Minun veteraanini: tennistähti Jarkko Nieminen – ”Ukilta on peräisin kiinnostukseni historiaan”

28.1.2021 Minun veteraanini: tennistähti Jarkko Nieminen – ”Ukilta on peräisin kiinnostukseni historiaan”

Jokaisessa Kenttäpostia-lehdessä yksi suomalainen kertoo veteraanista hänen elämässään. Tällä kertaa tennistähti ja veteraanilähettiläs Jarkko Nieminen kertoo Paavo-ukkinsa tarinan.  

Haluaisitko sinä jakaa tarinasi? Ota yhteys toimitus@sotaveteraaniliitto.fi


Jarkko Niemisen veteraani on hänen Paavo-ukkinsa

Muhoksella syntynyt ukkini osallistui kaikkiin kolmeen sotaan. Reservinupseerit poistetaan upseeriluettelosta heidän täytettyään 60, mikä tarkoittaa, ettei heillä ole enää määriteltyä sodanaikaista tehtävää. Ukin kantakortissa on kuitenkin merkintä, että hän halusi jäädä luetteloon vielä 60 täytettyäänkin. 

RUK:n pioneerilinjan käyneenä ukki osallistui 1938 kertausharjoituksiin pioneerijoukkueen johtajana ja hänen kantakorttinsa mukaan hänet arvioitiin sopivaksi myös pioneerikomppanian päälliköksi. Siinä tehtävässä hän palvelikin Talvisotansa ja osallistui taisteluihin ainakin Kuhmossa.  

Talvisodan jälkeen hänet palkittiin 4 lk Vapaudenristillä, Jatkosodan viimeisenä keväänä 3 lk Vapaudenristillä.  


Nieminen on tutustunut ukkinsa sotapolkuun mm. hänen kantakorttiaan tutkimalla

Kysymyksiä ilman vastausta 

Jatkosodassa ukki toimi niin pataljoonankomentajana kuin muissa päällikkötehtävissä, mm. Linnoitusrakennuspataljoonissa. Jatkosodan aikaan hän oli kapteeni, sodan jälkeen sitten ylennettiin majuriksi. Tiedän, että hän oli monissa eri paikoissa, kovissakin. Tammikuussa 1944 hän oli hoidettavana sotasairaalassa ja vain muutama viikko myöhemmin takaisin rintamalla.  

Yksityiskohtaisemmat tiedot olen saanut hänen sotilasasiakirjoistaan, sillä vaikka ukki ja mummi kertoivat paljon siitä ajasta, puhui ukki hyvin vähän rintamalla olosta. Pikkupoikana kiinnosti hirveästi myös se puoline yksityiskohtaiset käytännön jutut, mutta niitä ukki ei koskaan käynyt läpi. ”Silloin kun mummi oli tuolla, niin ukki oli Lapissa” – sillä lailla se ohitettiin. Sen verran ymmärsin jo silloin, että se on semmoinen alue, josta ukki ei halua puhua, ja vaikka kuinka olisi tehnyt mieli kysyä, niin en sitten kysynyt. Vanhempana tietysti ymmärsin vielä paremmin, että minkä takia moni ei halua niitä asioita, etenkään nuorelle lapselle, käydä läpi.  

Kysymyksiä, joita olisin halunnut häneltä kysyä, on se, miltä hänestä tuntui lähteä sotaan. Tai kun sitä oli jo kestänyt, mutta se oli yhä päällä eikä loppua näkynyt. Etenkin kun on puoliso ja perhettä, ymmärtää elämän arvokkuuden ihan eri lailla. Ukille syntyi sotavuosina kaksi lasta ja tuovathan ne perspektiiviä: kaikkea miettii eri lailla kun on lapsia. Kun pommit paukkuu vieressä ja kaveria kaatuu, niin tietää, ettei siinä mene vain oma elämä – siinä menee puoliso, isä ja koti.  

Ja sitä haluaisin kysyä, miltä tuntui, kun sota vihdoin loppui. Ja miltä nykyhetki sen kaiken kautta näyttäytyy, mitä hän siitä ajattelee.  


Paavo Puupponen nuorena upseerina (eturivisä keskellä)

Kiinnostus historiaan 

Olen myöhemmin äidiltänikin kysynyt, kuinka paljon ukki oli hänelle kertonutJonkun verran hänkin on kuullut vanhempana, mm. kuinka ukki on joutunut kantamaan ystäviään pois sieltä rintamalta.  

Olen myöhemmin perehtynyt tosi paljon siihen aikaan ja minulla on hirveästi kirjallisuuttakin, mutta jo silloin nuorena poikana tajusin, kuinka kovaa se aika oli ollut. Varsinkin näin jälkeenpäin ihailen heidän asennettaan.  

Niemisen ukki joutui vielä Lapin Sotaankin

He eivät koskaan voivotelleet sitä, että kuinka nuoriso pääsee nykyään helpolla – eivät edes silloin, kun nuorena valitti jostain ihan vähäpätöisestä asiasta. Minulla oli aina se käsitys, että he nauttivat nykyhetkestä, myös lastensa ja lastenlastensa kautta. Ne ajat kokeneena ja tietäen sen hinnan, jonka Suomi joutui aikanaan maksamaan, toivoivat he tietysti, ettei näitä asioita, jotka meillä nyt on niin hyvinturvallisuutta ja vapautta, jouduttaisi enää koskaan väkivallalla lunastamaan.  

Menin lapsena usein koulun jälkeen mummin ja ukin luo. Ne olivat melkoisia historiakatsauksia. Se oli tosi kiinnostavaa, minulla on edelleenkin verkkokalvoissa selkeä muistikuva, siitä, missä istuin makuuhuoneessa heidän sänkynsä vieressä. Aika monta tarinaa siinä tuli kuultua. Sieltä on kai peräisin kiinnostukseni lähi- ja etenkin Suomen historiaan. Historia oli koulussa lempiaineitani ja sittemmin on tullut haalittua paljon alan teoksia ja katsottua dokumentteja.  

Jokaisella veteraanilla on tietysti oma tarinansa ja kirjojakin on nykyään hyvin eri näkökulmista. Yksi suosikeistani on – kaikessa traagisuudessaan – Ville Kivimäen Murtuneet mielet. Tuntuu hassulta sanoa mitään positiivista adjektiivia sellaisesta aiheesta, mutta se kirja oli pysäyttävä, vaikka tiesikin, että ilman muuta siellä on kärsitty aikanaan ja vuosikymmeniä sen jälkeen – joskus koko loppuelämäkin. 

Ukki kuoli 2006. Toivon, että meissä on paljon samaa. En muista hänestä kuin positiivisia asioita: hän oli muut huomioonottava ja läsnä oleva kaikille. Itse sitä on vähän jäävi sanomaan mitään itsestään – äiti tai sisko osaisivat varmaan paremmin arvioida – mutta toivon, että nuo ovat ominaisuuksia, joita itsestänikin löytyy. Ainakin yritän olla sellainen.  



Teksti on alun perin julkaistu Kenttäpostia-lehden numerossa 5&6/2020. Kuusi kertaa vuodessa ilmestyvä lehti toimitetaan kaikille jäsenille tai sen voi tilata vuosikertatilauksena (15€). Jäseneksi pääset liittymään tästä, pelkän lehden voit tilata täältä.

Jaa kirjoitus: