80 vuotta täyttäneellä Toivo Hartikaisella on takanaan jo neljännesvuosisata veteraanityötä

10.5.2021 80 vuotta täyttäneellä Toivo Hartikaisella on takanaan jo neljännesvuosisata veteraanityötä

Topina tunnettu Toivo Hartikainen on korvaamaton osa kentän veteraanityötämme

Jo yli neljännesvuosisadan veteraanityössä mukana olleen Hartikaisen pestistä ei alun perin ollut tarkoitus tulla ihan näin pitkää.

– Piirin edellinen toiminnanjohtaja oli sairastunut vakavasti ja poistui riveistä vuoden 1995 alkupuolella. Eräässä tilaisuudessa tapasin jo entuudestaan tuntemani, puolustusministerinäkin toimineen sotaveteraani Sulo Suorttasen, joka kertoi veteraanipiirin etsivän uutta toiminnanjohtajaa ja kysyi, olinko kiinnostunut. Sanoin harkitsevani asiaa ja silloisen puheenjohtajan kanssa käydyn tapaamisen jälkeen teimme sopimuksen vuodeksi, vaan jo muutaman kuukauden kuluttua minulle sanottiin, ettei näin lyhyttä sopimusta ole tehty, hän naurahtaa.

– Sen umpeutuessa sovimme jatkavani tehtävääni toistaiseksi. Jo seuraavana vuonna minulle tuli hoidettavaksi myös Kouvolan Sotaveteraanien taloudenhoitajan tehtävät kirjanpitoineen ja muutaman vuoden kuluttua myös Kouvolan yhdistyksen toiminnanjohtajan tehtävät. Mitään työnohjausta en saanut, vaan kaiken aloitin ”puskasta.”

Vielä tuolloin oli piirissä veteraaneja liki 5900, puoliso- ja leskijäseniäkin liki 2500. Tällä hetkellä määrä on laskenut 264 veteraaniin ja 418 puolisojäseneen. Veteraanien määrän lasku ja iän kasvu ovat näkyneet toiminnassa vuosien saatossa tapahtuneissa muutoksissa, mutta yhä Hartikainen luonnehtii työtään mielenkiintoiseksi.

– Vielä ennen paikallisyhdistykset järjestivät pääsääntöisesti omia retkiä, kesäpäiviä ja tapahtumia. Viimeiset 20 vuotta järjestäjänä on toiminut piiri. Pitkälti yli 10 vuoden ajan Kymenlaakson Opistolla järjestetyille virkistysviikoille on osallistunut yhteensä tuhatkunta veteraania ja puolisoa. Enää näitä ei järjestetä, sillä iän ja terveystilanteen myötä veteraaniväestö haluaa mieluummin nukkua kotonaan, omassa sängyssään.

Sittemmin virkistyspäivät ovat muuttuneet päivän mittaisiksi, mutta suosio ei ole kadonnut mihinkään.

– Parhaimmillaan osallistujia on ollut yli 800 henkeä! Yhä vieläkin kuhunkin päivätapahtumaan saavutaan n. 200 hengen osanottajajoukolla. Nämä ovat odotettuja tapaamisia, jossa toisensa ovat tavoittaneet yli 50 vuotta aikaisemmin samassa joukossa palvelleet veteraanit, hän kertoo hyvillään.


Sotaveteraanien määrä on Suomessa laskenut jo noin 5000

Puolustusvoimat veteraaniasian tukena

Suomen sotavuosien keskellä itsekin syntyneen Hartikaisen omassa suvussa ei veteraaneja ollut.

– Isä oli syntynyt 1898, joten hänen ei tarvinnut vielä mennä rintamalle. Sillä tavalla hän tuli osalliseksi sotatoimiin, että joutui viemään ainoan hevosen sotajoukoille. Sitä hän muisteli monta kertaa, miten hyvä hevonen jäi rintamalle, eikä ollut tietoa sen kohtalosta. Ei palannut kotiin.

Naapurustosta sodan käyneitä veteraaneja kuitenkin löytyi, muistaa hän jo lapsuusvuosiltaan.

– He eivät puhuneet sotatoimista. Olivat hyvin stressaantuneita ja karttoivat kontakteja muihin ihmisiin, hän muistelee.

– Appeni oli toiminut ”Tuntemattoman sotilaan rykmenttinä” tunnetussa Jalkaväkirykmentti 8:ssa komppanian päällikkönä. Hänellä olisi ollut sodan jälkeen odottamassa ura Puolustusvoimissa, mutta hän aloitti poliisina Tampereella ja toimi siinä tehtävässä eläkkeelle jäämiseensä saakka. Sotakokemuksia ei hänkään paljon kertonut. Totesi vain olleen rankkaa.

Isänmaan asia ja maanpuolustus ovat hyvin lähellä myös Puolustusvoimissa uransa tehneen Hartikaisen sydäntä. 2014 Tasavallan presidentti myönsi hänelle sotakamreerin arvoinimen.


2004 Hartikainen palkittiin ansioistaan veteraanityössä Adolf Ehrnroothin rahaston
tunnustuspalkinnolla. Kuvassa palkinnonsaajia, vasemmalta Eino Savela, Eila Kuitunen,
Mauri Nordberg ja Toivo Hartikainen.

Vuosikymmenten aikana Hartikainen on nähnyt paljon muutoksia myös suhtautumisessa veteraaneihin ja sotavuosiin yleensäkin.

– Suhtautuminen veteraaneihin 1960 – 1970 luvuilla oli negatiivista. Monta kertaa tuli eteen sanonta ”miksi menitte”. 1980-luvulla asenne muuttui huomattavasti. Silloin päästiin myös tutustumaan Venäjän, Viron ja muiden maiden olosuhteisiin ja nähtiin, mikä kehityksen ero oli itsenäisen Suomen ja muiden vapautensa menettäneitten maiden välillä.

Mm. perustamiensa veteraaniliittojen kautta veteraanit ovat olleet valtakunnallisesti aktiivisesti vaikuttamassa asemansa parantamiseen, samoin kuin kunnallisissa luottamustehtävissä, Hartikainen muistuttaa.

– Neuvottelut eri tukimuodoista on saatu neuvoteltua veteraaneille suotuisiksi. Tosin eroja eri kuntien välillä on paljon. Kun on pyydetty apua esimerkiksi veteraanitilaisuuksien järjestämisessä tukemiseen, en ole kertaakaan saanut kielteistä vastausta.

Erityisesti hän kiittelee Puolustusvoimien ottamaa roolia.

– Puolustusvoimien suhtautuminen veteraanien ja heidän puolisoittensa tukemiseen on aina ollut itsestäänselvyys. Kymenlaaksossa on ollut aina vahva maanpuolustus- ja veteraanimyönteisyys. Liekö tähän vaikuttanut rajan läheisyys ja varuskuntien sijoittuminen niin eteläiseen kuin pohjoiseen Kymenlaaksoon?


Kymenlaakson piirin johto (vasemmalla toiminnanjohtaja Hartikanen, oikealla puheenjohtaja Arto Mikkonen) luovuttavat Suomen Veteraaniliittojen Valtuuskunnan tunnustuspalkintoa upseerikokelas Ville Makkoselle 2014

Veteraaniliittojen kentässä käynnissä rakennemuutos

Kaikki veteraanit eivät sotavuosien jälkeen halunneet palata niihin edes tulemalla mukaan veteraaniliittojen toimintaan. Moni taas on liittynyt yhdistyksiin vasta vanhemmalla iällä. Kymenlaakson piirissä veteraanien järjestäytymisaste on ollut perinteisesti varsin korkea.

– Yhdistykset/kerhot kokoontuvat kerran – kaksi kuukaudessa ohjelmallisiin tilaisuuksiin, kesäisin majalle siellä, missä sellainen on. Tänä päivänä piirissä alun perin olleet 14 yhdistystä ovat supistunut kuuteen yhdistykseen sekä kahdeksaan kerhoon. Vierailuita on toteutettu kysynnän mukaan naapuriyhdistyksen tilaisuuksiin ja seurakuntien kanssa on yhdessä järjestetty hartaustilaisuuksia ja laulutuokioita.

Veteraanijäsenten määrän laskiessa tietyn rajan alle, yhdistykset puretaan ja jäsenet siirtyvät alueellisen käytännön mukaan joko piirin alle tai kerhona osaksi toista yhdistystä.

– Seuraavaksi, 1.7.2021, puretaan Iitin Sotaveteraanit, joka liittyy Kouvolan Sotaveteraaneihin kerhona. Tässäkin on kyse valmistautumisesta perinneaikaan. Hallinnon vastuun väheneminen mahdollistaa myös aktiivisemman osallistumisen kerhoissa, Hartikainen avaa.

Veteraanit eivät ole ainoa ikääntyvä sukupolvi, korkeaan ikään on päässyt myös veteraanityötä perinteisesti tehneiden ihmisten joukko. Hartikaisellakin tuli jokin aika sitten täyteen kunnioitettavat 80 vuotta.

– Onneksi kaikkiin yhdistyksiin on saatu erilaisiin toimihenkilötehtäviin nuorempaa sukupolvea, hän kiittelee.

Tämän hän toivoo jatkuvan myös siinä vaiheessa, kun edessä on perinnetyön aikakausi. Tällöin veteraaniliittojen tehtävää varten perustaman Tammenlehvän Perinneliiton koordinoiman ja mm. rahanturvaajista, reserviläisyhdistyksistä ja paikallisista kotiseutuyhdistyksistä koostuvan alueellisen perinnetyöverkoston työn painopisteenä on varmistaa veteraanien oman toiveen mukaisesti, ettei veteraanisukupolven uhrauksia ja urhoollisuutta tai myös tulevien sukupolvien vapaudesta ja hyvinvoinnista maksettua hintaa unohdettaisi siinäkään vaiheessa, kun he eivät enää itse ole niistä ajoista kertomassa.


Sotaveteraaniliiton poikkeusoloissa järjestetyssä Liittokokouksessa Helsingissä 2020 Varsinais-Suomen Sotaveteraanipiirin toiminnanjohtajan Osmo Suomisen kanssa

Perinne on saatava välitettyä aina uusille polville 

Valmistautuminen perinneaikaan on alkanut jo hyvissä ajoin. Kautta Suomen on niin veteraanipiireissä kuin Tammenlehvän Perinneliiton toimesta mm. tallennettu tuleville polville eri muodossa sadoittain veteraanihaastatteluja.

– Oman piirini osalta valmistelin ensimmäisen suunnitelman jo 2008. Siinä lähdettiin kolmen yhdistyksen pohjalta. Nyt on päätetty, että piiriin perustetaan kaksi perinneyhdistystä: toinen pohjoiseen ja toinen eteläiseen Kymenlaaksoon. Aika näyttää onko tämä pysyvä tilanne, vai yhdistetäänkö ne myöhemmin, Hartikainen kertoo.

Sota näkyi eri alueilla Suomessa hyvin eri tavoin, minkä vuoksi käytännön perinnetyökin tulee ympäri maan saamaan paikallisista erityispiirteistä johtuen omanlaisiaan muotojaan ja tapoja. Jotain on kuitenkin kaikille yhteistäkin, hän muistuttaa.

– Perinne on hyvä siirtää ja tuoda esille tavalla tai toisella jo peruskouluissa. Jokaiselle koululaiselle tulee kertoa, miten Suomi on säilyttänyt itsenäisyyden. Ne voi olla esimerkiksi retkiä historiallisiin kohteisiin. Peruskoululaisia ja lukiolaisia on hyvä ottaa mukaan juhlapäivien seppeleenlaskuihin, sen eri tehtäviin, lipuille ja laskijoiksi. Itsenäisyyspäivä, Kansallinen veteraanipäivä ja Kaatuneitten muistopäivä ovat tilaisuuksia, joissa voidaan kertoa näihin päiviin liittyviä asioita. Yhteydet perinneyhdistysten ja koulujen sekä rehtoreiden välillä on pidettävä kunnossa.


Perinteensiirtoa Kymenlaakson piirissä vuonna 2013: Hartikainen (edessä) ja Mikkonen (takana) palkitsemassa veteraanien kanssa järjestetyn Talvipäivän tapahtuman ohjelmaan kuuluneessa luontopolussa ansioituneita lapsia

Nuoret saatava mukaan veteraaniperinnetyöhön

Kouvolassa omia, vakiintuneita perinteenvaalimistapoja on jo nyt.

– Seurakunnan ja veteraaniyhdistyksen kanssa on perinteisesti järjestetty 30.11. Talvisodan alkamisen ja 13.3. Talvisodan päättymisen muistotilaisuus. Näissä on ollut joku esitelmä, esimerkiksi Talvisodan aikana ollut hyökkäys tai puolustustaistelu, joka on erityisesti koskettanut jotakin aluetta. Ohjelmaan on aina sisällytetty lauluesityksiä ja yhteislaulua. Näissä on ollut osanottajia lähes kaksisataa henkilöä. Joukossa on ollut nuoria, vanhempaa väestöä ja veteraaneja puolisoineen ja leskiä ja kyseessä on aina odotettu tapahtuma. Lisäksi ainakin Kuusankoskella ja Kotkassa on järjestetty sota-ajan laulujen laulutilaisuuksia. Usealla paikkakunnalla on muodostunut perinteeksi kunnioittaa oman alueen miehistä kootun joukko-osaston sotaan lähtöä, jotain paikallista väestöä koskettanutta taistelua tai tapahtumaa seppeleenlaskutilaisuuksin. Nämä ovat hyvä hetki tuoda esiin kyseisten tapahtumien historiaa ja kulkua laajemminkin, hän kannustaa.


Hartikainen Rocking Cocks- yhdistyksen Ville Rouskun (vas.) ja Ville Vähä-Nuujan kanssa jakamassa veteraaniheijastimia ekaluokkaisille vuonna 2013

Nuoria on saatava mukaan, Hartikainen muistuttaa, samoin hän pitää tärkeänä kaupunkien ja seurakuntien mukanaoloa.

– Kaikkialle on kertynyt perinne-esineistöä. Nämä on saatava koottua yhteen näyttelynomaisesti. Perinneyhdistyksille on myös saatava kunnon nettisivut, jotka on pidettävä ajan tasalla. Historiallisia kotiseutumatkoja taistelupaikoille järjestävätkin jo monet yhdistykset. Näillä matkoilla saa hyvän kuvan olosuhteista, joissa veteraanimme ovat puolustaneet itsenäisyyttämme, hän luettelee tavalla, josta käy selvästi ilmi, ettei innostus veteraanityötä kohtaan ole sydämestä vielä häipynyt.

Perinnetyön organisoinnin suhteen on myös kysymyksiä, jotka yhä etsivät vastaustaan. Niistä moni liittyy nuorempiin polviin, joita tarvitaan mukaan paitsi yleisöksi, myös sitä omalta osaltaan seuraaville polville eteenpäin välittäviksi tekijöiksi.

– Monilla pakkakunnilla nuoret muuttavat muualle opiskelun tai työpaikan vuoksi. He ovat saaneet ensi kosketuksen perinnetyöhön omalla paikkakunnallaan, nimenomaan oman alueensa perintöön liittyen, enkä oikein keksi, miten tämä yhteys säilyy uudella paikkakunnalla. Yksi mahdollisuus voisi ainakin opiskelijoiden kohdalla olla perinneyhdistysten vapaajäsenyys, Hartikainen pohtii.

–  Tällöin side entiseen kotiseutuun saavuttaa ainakin tiedotuksen kautta. Toimivat ja ajanmukaiset nettisivut ja muut sähköiset kanavat auttavat ja muistuttavat poismuuttaneita.

On myös ensiarvoisen tärkeää, että nuoremmat polvet itse ovat saavat olla mukana suunnittelemassa ja toteuttamassa itsensä näköistä ja juuri heidän ikäluokkaansa puhuttelevia perinnetyön muotoja.

– Perinneyhdistysten hallituksiin tai muihin toimielimiin kannattaakin etsiä asiasta kiinnostuneita nuoria.


Tulevien perinneyhdistysten yhteistä perinneportaalia rakennetaan Sotaveteraaniliitossa jo kovaa vauhtia

Jaa kirjoitus: