Veteraanien perintö on yhteen hiileen puhaltaminen eikä kansallismielinen uho

31.10.2018 Veteraanien perintö on yhteen hiileen puhaltaminen eikä kansallismielinen uho

”Minä en lähtenyt sotaan, sota tuli”. Näin vastasi sotaveteraani, kun kysyin häneltä paneelikeskustelussa hieman huonosti muotoiltuna, kuinka vanhana hän lähti suorittamaan palvelustaan jatkosodassa.

Järjestimme Joensuun historian opiskelijoiden ainejärjestössä Varnitsa ry:ssä keväällä 2017 Suomi Sodassa -seminaarin itsenäisyyden juhlavuoden kunniaksi. Tapahtumaan kuului kaksi sotahistoriaa käsittelevää asiantuntijaesitelmää sekä paneelikeskustelu, jossa sotaveteraani, rintamalotta, evakko sekä sotaorpo vastasivat sotavuosia koskeviin kysymyksiin. Seminaari oli todella onnistunut ja erityisesti sen päättänyt paneelikeskustelu iskostui kaikkien läsnäolleiden mieliin ikimuistoisena kokemuksena.

Tapahtuman jälkeen ajatukset sotiemme veteraaneista ja heidän perinnöstään kuitenkin kaikkosivat mielestäni.

Heinä-elokuun vaihteessa olin mukana Tammenlehvän Perinneliiton historianopettajille ja sellaisiksi opiskeleville suunnatulla matkalla kesän 1944 taistelupaikoilla. Sisällöllisesti matka oli todella hyödyllinen ja opin ainakin itse aiempaa vahvemmin hahmottaman missä ne paikat, joissa maamme kohtalo ratkaistiin, tarkalleen sijaitsevat. Sotaveteraanien asia palaa aika ajoin mieleeni omakohtaistenkin siteiden kautta -erityisesti silloin kun kaivan pöytälaatikostani esiin ukiltani perinnöksi saamani vanhan taskunauriin.

En ole itse erityisen isänmaallisesta perheestä, eikä meillä ole sukupiirissä koskaan erityisesti vaalittu sotaveteraaniperinnettä. Oma ukkini oli toki sotaveteraani, mutta hän puhui sodasta hyvin säyseästi ja tuntui tietoisesti välttelevän isänmaallista hurmosta. Vaatimattomuudestaan huolimatta ukkini kuitenkin mielellään kertoi sotakokemuksistaan ja erityisen vahvasti mieleeni on jäänyt hänen suhtautumisesa venäläisiin. Herjaavien nimitysten sijaan ukkini puhui aina ”Venäjän pojista”. Hän mielsi vihollispuolen sotilaat Antero Rokan tapaan tavallisiksi ihmisiksi, jotka vain suorittivat velvollisuuttaan.

Olen itse omaksunut eräänlaisen hiljaisen kunnioituksen linjan sotaveteraanisukupolvea kohtaan. Kun sotaveteraanien nimissä nykypäivänä vedotaan milloin mihinkin asiaan, koen tällaiset puheet hyvin häiritseviksi. Sotaveteraanit eivät sotineet sen vuoksi että heidän nimissään voitaisiin vastustaa seksuaalivähemmistöjen osallistumista Linnan juhliin tai siksi, että heihin vedoten voitaisiin perustella monikulttuurisen kasvatuksen tärkeyttä.

He olivat tavallisia miehiä, jotka ukkini lailla tekivät uhkaavassa tilanteessa sen, mitä pidettiin välttämättömänä. Tämä on mielestäni keskeisin veteraanisukupolven keskuudessa vallinnut vakaumus, jota nykypäivänä pitäisi vaalia. Riippumatta omista lähtökohdista ja mielipiteistä, tarpeen tullen jokaisen olisi kyettävä asettamaan oma etu sivuun ja toimittava yhteisen hyvän nimissä.

Olin viime keväänä opiskelijavaihdossa Isossa-Britanniassa ja kiinnitin siellä huomiota sotamuistomerkkien suureen määrään. Lähes jokaisesta kaupungista ja kylästä löytyi massiiviset monumentit maailmansodissa kaatuneiden muistolle. Kun tavallisilta brittinuorilta sen sijaan kyseli heidän suhtautumisestaan sotaveteraaneihin ja heidän perintöönsä, vastaukset olivat usein aika epämääräisiä. Brittinuoret eivät tuntuneet olevan erityisen kiinnostuneita isovanhempiensa sotaponnistuksista.

Samanlaisia vastauksia kuulin myös kysyessäni samaa esimerkiksi ranskalaisilta ja slovakialaisilta vaihto-opiskelijoilta. Suomesta ei löydy läheskään samassa mittakaavassa massiivisia sotamuistomerkkejä kuin Isosta-Britanniasta, mutta silti suomalaisten nuorten keskuudessa vallitsee hyvin vankka sotaveteraanisukupolven arvostus ja kaikki yleensä tietävät ainakin jotain omien sukulaistensa sotakokemuksista.

Suomalaiset ovat siis ainakin oman kokemukseni perusteella asian suhteen huomattavasti valveutuneempia kuin monet muut eurooppalaiset. Uskon, että tähän vaikuttaa erityisen vahvasti kaksi tekijää.

Ensinnäkin historian opetuksella on paljon enemmän tilaa suomalaisessa koulujärjestelmässä kuin Isossa-Britanniassa. Kun kerroin historiasta vähänkin kiinnostuneille brittikavereilleni, että Suomessa historiaa opiskellaan lähes koko yläasteen ajan ja lukiossakin kolme kurssia, he sanoivat olevansa kateellisia tästä. Toiseksi uskon, että yleiseen asevelvollisuuteen nojaava armeija vaikuttaa asiaan.

Suomessa suurin osa miehistä (ja nykyään monet naisetkin) tiedostavat oman roolinsa tärkeyden maanpuolustuksessa. Asepalvelus tuo pahimpaan mahdolliseen varautumisen jokaisen varusmiehen iholle. Ehkä paras tapa vaalia sotaveteraanien perintöä onkin ylläpitää ja tukea näitä julkisia instituutioita, koulutusta ja maanpuolustusta.  Niiden kautta voidaan parhaiten vaalia sotaveteraanisukupolven tärkeintä perintöä: yhteen hiileen puhaltamisen henkeä.

Kansallismielisellä uholla ja sankaritarinoiden hehkutuksella kylvetään vain siemeniä riitelemiselle.

Aleksis Honkanen



Kirjoittaja opiskelee historianopettajaksi.

Teksti on osa kesällä 2018 Tammenlehvän Perinneliiton historianopettajille järjestetyn opintomatkan satoa.

Jaa kirjoitus: