100-vuotispäiväänsä viettävä kauhajokelaisveteraani Veikko Vuolteenaho: ”Toivon tulevienkin sukupolvien kunnioittavan isänmaata ja puhuvan rauhan puolesta”

3.2.2021 100-vuotispäiväänsä viettävä kauhajokelaisveteraani Veikko Vuolteenaho: ”Toivon tulevienkin sukupolvien kunnioittavan isänmaata ja puhuvan rauhan puolesta”

Veikko lapsenlapsenlapsen valatilaisuudessa 2019 (jutun kuvat sekä sen pohjana toiminut haastattelu: Irma Vuolteenaho)

Korona on estänyt kuluneen vuoden aikana monen tilaisuuden ja tapahtuman järjestämisen, tuoreimpana tänään 100-vuotispäiväänsä juhlistavan kauhajokelaisveteraanin Veikko Vuolteenahon syntymäpäiväjuhlat.

– Ne siirretään ensi kesään, mikäli koronaan on saatu jo rokotteet ja pahin tartuntariski on jäänyt taakse, Irma-tytär kertoo.

100-vuotiaaksi ei tätä Nivalassa nuoruutensa viettänyttä, sodan jälkeen Salme- vaimonsa synnyinseuduille Kauhajoelle muuttanutta päivänsankaria tosin uskoisi millään. Maailman menoa yhä kotona omillaan asuva veteraani seuraa tarkoin ja lehdet luetaan huolella kannesta kanteen. Lisää sisältöä aktiivisena pysyneeseen elämään tuovat harrastukset sekä jälkeläiset kolmessa polvessa.

– Lapsia on kolme, lapsenlapsia viisi ja lapsenlapsenlapsiakin kahdeksan. Jokainen heistä on minulle tosi tärkeä.

Harrastuksista rakkaimpiin kuuluvat taide ja matkustus. Mieli tekisi jo kovasti takaisin tien päälle.

– Matkailu on suunnitteilla myös ensi kesälle ja tavoitteena on tutkia tämä Suomi, hän kertoo.

– 14 vuotta sitten ostin ensimmäisen asuntovaunun, jossa vietin Nivalassa vanhan kotitalon liepeillä muutaman viikon ja pyöräilin sukulaisia ja vanhoja kavereita tapaamassa. Sittemmin olen hankkinut vanhan matkailuauton, millä on lasten ja pariin kertaan myös lastenlasten kanssa tehty pitkiäkin lomamatkoja.

Tutuksi ovat tulleet niin Suomen Lappi kuin Itä- ja Keski-Suomi, ja Norjaakin on kierretty kolmeen otteeseen. Viime vuonna auton nokka suunnattiin viikon reissulle Skooneen eteläisessä Ruotsissa.

Paikalla onkin erityinen paikka Veikon sydämessä: täällä, Skurupissa, sokerinjuurikkaan poimintahommissa  1940-luvun lopulla  hän tapasi tytön, joka vei hänen sydämensä ja josta 1951  tuli hänen vaimonsa.

Aktiivista Veikon elämä on ollut aina.


Veikolle rakkaita skoonelaismaisemia

Urheilumiehiä

Liikuntaa Veikko on harrastanut koko ikänsä, ollen mm. innokas hiihtäjä. Ensimmäiset kisat olivat Kauhajoen mestaruushiihdot Korpikylällä joskus 1960-luvun loppupuolella. Niihin hän otti osaa vanhoilla, omatekoisilla lautasuksilla, jotka herättivät kovasti hilpeyttä muissa kisaan osallistuneissa.

– Minä päätin, että mikäli pärjään, niin ostan itselleni uudet sukset!

Sisukas suksija sijoittui kisassa kolmanneksi, mikä sai hänet ostamaan upouudet Karhut.

– Siitä se hiihtoura alkoi ja sitä kesti vuosikymmeniä. Osallistuin moniin hiihtotapahtumiin, invalidien hiihtokisoissa kuljin ympäri Suomea.

Nykyään tahti ei ole enää ihan entisensä, mutta Veikko on yhä ”kova keinutuoliurheilija”. Televisiosta hän katsoo lähes kaikki urheiluohjelmat, rallia lukuun ottamatta.

– Se ei ole mitään urheilua, hän toteaa topakasti.


Reissulla Keski-Suomessa kesällä 2020

Taide lähellä sydäntä

Toinen koko elämän mukana kulkenut innostus on taide. Piirtämistä hän on harrastanut pienestä pitäen.

– Isän Anni-sisko kertoi, että Veikon olisi pitänyt päästä taideakatemiaan, mutta eihän maatalon pojalla ollut mahdollisuutta sellaiseen lähteä, tytär kertoo.

– Ja tokko sellainen olisi 1900- luvun alkupuolella edes saanut arvostusta osakseen.

Tulevan vaimonsa Veikko tapasi aikanaan Skoonen Skurupissa

Lahjakas poika piirsi kaikki eteen tulleet paperit täyteen: lehden reunatkin täyttyivät hänen töistään. Piirtäminen on vieläkin mieluista hommaa, mutta nyt sen rinnalle ovat nousseet öljyvärityöt. Mm. Norjan-matkojen innoittamien maisemataulujen lisäksi kirjahyllyn reunaa komistaa rivi Suomen presidenttejä.

– Kun jäin eläkkeelle maanviljelijän ammatista, alkoi tauluja tulla yhä enemmän, Veikko kertoo.

Tätä nykyä hän on Kauhajoen taideyhdistyksen kunniajäsen ja hänellä on ollut useita näyttelyitä Kauhajoella, Teuvalla ja kotikonnuilla Nivalassa.

Eikä monipuolisen miehen repertuaari suinkaan tuohon lopu.

– Lauloin kauhajokelaisessa mieskuorossa Laulu-Jusseissa ykkösbassoa kymmenkunta vuotta.

Viimeisimpänä aluevaltauksena ovat puusta veistetyt hahmot. Nyt puu-ukkoja syntyy tasaiseen tahtiin aina, kun poika tuo haapapuun pätkän tupaan. Lopputulos on raaka-ainettaan kuuntelevalle ja kunnioittavalle taiteilijalle itselleenkin vielä siinä vaiheessa yllätys.

– Eihän sitä vielä tiedä, mitä sieltä sisältä löytyy!

Inspiraationsa ukot saavat hänen pitkän elämänsä varrelta tapaamistaan ihmisistä.

– Ensimmäinen ukko, jonka tein, oli Nivalan Hauta-Ahossa asustellut Koppa-Leko. Hän oli hyvä käsistään ja teki kylälle koppia ja muita puutöitä ja lähti niitä tehtyään kiertämään kyliä myyden koppia ja kauhoja ihmisille.

Seuraavaksi Koppa-Leko sai seurakseen olohuoneen nurkkaan Liverin Sakan.

– Tämä hahmo teki aikoinaan tuohitöitä, kuten tuohitorvia ja leipäkoreja naisväen käyttöön.

Pienemmistä ukoista ovat päässeet nauttimaan myös lapsenlapset: ne ovat mieluisia leikeissä, kun eivät rikkikään mene. Hyllyn reunalla on rivissä seitsemän veljestä opettajineen.

Hahmojen takaa löytyvien tarinoiden kautta hän on kertonut lapsilleen omasta lapsuudestaan.

– Niiden myötä on ollut mukana tutustua hänen lapsuuteensa Nivalassa, Irma-tytär kiittelee.

Nyt olohuoneessa seisoskelee melkoinen joukko menneisyyden hahmoja, pehtoorista sotamieheen. Veihän sota nuoren Veikon elämästä kuitenkin melkoisen osan.


Veikon kädenjälki  näkyy hänen kodissaan kaikkialla

Liki neljän vuoden inttireissu

19-vuotiaana Veikko ilmoittautui vapaaehtoisena armeijaan. Tammikuussa 1941 oli voimaan astunut lakimuutos, joka pidensi asevelvollisuuden aikaisemmasta 350 vuorokaudesta kahteen vuoteen. Nivalalaisnuorukaisen  – niinkuin kymmenien tuhansien muidenkin- kohdalla huhtikuussa 1941 alkanut rupeama venähti kuitenkin paljon pidemmäksi. Itse koulutus jäi tosin lyhyeksi: vain reilu kaksi kuukautta myöhemmin Suomi oli sodassa ja Veikkokin joutui tositoimiin.

Nuori sotilas vuosimallia 1943

Koko Jatkosodan ajan sotamies Vuolteenaho palveli tykkimiehenä Kenttätykistörykmentti 4:ssä, joka oli mukana Itä-Karjalan valtaamisessa, edeten aina Syvärille saakka. Suuremmilta vammoilta vältyttiin, joskin ”kerran tuli sirpale jalkaan ja no, olihan se tulituskin, jonka seurauksena meni kuulo toisesta korvasta”.

– Olin puhdistamassa kiväärini, kun alkoi kuulua lentokoneen jyrinää. Tähtäsin ja laukaisin johtajakonetta kohti. Toista kertaa en ehtinyt tähdätä, kun pommeja alkoi tippua joka koneesta. Maa alkoi vavahdella jalkojen alla ja painauduin maata vasten niin litteäksi kuin pääsin. Ilmanpaine takoi vaatteita ihoa vasten ja yksi pommeista räjähti vain muutaman metrin päässä. Miestappioilta siinä rytäkässä selvittiin, mutta hevosia kaatui kaksi.

Hiuskarvan varassa oli hengenlähtö useamminkin.

– Yksi sellainen oli, kun vartioon mennessäni pensaan takaa nousi ryssä, joka myöhemmin antautui vangiksi. Vartiossa ollessani huomasin lisää vihollisia hiippailemassa. Huomasin ne, mutta koska ei ollut toiveitakaan siitä, että voisi paeta tai ampua, niin päätin näytellä, etten huomaa niitä ollenkaan! Mieleen kyllä tuli, että ne tappavat minut tai vievät Siperiaan vangiksi. Yritin vihellellä kulkiessani näytelläkseni, etten ollut huomannut minkään olevan vialla, mutta pelotti niin, ettei meinanneet huulet sopia yhteen. Mutta ei auttanut kuin kävellä eteenpäin.

Hämäys meni läpi ja Veikon onnistui kuin onnistuikin päästä polun mutkaan.

– Mutta silloin ampaisin juoksuun ja tein hälytyksen, että meitä väijytään. Siitä saatiin lähettyviltä vihollisleiri motitettua.

Pahinta sodassa – sodan itsensä lisäksi – oli Veikon mukaan ainainen pelko, etenkin vangiksi joutumisesta.

– Pahinta oli myös tilanteet, jossa armeijan joukot olivat sekaisin, kuten esimerkiksi Säntämässä, jossa vihollis- ja suomalaisjoukot olivat toinen toistensa takana. Kukaan ei tiennyt, kuka selän takana on tai mistä vihollisia nousisi.

Veikon lisäksi rintamalla olivat Äänislinnan lähellä Latvassa lottana ollut Nanni-sisar sekä vanhempi veli Arttu. Nuorempi sisko Elli oli pikkulottana kotikylällä. Onni oli matkassa ja kaikki pääsivät palaamaan kotiin.

– Toisiamme saatettiin nähdä vain lomalla ollessa. Nanni oli tietoinen, että rintamalla oli nälkä ja lähetti minulle ruokapaketteja.


Veikon rykmentti taisteli mm. Syvärillä (kuva: SA-kuva)

Velvollisuus on velvollisuus

Erään kerran Veikon ollessa lomilla kuuli hän radiosta Mannerheimin antaman käskyn, jonka mukaan kaikkien lomalla olijoiden oli välittömästä palattava rintamalle.

– Mummu yritti estellä, jotta voisi olla edes yhden päivän kotona, kun en ollut ainuttakaan lepopäivää ehtinyt saamaan, mutta minä sanoin, että minä olen Suomen armeijan sotilas ja minun on lähdettävä heti, koska käsky on käynyt.

Vahvasta velvollisuudentunnosta huolimatta oli käskyjä, joita Veikonkin oli vaikea hyväksyä. Yksi on Lapin sota.

– Se oli alkuun kovin vastenmielinen jakso. Monesti ei puhuta siitä, että saksalaiset olivat sodassa aseveljiä, joita sittemmin piti lähteä Neuvostoliiton käskystä jahtaamaan. Siinä sodassa omasta porukasta kaatui 14 poikaa. Saksalaisia piti ampua ja sotasaaliit piti luovuttaa Venäjälle. Mutta isänmaan asialla sitä siinäkin oltiin.

5.12.1944, johon mennessä Suomen oli  välirauhan sopimuksen ehtojen mukaan kotiutettava joukkonsa,  oli hyvä päivä. Tuon jälkeen Lapin sotaa jäivät käymään enää 1924 ja 1925 syntyneet sekä alle kaksi vuotta vakinaisessa palveluksessa olleet.

– Eräänä iltana ruokailun jälkeen mennessämme nukkumaan saimme käskyn, että kaikki olivat vapautettuja. Niin tuli joukkueelle kiire! Kenraali oli sanonut, että nukutaan yö, ja lähdetään vasta aamulla, mutta sitä me emme jääneet odottamaan, vaan lähdimme välittömästi marssimaan Käsivarresta alas kotiinpäin. 5-6 kilometriä käveltyämme majoituimme autiokämppään, jonka pihaa pitkin alkoi kohta juosta lumipukuisia sotilaita. Saksalaisiahan siinä oli – olivat kuljettamassa loukkaantuneitaan Ruotsiin hoitoon.


Lapin sodassa peräntyvät saksalaiset tuhosivat suuren osan koko lääniä, mukaan lukien Ivalon (kuva SA-kuva)

Muistot paperille jälkipolvien iloksi

Vuosien varrella syntyi ajatus siitä, että mieleen jääneet muistot olisi hyvä kirjoittaa talteen. Kirja, ”Korsu Syvärillä”, julkaistiin Veikon täytettyä 90, yllätyksenä kirjailijalle itselleen.

– En ole mikään kirjailijahahmo, vaan tavallinen harrastelija ja paappa. Halusin kertoa jotain jälkipolville siitä, millainen on ollut ukon tie ja nuoruus, hän kertoo sen taustoista.

Veiko tallensi muistonsa 2011 julkaistuun kirjaan

Kirjan kansikuvana toimiva maalaus on sekin Veikon kädestä.

Omiin kokemuksiinsa perustuvassa kirjassa Veikko on antanut itselleen nimen Peltoaho.

– Kotitilan nimen mukaan.

Kirja päättyy Veikon mieleen hyvin painuneeseen hetkeen Syvärillä syksyllä 1944: rauhan tuloon.


”Peltoaho nousi vielä kiven päälle, katsoi kauas menetetylle alueelle ja sanoi hetken katseltuaan:  

– Kaikki se, minkä ensin saimme, on mennyt turhaan, mutta jäipä sentään vielä isänmaa”.


Parhaillaan on valmistumassa toinen, tarkempi versio samasta aiheesta. ”Vanhoista ajoista Nivalassa” on niin ikään olemassa vihkollinen tarinoita, jotka vielä odottavat puhtaaksi kirjoitusta.

Tämän monialaosaajan käsissä ovat pysyneet niin taltat, sahat, pensselit, kynä kuin muurarin lastat –  edes toisesta kädestä sormia vienyt sirkkelionnettomuus sodan jälkeen ei ole hänen menoaan hidastanut. Kauhajoelle muutettuaan mm. muurarin hommissa perheensä elättänyt Veikko on jättänyt ”kädenjälkensä” Kauhajoen kansalaisopiston seinien lisäksi myös moneen muuhun paikalliseen rakennukseen.


Veikon kädenjälki näkyy myös mm. Kauhajoen kansalaisopistossa

Isänmaan ja rauhan asialla

Sodan loppua seuraavana keväänä Veikko näki sanomalehdessä ilmoituksen, jossa haettiin suomalaisia töihin sokerijuurikkaan harvennukseen Ruotsiin.

Veikon ja Salmen yhteinen taival kesti yli 60 vuotta

– Sanoin naapurin Jaskalle, että lähdetäänkö Ruotsiin töihin? Mentiin kirkolle hakemaan viisumit ja lähdettiin Tornion kautta Haaparantaan. Siellä vaihdettiin ruotsalaiseen junaan, joka mennä jolkotteli Etelä-Ruotsiin. Tunne oli aamulla junasta herätessä kuin olisi taivaaseen mennyt! Kaikki näytti niin ihanalta. Kukkia joka paikassa ja kauniit aaltoilevat maisemat, hän ihastelee.

Itse työ oli paikoin raskastakin, mutta sitä kauneutta löytyi myös sokerijuurikasrivistöstä.

– Harvennuspaikka löytyi ja itse kullekin annettiin kymmenen riviä. Kauhistuttavan pitkiä riviä olivat! Naiset kun tuli työhön, niin miehille tuli kiire harventaa, ettei naiset, jotka olivat kovin nokkelia, saa miehiä kiinni. Kilpailun oli siis käynnissä.

Yksi noista naisista oli kauhajokelainen kaunotar.

– Siellä minä kiinnyin Salmeen ja päinvastoin.

Iltaisin nuorenparin askeleet veivät Itämeren rannoille kävelemään. Kotiin palatessa oli Veikko yhtä työkokemusta ja kihlattua rikkaampi.

Perhe on Veikolle tärkeä. Leskeksi hän jäi 2013, mutta jälkipolvien kasvun seuraaminen tuo iloa.

– Alkuvuosina sodan jälkeen isä kertoi nähneensä unia ja painajaisia. Nyt viime vuosikymmeninä niitä ei enää ole tullut. Joskus jotain tarinaa kertoessaan olen ollut näkevinäni kyyneleen isän silmässä, Irma-tytär pohtii.

– Sotilaita oli kehotettu puhumaan paljon. Myös lapsille kerrottiin tarinoita, jotta hekin saisivat tietää, millaista sota on ollut. Pahimmista kokemuksista isä ei puhunut. Sota-aika oli raadollista, mutta silti isän mukaan yksi hänen pitkän elämänsä kohokohdista. Mahtui niihin vuosiin kommelluksia ja mukaviakin hetkiä. Erityisesti asemasodan aikana piti keksiä viihdykettä, hän muistuttaa.

Veikko onkin pyrkinyt etsimään elämästä hyvyyttä ja kauneutta.

– Isä on ollut aina kovin myönteinen ajatuksissaan. Aina on suunnitellut jotain kauneutta. Esimerkiksi Korpikylässä ei ole järvestä tietoakaan ja lammen rakentaminen pihamaahan oli isän vuosikymmenien haave. Nyt pihassa on lampi, joka täyttyy vesijohtovedellä ja sateella ja lammen rannassa on saunamökki. Lampi on sen verran iso, että siinä pystyy uimaankin.

Jälkensä paapan tarinointi on jättänyt jälkipolveenkin.

– Isänmaan arvo on noussut voimakkaasti. Tuntuu, että omat lapset ja lastenlapsetkin ovat oppineet arvostamaan paapan ja isopaapan sota-aikaa.

Se on ollut Veikon toivekin.

– Se, mitä tulevienkin polvien pitäisi kuulla, oppia ja ymmärtää sodasta on se, että pitäisi kunnioittaa isänmaata. Ja puhua rauhan puolesta.


Korpikylälle rakennettu lampi oli Veikon pitkäaikainen haave

Jaa kirjoitus: