Mitä veteraaniperinnetyö on? Melkeinpä mitä vain!

23.10.2018 Mitä veteraaniperinnetyö on? Melkeinpä mitä vain!

Kuluneen kuukauden aikana on liitto reissannut pitkin Suomea perinnetyön seminaareissa. Uskallan väittää, että jo tässä vaiheessa on tullut koettua paljonkin oivalluksia, eikä vähiten siitä, kuinka tärkeä viestinnän rooli tulee siinäkin olemaan. Perinneaikaan siirryttäessä meidän on entistä selkeämmin kyettävä kertomaan Suurelle Yleisölle olemassaolomme tarkoitus ja työmme tavoite.

Sitä ei nimittäin ihan ehti tulisi tajunneekseenkaan, miten helposti asiat ymmärretään väärin.

Saimme vähän aikaa sitten yhteydenoton blogikirjoituksen tiimoilta, jossa väitettiin, että sotaveteraaniliitot eivät käytä varojaan veteraaneihin, koska säästelevät ne perinneaikaa varten.

Näinhän asia ei ole.

Tämäkin olisi selvinnyt vaikka sivuihimme tutustumalla. Sotiemme Veteraanit-keräysvarat menevät nimenomaan veteraaneille. Perinnetyötä niillä ei rahoiteta – sen kummemmin kuin järjestön hallintoakaan (lisää aiheesta mm. täällä).

Eikä ole kauaa, kun kuulin erään rouvan pahoittelleen sitä, kuinka nyt perinneaikaan siirryttäessä ne veteraanit jäävät ihan yksin.

Tästäkään ei missään nimessä ole kyse.

Veteraanien sekä heidän leskiensä ja puolisoidensa parissa ja hyväkseen tehtävä edunvalvonta- ja huoltotyö tulee pysymään veteraanijärjestöjen peruskivenä. Tässäkin suhteessa niistä rintamalla kerran annetuista lupauksista pidetään kiinni: kaveria ei jätetä. Me puolustamme heitä ihan niin kuin hekin kerran puolustivat tätä maata: viimeiseen mieheen saakka.

Sotaveteraanityön painopisteet ovat aina seuranneet veteraanijärjestöjen edustaman väestönosan elinkaarta. Sodan jälkeen oli tärkeää saada kuntoon sodasta palaavien miesten asuntoasiat ja uuden elämän syrjään kiinni pääseminen, sitten huomio kiinnitettiin eläkeasioiden ja muiden etuuksien kuntoon saattamiseen. Viime vuodet työ on keskittynyt kuntoutukseen ja nyt jo yli 90 vuoden keski-iän saavuttaneen väestön tarvitsemiin palveluihin.

Veteraaniväestömme; niin veteraanien kuin heidän leskien ja puolisoidensa huolto- ja tukityö tulee vastaisuudessakin pysymään toimintamme ytimenä, mutta samalla on kuitenkin haikeudensekaisin tuntein alkanut valmistautuminen siihen väistämättä edessä seuraavaksi olevaan vaiheeseen, kun viimeinenkin itsenäisyytemme sankari on poistunut keskuudestamme ja veteraanityössä alkaa heidän muistonsa vaalimiseen pohjautuva perinnetyön aikakausi.

Asian puitteissa on muodostettu toimikuntia, kierretty Suomea, pidetty kokouksia, istuttu seminaareissa ja puhuttu yleviä. Tiedämme kyllä, miksi perinnetyötä tehdään (jotteivät veteraanisukupolven uhraukset ja maamme itsenäisyydestä maksettu kallis hinta unohtuisi), mutta kysyttäessä mitä se käytännössä tulee olemaan, keskustelu tyrehtyy.

Ja juuri tämä tekee koko perinnetyöstä niin kiehtovaa!

Se voi olla melkeinpä mitä vain.

Mahdollisuudet ovat käytännössä rajattomat. Sota koetteli maan eri osia hyvin eri lailla ja eri syistä. Seinäjoella Lapin Sotaa ei huomattukaan, Rovaniemellä se vei mennessään koko kaupungin. Maarianhamina välttyi taisteluilta käytännössä kokonaan, Ilomantsissa niitä kunnioittavien muistomerkkien laskemiseen vaadittaisiin ainakin 40 käden sormet.

Siellä, missä perinteen vaaliminen ei liity paikkakunnalla käytyjen taistelujen tapahtumapaikkoihin, liittyvät perinteet mm. niihin joukko-osastoihin, joihin saman kylän pojat koottiin. Eivätkä niiden kokemat kolhut kakkoseksi jää: joissain poikia saattoi mennä neljännes koko väestöstä.

Yksi asia on kuitenkin varmaa: sota koetteli kaikkia. Niin rintamalla olijoita kuin kotirintamaa. Molempia sukupuolia, kaikkia ikäluokkia ja joka ikistä sosioekonomista ryhmää.

Ihan joka ikistä meistä.

Perinnetyö tulee saamaan eri puolilla maata eri muotoja, koska ne heijastelevat paitsi kotiseutujaan, myös tekijöitään. Jossain omimmilta saattaa tuntua paikalliselta väestöltä kerätystä esineistöstä koottu, paikalliset muistot näin yhteen kokoava perinnetila tai museo. Jossain muualla taas saattaa olla kirjallista kiinnostusta ja osaamista koota muistot historiikiksi. Yhtäällä se oma tekemisen muoto saattaa löytyä harrastajateatterista, toisaalla taas vaikka musiikista ja nostalgiaa henkivästä konsertista.

Jos ja kun kiinnostusta saadaan herätettyä uusissa yleisöissä, löytyy myös uusia tekijöitä. Ja uusien, nuorempaa polvea edustavien tekijöiden kautta mukaan tulee aina myös uudenlaista osaamista. Yksi, mitä pitää aivan ehdottomasti oppia hyödyntämään, on digiajan mukanaan tuomat mahdollisuudet.

Paitsi, että ne ne tarjoavat kanavan tavoittaa uusia yleisöjä, muodostavat ne myös ihan uudenlaisen foorumin koko perinnetyöhön. Yksi esimerkki on virtuaalimuseot (tsekatkaas tämä Lottagalleria), toinen vaikka se, että luodaan blogi tai sometili, joka kulkee ”reaaliajassa” niiden oman kylän poikien sotapolun jäljissä (jos olet muuten Twitterissä, kannattaa pistää seurantaan meidän #Tänäpäivänähistoriassa-sarjamme, joka tekee juuri tuota).

Tai entä jos herätettäisiin paikalliset sankarihautausmaat tai unohduksiin jääneet Pro Patria- taulut eloon älypuhelinten QR-teknologialla ja tuotaisiin esiin ne ihmiset, elämät ja kohtalot noiden nimien takaa?

Tärkeintä on se, että nämä tarinat pysyvät elossa. Se perinne, jota tällä kaikella vaalitaan, on nimittäin meidän kaikkien.

Sinun, minun, meidän.

Ariela Säkkinen




Kirjoittaja on Sotaveteraaniliiton tiedottaja

Jaa kirjoitus: