10-vuotiaana evakkoon, 15-vuotiaana veteraaniksi – ensolaisen Pauli Villasen sotavuodet

14.12.2020 10-vuotiaana evakkoon, 15-vuotiaana veteraaniksi – ensolaisen Pauli Villasen sotavuodet

Enso, nykyinen Svetogorsk, sijaitsee Venäjän Leningradin alueen Viipurissa aivan Suomen rajan tuntumassa. Aikoinaan se oli suomalaisen suurteollisuuden koti. 


Enso oli yksi luovutetun Karjalan merkittävimmistä teollisuuspaikkakunnista (kuva: Kemia-lehti)

Viime vuonna 90. syntymäpäiväänsä viettänyt porilainen Pauli Villanen syntyi kutomataiturin ja kuparisepän perheeseen Ensossa vuonna 1929.  Pauli oli kekseliäs ja utelias lapsi, joka tutki karttoja ja suunnitteli erilaisia keksintöjä, kuten kananpaistokoneen. Hän eli onnellisen rauhaisaa lapsuutta Ensossa, kunnes Talvisota syttyi. Pauli oli 10-vuotias kansakoululainen. 


Ensossa syntynyt Pauli Villanen asuu tätä nykyä Porissa (kuva ja juttu: Tuuli Vaahtera)

Villanen lapsena äitinsä kanssa

Se oli syksy, kun sodan uhka alkoi käymään todelliseksi. Pelkäsimme, että Ensoon hyökätään. Meitä varoitettiin, että jos klooritehdasta pommitetaan ja kloorikaasu pääsee valloilleen, kaikki tuulen alapuolella olevat elolliset kuolevat 8 kilometrin päähän. Silloin neuvottiin, että hätätapauksessa kannattaa kaivautua kaasupilveltä suojaan ojan pohjalle, lumihangen alle. Kaasunaamareita ei ollut, joten hyvässä uskossa laitoimme kahden flanellin väliin hiiliä, tikkasimme saumat kiinni ja lopuksi laitoimme naamariin korvien taakse vedettävät nauhat, hän kertoo.  

– Syksyn edetessä koulunkäynti keskeytettiin sodan uhan takia ja minut lähetettiin sukulaisten luo maalle Laitilaan noin 9 kilometrin päähän Ensosta. Sielläkin varauduttiin ilmapommituksiin. Metsään tehtiin havumaja piilopaikaksi ihmisille pommitusten varalle. Tilanne kuitenkin rauhoittui ja koulunkäynti aloitettiin uudelleen.


Vilskettä Enson torilla ennen sotia (kuva Antti.O. Arponen: Minun Jääaskeni-kirja)

Sota syttyy 

Sota alkoi Ensossa 30.11.1939 aamupäivällä kello 10 ilmapommituksella. Aamulla Pauli oli mennyt tavalliseen tapaan potkukelkalla kouluun ja valmistautunut ensimmäisiin laskukokeisiin. Kesken laskukokeen kuului lentokoneiden ulinaa ja lopulta valtavia räjähdyksiä. Koulurakennus tärähteli.  

Me oppilaat pelkäsimme, mutta opettaja rauhoitteli meitä selittäen, että tärähdys johtui vain siitä, että halkokuorma oli kipattu päin seinää. Pian tehtaalta alkoi nousta savua ja hälytyssireenit alkoivat ulvoa. Opettaja käski meidän pakata tavaramme, pukeutua ulkovaatteisiin ja mennä kotiin. Tiesimme sodan alkaneen.

Pauli etsi kelkkansa koulun pihasta ja lähti laskettelemaan pikavauhtia Vastamäen mäkeä kohti Enson keskustaa. Kotimatkalla hän havaitsi suuren mustan savupilven tulevan tehtaalta päin ja pelko klooritehtaan pommituksesta valtasi mielen. Hän seurasi annettujen ohjeiden mukaan, ettei savuvana laskenut alaspäin. Kun Pauli saapui kotiin Pellervontielle, ketään ei ollut kotona.  

Hätäännyin täydellisesti. Naapurin rouva huikkasi ovenraosta, että äitini oli aiemmin lähtenyt kauppaan. Lähdin juoksemaan kohti Pellervontien Osuusliikettä. Kaupan ovet olivat lukossa, eikä ihmisiä näkynyt missään. Mietin, missä äiti voisi olla. Ajattelin, että ehkä hän oli mennyt kummitätini luo, joka asui lähellä kotiamme. Juoksin sinne, mutta ketään ei ollut kotona. Pettymys oli suuri. Lähdin laahustamaan tyhjiä katuja pitkin takaisin kotiin. Muistan elävästi, kuinka kauhuissani ja yksin tunsin olevani. Tuolloin koin ensimmäistä kertaa elämässäni todellista kuolemanpelkoa, hän hiljenee.  

Kotiin päästyäni istuin yksin kotiportailla jännityksestä jäykkänä. Seurasin epäuskoisena tehtaalta tulevaa savupilveä ja kertasin päässäni ohjeita, miten pääsisin tilanteen tullen suojaan kloorikaasulta. Paniikissa unohdin kuitenkin tyystin kaasunaamarin, enkä tajunnut sitä hakea suojaksi. 

Pian savun väri alkoi vaaleta. 

Sitten tuli pelastus. 17-vuotias kasvattiveljeni tuli töistä polkupyörällä kotiin. Hän otti minua kädestä kiinni ja vasta silloin pillahdin itkuun. Yksinäisen avuttoman lapsen turvattomuus viimein purkautui. Kävelimme korttelin päässä sijaitsevaan sirpalesuojaan, jossa olikin paljon ihmisiä. Hetken kuluttua annettiin hälytyksen ohimerkki.  

Pauli ja kasvattiveli odottivat kotona äidin saapumista. Tunnin kuluttua äiti tuli kotiin ja kertoi olleensa Paulin kummitädin kanssa kaupassa pommitusten alkaessa. Myymälänhoitaja oli käskenyt kaikki paikallaolijat kuormaa purkaneen maitoauton kyytiin. Maitoauto oli ajettu Enson ulkopuolelle metsätielle suojaan. Helpotus oli suuri, kun ilmeni, että koko perhe oli selvinnyt pommituksesta ehjin nahoin.  

Tilanteen rauhoituttua Pauli ja kasvattiveli lähtivät katsomaan pommitusten aiheuttamaa tuhoa. Tehdasalueella oleva massapaalivarasto oli ilmiliekeissä. Pommit olivat osuneet 100 metrin päähän klooritehtaasta. Pojat kiittivät onneaan, että klooritehdas säilyi pommituksessa ehjänä.  


Enso palaa kesäkuussa 1941, etualalla ei kenenkään maan raja-aita Pajasalmella

Sata päivää sodan jaloissa 

Helmikuun 29. päivänä oli kirkas ja pilvetön taivas. Kaunis sää tarkoitti venäläisten aktiivista lentotoimintaa ja mahdollista pommitusuhkaa. Huoneet piti lämmittää pimeään aikaan, jottei savu paljastanut asutettuja taloja.  

Muistan, että oli kirkas pakkaspäivä eikä kotipihasta saanut lähteä pitkälle. Keskipäivällä sireenit kiljuivat hälytyksen. Mietimme äitini kanssa, menemmekö kellariimme vai jäämmekö sisälle. Päätimme jäädä sisälle. Hetken kuluttua näimme, kun Enson yli pohjoiseen lensi paljon lentokoneita. Pohdimme, ovatko koneet venäläisten vai suomalaisten. Sitten alkoi suuri ilmataistelu noin kymmenen kilometrin päässä Immolan lentokentän yläpuolella.  

Kotinsa ikkunasta Pauli katseli äitinsä kanssa, kuinka kymmenet koneet kieppuivat toistensa perässä.  

Näimme yhden koneen tuhoutuvan. Se tuli alas kuin lepänlehti lempsumalla. Se putosi tosi hitaasti. Oli kamala katsella, kun miehet taistelivat henkensä uhalla.  

Seuraavana päivänä ensolaisille selvisi, että suomalaisia hävittäjäkoneita oli taistelussa pudonnut kuusi kappaletta.  

Paulin perheen kotipihassa oli ulkorakennus, jonka kellariosio kelpasi sirpalesuojaksi. Suojaan ei jokaisen ilmahälytyksen tullessa menty, vaan toisinaan lentokoneiden kulkua tähysteltiin yläkerran ikkunasta. Eräänä päivänä kellarin suoja tuli todella tarpeeseen. 

Muistan sen kerran, kun ilmahälytys annettiin ja päätimme mennä suojaan kellariin. Tuolloin kotimme lähimaastoa pommitettiin. Paikat tärisivät ja melu oli karmaisevaa, hän muistaa yhä elävästi. 

Hälytys meni ohi ja menimme kotiin sisälle. Kun nousimme portaita yläkertaan, ihmettelimme, miksi rappusilla oli nyrkin kokoisia jäätyneitä saven ja kiven palasia. Yläkerrassa huomasimme, että kattoon oli tullut pään kokoinen reikä. Ikkunan edustalla olevan polttopuulaatikon päällä kökötti kivi, joka ei ollut onnistunut menemään kannen läpi. Muistan, miten äiti tukki katossa olevan reiän pressunpalalla ja tyynyllä. 


Hävitettyä Ensoa, taustalla Kansallis-Osakepankki (kuva: SA-kuva)

Rintama lähestyy 

Lapsuuden aarteet, keräilykuvakirjat, ovat yhä tallessa

Maaliskuun ensimmäisinä päivinä suomalaiset joukot olivat joutuneet perääntymään Viipurin edustalle. Rintaman läheisyys pelotti ensolaisia.  

Tuolloin mietin, miten meidän oikein käy. Katselin kun äiti pakkasi tärkeimpiä tavaroitamme matka-askiin. Muutamia hopealusikoita, parhaat kahvikuppimme ja tärkeät paperit kuten pankki- ja kauppakirjat pakattiin mukaan. Äiti pyysi minua pakkaamaan rakkaimmat tavarani koulureppuun. Valitsin ensimmäiseksi kirjat, joihin olin kerännyt Paasivaaran margariinipaketeissa olevia keräilykuvia. Lisäksi otin mukaan kynän, kumin, harpin, tyhjän vihon sekä kengät, pyjaman ja vaihtoalusvaatteet.

Perheen äiti varasi mukaan myös viltin, matkaeväitä ja ruokailuvälineitä.  

Emaliseen maitokannuun äiti laittoi kahvipaketin, sokeria, suolaa ja keitettyjä kananmunia. Tavaraa olisi voinut ottaa mukaan niin paljon kuin olisi jaksanut itse kantaa, mutta loput oli jätettävä. Olimme valmiita lähtöön, kunhan käsky kävisi. Kun sitten lähdimme, käännyin katsomaan kotiani viimeistä kertaa kylmässä kuutamoisessa yössä. Kuva piirtyi mieleeni pysyvästi. Silloin uskoin, että vielä palaisimme. 


Enson takaisinvaltaukseen osallistuneita suomalaissotilaita, keskellä kapteeni Mytty.

Kaipuu kotiin 

Jatkosodan sytyttyä kesäkuussa 1941 Suomi valtasi takaisin menettämänsä alueet. Ensossa Suomen lippu nousi taas salkoon 21.8.1941. 

Gummerus julkaisi Villasen kirjan 2000

Kun kuulin uutiset, olin iloinen. Ajattelin, että nyt voidaan ottaa takaisin kaikki mitä oli nöyryyttämällä menetetty. Kun palasin Ensoon, odotti kotipihassa vain savupiipun raunio kivijalan keskellä. Muistan, että kurkistin uunin luukusta sisään ja siellä näkyi kuivia korppuja. Olin kuitenkin valmistautunut näkyyn etukäteen, sillä tätini oli aiemmin kirjoittanut meille kirjeessä, että kotialueemme oli palanut.

Jatkosodassa Villanen toimi 14-15-vuotiaana Enson ilmasuojelujoukkueen johtajan lähettinä ja kirjoitti myöhemmin kokemuksistaan kirjan, jonka pohjalta tehtiin hiljattain näytelmäkin.  

1944 tuli suomalaisille uusi lähtö Ensosta, mistä teki entistä katkeramman tapa, jolla siihen jouduttiin. Talvisodan aikaan ulkoministerinä ja Jatkosodassa Suomen valtiovarainministerinä toiminut Väinö Tanner kertoi muistelmissaan, kuinka rauhansopimukseen liitetyn kartan mukaan Enso kuului selvästi Suomen alueeseen, mutta venäläisten vaatiessa sitä silti itselleen, muutettiin karttaa vetämällä Enson kohdalle vaadittava mutka.  

Olen käynyt myöhemmin Ensossa neljä tai viisi kertaa. Paikkakunnan hoito on tuottanut minulle pettymyksen. Joka paikassa näkyy metristä horsmaa ja rakennuksissa kaikki roikkuu ja repsottaa. Karjalan Kannaksella kesällä 1944 käytyjen puolustustaistelujen jälkeen oli suuri pettymys, kun kaikki piti taas jättää taakse, mutta en usko, että menetys oli lopullinen. Uskoin silloin ja uskon edelleen, että vielä joskus Viipuri neuvotellaan takaisin Suomelle. 


Sinirisrilippu kohosi jälleen Enson Osuuskaupan katolle 21.8.1941 klo 17.45


 

Jaa kirjoitus: