100 vuotta täyttävä Osman Abdrahim: ”Jos olisin kerennyt telttaan, olisin ollut ihan reikiä täynnä” – kotoa lähetetty teepaketti pelasti espoolaisveteraanin hengen

12.2.2021 100 vuotta täyttävä Osman Abdrahim: ”Jos olisin kerennyt telttaan, olisin ollut ihan reikiä täynnä” – kotoa lähetetty teepaketti pelasti espoolaisveteraanin hengen

Tee maistuu Osman Abdrahimille yhä

Miehet rintamalla tekivät kaikkensa suojellakseen kotirintamaa. Toisinaan kotirintaman onnistui kuitenkin suojella heitä. Näin kävi espoolaiselle Osman  Abdrahimille, jonka hengen pelasti kotoa saapunut lähetys.

Helsingissä 13.2.1921 syntynyt Abdrahim kuuluu Suomen tataareihin, jotka taistelivat ylpeästi isänmaansa puolesta siinä missä muutkin suomalaiset. 

– Meitä oli 177, joukossa 21 lottaa, hän kertoo. 

Abdrahimin perheestä rintamalla oli kuusi lasta: Osman ja hänen seitsemän vuotta vanhempi veljensä Hasan ase kädessä, tyttäret Faize, Hatime, Safiye sekä Sadri muonitus- ja lääkintälottina. Heistä vain Hasan ei palannut. Lapsista vanhimpana hän oli mukana jo Talvisodassa ja kaatui Säkkijärvellä 5.3.1940, vain päiviä ennen sodan päättymistä. 


Marsalkka Mannerheimin kuva on tataarien tiloissa kunniapaikalla

Suojeluskunta oli hyvä kouluttaja 

Talvisodassa Abdrahim oli mukana suojeluskunnassa, jonka kautta tataaritkin pääsivät vapaaehtoisena rintamalle. 

– Kaikilla Suomessa tuolloin asuneilla tataareilla ei ollut tuolloin vielä kansalaisuutta, joten heitä ei ollut kutsuttu asepalvelukseen, eikä näin ollen rintamallekaan, hän huomauttaa. 

– Käpylän kansakoulussa oli koulutuskeskus, jossa suojeluskunnan upseerit kouluttivat meitä. Siellä meitä juoksutettiin ja opetettiin käyttämään aseita. Suojeluskunta oli hyvä kouluttaja. Meille oli jo luvattu, että suojeluskuntapalvelus lasketaan asepalvelukseksi, mutta ei se toiminutkaan niin.  

Käsky kävi 26.5.1940, jolloin hän tovereineen kokoontui Kallion kansakoululla. 

– Siihen aikaan otettiin paljon nostomiehiksi sanottuja kakkosluokan miehiäkin. Niitä oli siellä jo kansakoulu täynnä. Meidät oli sen sijaan jo koulutettu. Sitten meidät vietiin tavara-asemalle, pantiin tavaravaunuihin ja vietiin Vironlahdelle päin.

Vanha raja ylitettiin Porajärvellä. 

– Oli muutamia poikia, jotka eivät olisi halunneet mennä yli. Nyt sanotaan, että jos me ei oltaisi menty yli, niin ehkä me oltaisiin saatu Kannas takaisin. Näin siellä idässä nyt selitetään, hän hymähtää. 


Sotilaita palaamassa lomilta takaisin rintamalle lokakuussa 1942, Osman Abdrahim alarivissä oikealla. (kuva: Suomen tataarien matrikkeli)

Kuolemaa kaikkialla 

Tataariyhteisön Pro Patria-taulussa on kymmenen sankarivainajan nimet. 

– Minä tunsin niistä jokaisenYksi oli Terijoelta. Hän jäi maastoon, eikä häntä koskaan saatu sieltä pois. Yksi meidän upseereista oli huoltopuolella, mutta hänelle tuli asiaetulinjaan Säämäjoella, missä tarkka-ampuja ampui häntä suoraan otsaan, hän kertoo. 

Kuolemaa hän ehti nähdä rintamalla rintamalla paljon.  

– Kevytosastoon oli perustettu polkupyöristä joukkue, joka meni meidän edeltä. Kun tultiin Paateneeseen, se joutui kovaan taisteluun. Meidän suojeluskuntapojista palasi sodasta vain viisi poikaa. Kuusitoista lähti. Ne joutuivat siihen polkupyöräporukkaan.

Pataljoonalla oli pastori Loivaranta, joka hoiti kaatuneet ja kirjoitti kirjeet omaisille kotipuoleen. 

– Hän kutsui minut mukaansa Paateneen lähelle satamaan, koska siellä oli mökissä kaatuneita, joiden tuntolevytiedot piti kirjoittaa ylös. Avasin oven ja siellä kaatuneet olivat, pinoissa. Ne olivat jo jäätyneet eikä niitä tunnistanut enää kasvoista, joten minun piti kaivaa kaikilta se tuntolevy ja antaa ne tiedot. Ei se miellyttävää ollut, kun omien poikien päältä täytyy tallata ja kaivaa niitä levyjä ruumiista esille, hän puistelee päätään.  


Kaikkiaan Suomen tataariyhteisöstä kaatui 10 henkeä. ”Minä tunsin heistä jokaisen”, Abdrahim kertoo.

Teepaketti pelasti 

Ei ollut monesta metristä kiinni, ettei Abdrahim olisi itsekin päätynyt pataljoonan tappiotilastoihin.  

– Se oli kumma tilanne. Olin Kannaksella polkupyörälähettinä, päivää ennen Viipurin valtausta elokuussa 1941. Pataljoona oli edennyt jo Viipurin pohjoispuolelle, missä olimme yhden metsän reunassa levossa. Komentajamme oli hyvin kokenut upseeri, joka oli Talvisodassa ollut Summassa tykistömiehenä. Hän sanoi, että ennen kuin vihollinen luovuttaa kaupungin, niin ne koittavat tyhjentää ammusvarastonsa. Ja näinhän tapahtuikin.

Komentaja kehotti sotilaitaan kaivamaan itselleen pienen montun, että voisivat edes vähän suojautua. Juuri ennen keskityksen alkamista Abdrahim oli laittanut teeveden kiehumaan ja lähtenyt vähän matkan päässä teltasta sijaitsevalle polkupyörälleen hakemaan sen laukusta sinne jäänyttäNaciye-siskon kotoa lähettämää teepakettia. 

– Ehdin vain puoleen väliin takaisin, ennen kuin keskitys jo alkoi. En ehtinyt syöksyä maahan kranaatin tullessa ja se meni tuosta sisään ja tuosta ulos, hän sanoo, olkavarttaan osoittaen. 

– Kranaattien sirpaleet repivät teltan ihan riekaleiksi. Jos olisin kerennyt telttaan, olisin ollut ihan reikiä täynnä. Minulla oli onnea. Pojat kertoivat myöhemmin, että siinä minun edessä oli yksi poika montussaan. Sillä oli kypärä päässä, mutta se oli vähän montun yläpuolella ja kranaatti vei sen pään. Sillä oli huonompi tuuri.

Rintamalle Abdrahim palasi kaksi viikkoa myöhemmin. 

– Olin ensin Tampereella hoidettavana, mutta sieltä minut lähetettiin kotiin. Kävin kuntoutuksessa Tilkassa, joka oli tuolloin sotilassairaala ja lääkäri totesi vain, että ‘aah, nuori mies – takaisin vaan!’ Minulla oli tuuria ja pääsin palaamaan omaan porukkaan ja takaisin lähetiksi.

Tällä kertaa tosin jalkaisin. 

– Kun haavoituin, oli joku vienyt polkupyörän! Joukkosidontapaikallekin piti kävellä! 


Tataarimatrikkeli tuo Abdrahimin mieleen monia tarinoita aseveljistä

Kivuton kotiinpaluu 

Sota vei parikymppisenä rintamalle lähteneen Abdrahimin nuoruudesta melkoisen osan. 

– Sotilaspassiin on merkitty 4 vuotta 2 kuukautta ja 10 päivää, veteraani ilmoittaa hymyillen.  

Tyttöäkään hän ei ollut ehtinyt vielä katsoa.  

– Se löytyi sitten myöhemmin, kuorosta.

Naimisiin he menivät 1949. Vaimon perheeltä sota oli vienyt kodin.  

– Hän oli terijokelaisesta kauppiasperheestä. Heidän talonsa hävitettiin ja he joutuivat Helsinkiin.

Abdrahimin paluu sodasta sujui vaivattomasti, toisin kuin monella muulla. 

– Moni sotakavereista oli neljässä vuodessa kasvanut niin, ettei monella ollut enää kotiin palatessa vaatteitakaan: armeijan manttelissa kuljettiin. Kaikesta oli pulaa, vaatteistakin. Ne käännettiin nurinpäin ja ommeltiin uusiksi. Eikä työstäkään ollut tietoa. Isälläni oli Iso-Robertinkadulla jo 1911 perustettu kangaskauppa, jossa me jo nuorina harjoittelimme. Olin huono koulussa, kun minulla oli lukihäiriö, joten menin kirjanpitokurssille ja pääsin isälle töihin. Myin 40 vuotta kankaita. 

Nyt Abdrahim viettää ansaittuja eläkepäivään Espoossa. Arki sujuu yhä oman auton ratissa, kuntoaan 100-vuotias veteraani hoitaa mm. tennistä pelaamalla.  

– Mutta nelinpeliä enää. Eivät ole polvet enää mitä ennen.  

Liikunta on aina ollut myös lasten ja nuorten liikunnanohjaajana toimineelle Abdrahimille tärkeä osa elämää ja hän on seurakunnan Yolduzurheiluseuran perustaja ja kunniapuheenjohtaja.  Vaikka syntymäpäiväjuhlat jäävätkin nyt koronan vuoksi juhlimatta, niin vähävaraisia lapsiperheitä hän ei toivoisi unohdettavan. Mahdolliset huomionosoitukset hän toivookin ohjattavan Pelastakaa Lapset Ry:n merkkipäiväkeräykseen, mistä lahjoitukset käytetään vähävaraisten lasten ja nuorten liikuntaharrastusten tukemiseen. 

Keräystili: FI64 1017 3000 2107 27

Saaja: Pelastakaa Lapset Ry

Viestikenttään: Osman 100 v


Abdrahimin rintapieltä koristavat niin veteraanien tammenlehvätunnus kuin hänen joukko-osastonsa merkki

Vähiin käyvät veljet 

Abdrahim palveli 8. Divisioonaan kuuluvassa, Punamustarykmenttinä tunnetussa JR 4:ssä. Kolmen kannaksen koukkaajiksi kutsuttu divisioona taisteli Karjalan kannaksen lisäksi myös Maaselän ja Aunuksen kannaksilla. 

Sodan jälkeen Abdrahim on ollut aktiivisesti mukana veteraanitoiminnassa, mm.  Punamustarykmentin perinneyhdistyksen kautta. Hänen solmionsakin väri on valittu hänen rintaansa koristavan tammenlehvän vierestä löytyvän JR4:n pinssin mukaan. 

100-vuotispäivänsä mahdolliset muistamiset päivänsankari toivoo lahjoitettavan Pelastakaa lapset ry:lle

– Nyt tapaamiset ovat harventuneet, kun moni kävelee jo kepillä. Meitä on perinneyhdistyksen johtokunnassa enää kolme veteraania: loput ovat jo seuraavaa sukupolvea. Joka vuosi huhtikuussa on Karjalatalossa rykmentin kokous. Sinne tullaan eri puolilta maata, mutta kovin on porukka vähentynyt, hän huokaisee. 

Samoin on käynyt tataariveteraanien perinnekillan kanssa, jonka puheenjohtaja hän on. Kaikkiaan tataariveteraaneja on Suomessa jäljellä yhdeksänkuusi miestä ja kolme lottaa 

Abdrahim tunnustaa, ettei ”lähialueen asioita” enää välttämättä muista. Sota-ajat eivät sen sijaan ole unohtuneet. 

– Niitä tulee muisteltua. Veteraanienkin kanssa kun kokoonnutaan, niin kyllä ne on puhuttu monta kertaa läpi. Se, mitä sodasta pitäisi muistaa, on se, että sota on julmaa. Se on kerrottava myös tuleville sukupolville. Meidän pyhässä kirjassa sanotaan, että jos maata uhataan, niin sitten soditaan. Muuten ei. Meidän pyhässä kirjassa sanotaan myös, että kirjan kansojen, kristittyjen ja juutalaisten kanssa voi elää rinnakkain. Ei se kyllä näytä niin nykyään olevan, kun maailmaa katsoo. Mutta täällä Suomessa se toimii vieläkin, hän kiittelee. 

– Tietenkin sodan jälkeen on menty parempaan suuntaan. Suomi on hyvä maa. Ja kaunis! Ilman muuta tätä kannatti puolustaa!” 

Epäilys itänaapuria kohtaan elää kuitenkin vielä. 

Meidän isillämme oli tataarien historiasta peräisin oleva sananparsi, että jos olet slaavilaisen kaveri, niin pidä ase lähellä. Pitää varautua.



 

Suomen tataarien sodasta löydät muuten sivuiltamme juttuja lisääkin:



Teksti on alun perin julkaistu Kenttäpostia-lehden Kotirintama- teemaisessa numerossa 5&6/2020. Kuusi kertaa vuodessa ilmestyvä lehti toimitetaan kaikille jäsenille tai sen voi tilata vuosikertatilauksena (15€). Jäseneksi pääset liittymään tästä, pelkän lehden voit tilata täältä.

Jaa kirjoitus: