaisten johtamilla vankileireillä ja hänen nousemisensa suomalaisten keskuudessa arvostettuun ja luotettuun asemaan.

Neuvostovastaisten tunteiden Husa kertoo eläneen Rokassa vahvoina jo lapsuudesta saakka – ei vähiten tämän jouduttua todistamaan, kuinka Puna-armeijan sotilaat raa’asti tappoivat hänen sairaan isänsä vasta 7-vuotiaan pojan silmien edessä.


Haaveissa vapaus

Marraskuussa 1942 Rokka sai siirron Päämajan juuri perustamaan (pääosin sotavangeiksi jääneistä) suomensukuisista sotilaista perustettuun Heimopataljoona 3:een. Rokka koulutettiin Ahonlahdessa 24 muun tehtävään valitun kanssa aliupseereiksi. Tulikasteensa hän sai HP 3:n riveissä toukokuun alussa 1943, jolloin heidät kuljetettiin Karjalan kannakselle.

Ennen lähtöä tositoimiin kenraalimajuri Aaro Pajari oli tarkastanut pataljoonan ja luvannut, että heimopataljoonan sotilaille tultaisiin myöntämään Suomen kansalaisoikeudet. Vastaanotto rintamalla oli juhlava Kannaksen ryhmän komentajan, kenraaliluutnantti Harald Öhquistin suorittaessa uusimman joukko-osastonsa tarkastuksen.

– Suokoon Jumala, että Suomen kansalle ja sen kaikille heimoille koittaisi vapaus, hän tervehti edessään seisovaa pataljoonaa.

Myös ylipällikkö itse halusi tavata uudet tulokkaat.


Heimopataljoona 3:n miehiä ryhmäkuvassa (ajankohta tuntematon)

Verinen kesä 1944

Kannaksen perääntymistaisteluissa kesällä 1944 Rokka johti heimosoturiryhmäänsä itsensä everstiluutnantti Adolf Ehrnroothin Tyrjän rykmentissä mm. Siiranmäen ja Punnusjärven kautta Äyräpään-Vuosalmen ratkaisutaisteluihin, joista verisimmät käytiin 4.-5.7. 1944. Nuo päivät jäivät Rokan mieleen koko hänen loppuelämäkseen.

5. päivänä hän haavoittui käsivarteensa. Joukkosidontapaikan kautta hänet kiidätettiin sotasairaalaan Varkauteen, mutta vain 10 päivää myöhemmin hän pääsi palaamaan joukko-osastoonsa, missä hän sai yllätyksekseen kuulla, että hänelle oli 4.7. päivätyllä ylipäällikön päiväkäskyllä myönnetty 2 lk Vapaudenmitali. Samalla hänet ylennettiin alikersantiksi. Heinäkuun helteissä märkivän olkavartensa kanssa tuore alikersantti jatkoi taisteluja Vuosalmen maastossa, missä joukot pysyivät rauhan tuloon saakka, minkä jälkeen heidät siirrettiin Ylitornioon.


Rokka vaali todistusta saamastaan 2 lk Vapaudenmitalista koko elämänsä

Vieläkin suurempia yllätyksiä oli kuitenkin edessä.

Syyskuussa sota oli vihdoin ohi, mutta sen rauhanehdot tekivät tyhjiksi kaikki ne lupaukset, joiden eteen heimosoturit olivat olleet valmiita uhraamaan kaikkensa. Mitään kansalaisoikeuksia ei olisikaan tulossa. Tasan neljä kuukautta kunniakkaasta hetkestään Rokka oli jälleen sotavanki.


Heimopataljoonan komentaja, evrstiluutnantti Ludvig Mäntylä (vas.) sekä pataljoonaupseeri Pekka Vaarala kuvattuna Vuosalmella 3.7.1944

Suomen petos

Välirauhansopimuksen 10.artikla määräsi, että ”Suomi sitoutuu viipymättä luovuttamaan Liittoutuneiden (Neuvostoliiton) Ylimmälle Sotilasjohdolle kaikki ne hallussaan olevat neuvosto- ja liittolaisvangit sekä myöskin ne Neuvostoliiton ja Liittoutuneiden Kansakuntien kansalaiset, jotka on internoitu ja tuotu väkisin Suomeen, palautettavaksi heidän kotimaahansa.”

Ida oli saapunut Suomeen jo edellisenä vuonna suomalaisten joulukuussa 1942 aloittaman väestönsiirto-organisaation kautta, jonka puitteissa Suomeen tuotiin sotatoimialueeksi joutuneesta Inkeristä turvaan yli 60 000 Inkerinsuomalaista. Nyt heidän odotettiin palaavan takaisin Neuvostoliittoon. Tätä ei kumpikaan suostunut edes ajattelemaan.

Eivätkä he olleet yksin.

13.10.1944 tuolloin Oulunsaloon siirretyn pataljoonan sotilailta kysyttiin, kuinka moni olisi halukas sotavankileirien kautta palaamaan Neuvostoliittoon. Kaikista jäljellä olevasta heimosotilaasta vain neljä vastasi myöntävästi. 25.10. ilmoitettiin pataljoonan kotiuttamisesta. Se siirrettiin Oulun kautta Raaheen, jossa se purettiin 3.11.

Aamuseitsemältä annetun käskyn mukaisesti heimosotilaat oli Neuvostoliiton vaatimuksesta julistettu sotavangeiksi ja miehet lastattiin junavaunuihin kuljetettavaksi Naarajärvelle sotavankileiri 2:een. Määränpään selvitessä miehille 14 karkasi jo Raahessa. Junan lähtiessä oli sen kyydissä 650 miestä. Pieksämäelle saavuttaessa oli määrä pudonnut noin kahteensataan.


Heimopataljoona 3:n sotapäiväkirjan viimeiset merkinnät

Suomalaissotilaiden velvollisuus oli noudattaa Valvontakomission ohjeita, mutta helppoa se ei heille ollut. Monen kohdalla omatunto painoi vaakakupissa enemmän, mistä seurauksena oli tapahtumasarja, joka johti siihen, että yli 400 Suomelle uskollisuutta vannonutta sotilasta ”pääsi poistumaan kuljetusjunasta omille teilleen.”

Kuljetusta valvomaan määrätty sotilasvartiosto pysyi omissa vaunuosastoissaan, mikä tarkoitti vartioinnin heimosotilaiden osastoissa jääneen käytännössä olemattomaksi. Etenkin metsätaipaleilla junan kerrotaan hiljentäneen matkaa useaan otteeseen, jota hyväksikäyttäen junista hyppäsi ulos sadoittain vankeja. Tätä edesauttoi pataljoonan komentajan, everstiluutnantti Ludvig Mäntylän määräys siitä, että vaunujen ovet oli jätettävä auki.

Yksi matkan aikana kadonneista oli alikersantti Antti Rokka, jonka tiedetään poistuneen junasta Ylivieskan asemalla.

– Tähän junaan minä en enää nouse, alikersantin kerrotaan ilmoittaneen vartioalikersantille tiukkasanaisesti.

– Kun minä en linjassakaan kuollut, ei ryssä tule minua niin helposti teurastamaan. Ammu vain saatana minut, mutta tähän junaan en todellakaan enää nouse.

Tämän keskustelun jälkeen alikersanteista toinen marssi tiehensä toisen noustessa junaan sen jatkaessa matkaa kohti määränpäätään. Hän ei pyrkinyt eleelläkään estämään Rokkaa, joka katosi nyt jäljettömiin.



Uusi identiteetti, uusi elämä

Marraskuussa 1945 Mäntän seurakuntaan kirjattiin kolme uutta jäsentä: Antti Jalmari Rantavuori Ida-vaimoineen sekä heidän neljä vuotta aikaisemmin syntynyt Kullervo-poikansa. Kaikkien syntymäkunnaksi oli virkatodistuksessa merkitty Valkjärvi, jonka kirkonkirjoja nyt kirjoitettiin uusiksi vanhojen tultua kertomuksen mukaan tuhotuiksi sodassa.

Uuden virkatodistuksen myötä uudet henkilöllisyystodistukset ja -säännöstelykortit saaneen perheen isä tunnettiin lähinaapureidensakin keskuudessa Rantavuoren Anttina. Lompakossaan hän kantoi kuitenkin koko loppuelämänsä hartaudella vaalimaansa paperinpalaa, jonka Husa kertoo pelastaneen hänen henkensä monta kertaa. Rosoreunaisen mitalikirjan kertoman todellisen henkilöllisyytensä ja taustansa hän paljasti vain harvoille.

Yksi heistä oli kirjailija Väinö Linna.


Rantavuoren perhe Teiskossa 1948

Antti Rokka ja Väinö Linna

Miesten tiedetään tavanneen ja ystävystyneen Rantavuorten Teiskon-vuosina, jonka Yli-Vattulaan he olivat muuttaneet syksyllä 1946. Sen Paarlahden rannalla sijaitsevasa punaisessa hirsisaunassa Rokka kertoi tarinansa toiselle jatkosodan veteraanille ja tuolloin kaksi kirjaa julkaisseelle kirjailijalle. Vielä tuolloin tamperelainen vasta työsti kirjaa, joka ilmestyessään vajaa viisi vuotta myöhemmin nosti hänet välittömästi yhdeksi maan historian juhlituimmista kirjailijoista.

Myöhemmin Linna on kertonut Tuntemattoman Sotilaan Rokan perustuvan hänen kanssaan jatkosodassa samassa rykmentissä palvelleeseen Viljam Pylkkääseen ja toiminnallisena esikuvana näin varmasti onkin, Husa myöntää. Ulkoisesti ja luonteenpiirteiltään on hän kuitenkin Husan mukaan ilmetty Antti Rokka.

Vielä noihin aikoihin Suomessa etsittiin aktiivisesti maassa piileskeleviä inkeriläisiä sotavankikarkureita. Sitäkin suuremmalla syyllä Husa uskoo Linnan tehneen osansa virkavaltaa ”sotavankikarkurina” pakoilemaan joutuneen Antti Rokan ja suurteoksensa Antti Rokan välisen yhteyden salaamiseen. Linnan tiedetään vierailleen Rokan luona myös Ruotsissa, minne tämä oli kolme vuotta ennen kirjan ilmestymistä päässyt pakenemaan.

Linnan kirjaan liittyviin spekulaatioihin hänen kerrotaan suhtautuneen vaatimattomalle tyylilleen ominaisesti lähinnä kiusaantuneena, eikä varmasti vähiten siksi, että vuosikausia pelon ja salaisuuksien kanssa elettyään hän halusi yhä herättää mahdollisimman vähän huomiota.

– Minä en ollut niin rohkea kuin Linnan Antti Rokka, mutta en ollut arkakaan. Kaikki minulle annetut tehtävä pyrin aina täyttämään; sehän on jokaisen sotilaan velvollisuus, hän pohti Husalle myöhemmin.

– Hetkeäkään en kadu, että vuodatin vertani Suomen hyväksi. Olen juuriltani suomalainen, sydämeni sykkii Suomelle ja suomalaisille.

Mysteeriksi jää kuitenkin yhä kysymys siitä, miten Linna ja Rokka alun perin edes löysivät toisensa. Husa kertoo arvioissaan päätyneensä Yli-Vattulan tilan isännän ja Rokan uskotun Arvo Penttilän perheystävään ja Tampereen-naapuriin, joka hänkin oli yksi Rokan salaisuuden vartijoista.

Hän oli kenraalimajuri Aaro Pajari.


Yli-Vattulan sauna, missä Rokka ja Linna tapasivat

Pajari pelastaa

Pihaan kaartaneet Valpon autot, etsityistä inkeriläisistä julkaistut listat sekä toistuvat poliisikuulustelut pitivät Rokan ja hänen lähipiirinsä jatkuvasti varuillaan. Tämä johti hänet vaihtamaan asuinpaikkansa Teiskoon ja työmieheksi Yli-Vattulan tilalle. Kirkonkirjojen siirto vielä onnistui, mutta Tampereen sotilaspiirin esitettäväksi vaatima sotilaspassi osoittautui ongelmaksi.

Apuun tuli Mäntän kirkkoherra, se sama, joka oli luonut hänen uuden henkilöllisyytensä Antti Rantavuorenakin. Kirkkoherra kirjoitti Rokalle kirjeen, minkä pyysi viemään suljettuna Pajarille, jonka luokse hän antoi ohjeet.

Kirjeen saatuaan Pajari katsoi sen tuojaa ja ilmoitti, että tämä tulisi ”lähiaikoina saamaan kirjeen ja toimintaohjeet”. Muutaman päivän kuluttua sotilaspiiristä saapui kehotus ilmoittautua piiriin. Siellä häntä odotti suomalaisen reserviläisen Antti Rantavuoren nimelle kirjoitettu sotilaspassi.


Kaksinkertainen Mannerheim-ristin ritari Aaro Pajari oli yksi Antti Rokan suojelusenkeleistä

Aika on tullut

Punainen Valpo jatkoi etsintäkuulutuksiaan vuoteen 1953 saakka. Inkeriläisten keskuudessa kiertäneet huhut, katoamiset sekä lehdessä yhä tihenevään tahtiin ilmestyneet uutiset taas yhdestä pidätetystä heimosoturista saivat nyt Hyvinkäälle Suopellon tilalle siirtyneen Rokan pelkäämään, koska olisi hänen vuoronsa.

– Suomessa vaara olisi aina läsnä, arveli tilan vanhaisäntänkin ja yhdessä Mannerheimin hautajaisten jälkeen vieraakseen saapuneen tornionjokilaaksolaisystävänsä kanssa valmisteli perheen sen viimeiselle pakomatkalle rajan taakse Ruotsiin, jonne perhe pääsi asetumaan keväällä 1951.

Vuoteen 1953 mennessä n. 400 heimosoturin tiedetään panneen Ruotsiin.  Heistä moni jatkoi perheineen elämää ”maan alla” vielä vuosia virallisten etsintöjen päättymisen jälkeenkin. Rokkakaan ei uskaltautunut ottamaan yhteyttä häntä Suomessa auttaneisiin ystäviinsä kuin vasta liki 20 vuotta myöhemmin. 15 vuoden ajan hän oli kirjannut elämänsä muistiinpanoihinsa, mutta vanhan heimosoturin halu suojella läheisiään jatkuu niissäkin: vain kaksi niissä esiintyvää henkilö mainitaan nimeltä. Toinen on hänen vaimonsa Ida, toinen on Aaro Pajari.

Hedemorassa Rokka sai vihdoin sen rauhan, jonka puolesta oli ollut valmis uhraamaan vaikka henkensä ja Ruotsilta sen vapauden, jonka Suomi oli hänelle kerran luvannut. Rokka kuoli joulun alla 1989. Heimoveteraanin huikea tarina pysyi (hänen toivomuksestaan) salassa vielä hänen kuolemansakin jälkeen, kunnes Idankin kuollessa 10 vuotta myöhemmin pariskunnan 20 vuotta tuntenut Husa päätti tuoda tarinan julkisuuteen, noudattaen tässäkin ystävänsä toivetta.

”Silloin kun aika on kypsä, luotan sinun harkintaasi.”


Rokat Hedemorassa 1958

Lisää heimokansojemme urhoollisuudesta sodissamme (sekä siitä hinnasta, jonka moni joutui siitä maksamaan…) löydät sivuiltamme myös seuraavista jutuista – kannattaa lukea!

 

 

Jaa kirjoitus: