Historian tuntemus on pohja elämälle ja nykyisyydelle

2.10.2018 Historian tuntemus on pohja elämälle ja nykyisyydelle

On kyse sitten arkielämästä tai kansakunnan historiasta, kaikki tapahtumat pohjautuvat edelliseen tapahtumaan.

Tammenlehvän Perinneliiton loppukesästä historianopettajille järjestämä Kannaksen matka muistutti minua siitä, että vaikka elämmekin nyt syvän rauhan ajassa, niin itärajan paikka on vaihtunut kirjoitetun historiamme aikana reilut kymmenen kertaa. Tämä on asia, joka tulisi muistaa erityisesti Arkadianmäen edustajien, tietenkin myös jokaisen Suomen kansalaisen – muuten saatamme herätä kasakan nauruun, kuten vanhassa sananlaskussa todetaan.

Itse olen kasvanut aikana, jolloin sota-ajat olivat vielä melkoisen lähellä. Liekö Naapurin pelosta johtunut, mutta sodasta ei juuri minun lapsuudessa puhuttu. Kotipihassa asui jalattomia miehiä ja isä kertoi, että naapurirapun setä oli ollut komppanianpäällikkö sodassa, mutta ei siitä saanut puhumaan mennä. Äiti oli lapsena kokenut sodan kauhut evakkona kahteen kertaan, ja mm. Elisenvaaran pommitus jätti elämänpituisen trauman. Kotipaikkakuntani Imatra sijaitsee aivan itärajassa kiinni ja idästä kuului melko usein räjähdysääniä. Kyllä suurta Itänaapuria kunnioitettiin, jopa pelättiin.

Nyt elämme aivan toisenlaista aikaa. Neuvostoliitto on hajonnut, ja ajattelen, että pelko Naapuria kohtaan myös. Sotahistoriaamme voi käsitellä jo täysin realistisesti: nähdä sankarikertomukset, mutta myös totaaliset epäonnistumiset. Näistä kaikista asioista voi ja pitää puhua. Kuvamateriaalia on netti pullollaan ja omakohtainen kokemus oppilaistani on se, että nykynuoriso todella on kiinnostunut tästä historian ajasta – jos vain opettaja on asiasta innostunut. Elämyksellinen kertomusperinne on reaaliaineissa paras opetusmetodi!

Oman maamme historian näen verrattomana opetusmateriaalina. Tuntemattomassa sotilaassa Honkajoki toivoo lopuksi rukouksessaan ”ettei herrat löisi päätään enää koskaan Karjalan mäntyyn” ja niin tämän asian haluaisin jokaisen suomalaisen, erityisesti valtiovallan päättäjien, muistavan. Veteraanit lunastivat itsenäisyytemme korvaamattoman suurella hinnalla. Tämä velvoittaa nyky- ja tulevaisuuden sukupolvia huolehtimaan maamme turvallisuudessa parhaalla mahdollisella tavalla. ”Hoivatkaa, kohta poissa on veljet, Muistakaa, heille kallis ol’ maa. Kertokaa lasten lapsille lauluin, Himmetä ei muistot koskaan saa”, kuten hienossa Veteraanin iltahuudon kertosäkeessä lauletaan.

Autenttisilla taistelupaikoilla käynti toi minulle uuden ulottuvuuden historian ymmärrykselle. Siiranmäki ja erityisesti Äyräpää ovat järkyttäviä paikkoja! Kuinka suomalaiset sotilaat on saatu pysymään asemissa tai vahvistukset lähtemään Äyräpään harjanteelle? Toki voimme hurmoksellisesti puhua sotilasvalan velvoitteesta syynä siihen, että soturit tekivät kaikkensa mahdottomassa paikassa. Ehkä siihen vaikutti myös pelko kuolemanrangaistuksesta, joka karkureille olisi langetettu?

Tätä olen pohtinut itse paljon ja ehkä jonkinlaisen vastauksenkin saanut itselle. Kaveria ei jätetä-sanonta kuvaa ajatuksiani. Suomalainen soturi ei voinut antaa periksi erityisesti oman ryhmänsä silmien edessä; omaa kunniaa ei ollut varaa menettää. ”Kerranhan se vain kirpaisee…”

Itselleni näillä taistelupaikoilla käynti aiheuttaa suurta liikutusta ja kunnioitusta tammenlehväsukupolvea kohtaan. Mielen täyttää kiitollisuus.

Rehtorin asemassa en juurikaan voi vaikuttaa muiden kollegojen tai historiaa opettavien opettajien näkemyksiin – ajatus- ja arvomaailma kun ovat yksilölliset. En pysty myöskään vaikuttamaan opetussuunnitelman perusteisiin. Jos aiheena on kuitenkin toinen maailmansota tai Suomen talvi- ja jatkosota, niin sen lupaan, että opetusryhmäni oppilaat saavat elämyksellisen oppimiskokemuksen, jonka luultavimmin muistavat loppuikänsä, jakaen sen kertomusperinteenä lapsilleen.

Ja näinhän sen tuleekin mennä.

Antti Eteläpää



Kirjoittaja on Louhiojan koulun rehtori Joensuussa.

Teksti on Tammenlehvän Perinneliiton kesällä 2018 historianopettajille järjestämän opintomatkan satoa.

 

Jaa kirjoitus: