Jokainen veteraani on erilainen – pitkän elämänkokemuksen myötä he uskaltavat nyt olla omia itsejään

Viimeisimmät blogit

Blogiarkisto

31.7.2019 Jokainen veteraani on erilainen – pitkän elämänkokemuksen myötä he uskaltavat nyt olla omia itsejään

Toissa vuonna julkaistiin uusin versio elokuvasta Tuntematon Sotilas.

Uuden elokuvan julkaisu sai aikaan runsaan palauteryöpyn. Valtaosa palautteesta näytti olevan positiivista, mutta mukana oli myös paljon kritiikkiäkin. Joku moitti, että miksi hävittyä sotaa ihannoidaan ja siitä tehdään jopa elokuvia?

Tänä suvaitsevaisuuden ja tasa-arvoisuuden aikana luodaan uutta ja erilaista historiaa. Alikersantti Rokka on suomalaisille itsekunnioituksen ja pokkuroimattomuuden symboli. Hän nauttii sodasta, mutta ei tappamisesta. Hän ei vihaa vihollista, vaan tarjoaa mm. vangiksi jääneelle teetä ja sotii vain kotiseutunsa puolesta jättäen sodan moraalin pohtimisen muiden tehtäväksi. Hän on rehellinen, suoraselkäinen suomalainen.

Millainen on tämän päivän Rokka? Erilainen, se lienee ainakin selvää.

Menneinä reiluna 26 työvuotenani veteraanien parissa olen saanut tutustua varsin moneen anttirokkaan. Muistan hyvin ensimmäisen työpäiväni syksyllä 1993, kun lähdin uimahalliin vaikeavammaisen sotainvalidin kanssa. Sotainvalidin, jolla oli molemmat kädet amputoitu kyynärvarsista. Muistan, kuinka kauhusta kankeana ajattelin, että tästä ei meikäläinen selviä. Onneksi matkassa oli mukana kokeneempi kollegani, jonka kokemuksen myötä uintireissu meni varsin mainiosti. Kädettömyydestään huolimatta tuo sodan sankari pelasi mm. koronaa ja erilaisten apuvälineiden avulla lähes kaikki päivittäiset toimet onnistuivat omatoimisesti.

Varsin moni näiden vuosien aikana kertyneistä veteraaniystävistäni kuuluvat ns. maan hiljaisten ryhmään. Nöyränä, mutta ei nöyristellen, on elämää menty eteenpäin vuosikymmenten ajan aikakaudella, jonka alkumetreillä työn teki ihmiset, eikä koneet.

Sanan nöyrä synonyymejä ovat mm. kuuliainen, tottelevainen ja säyseä. Vastakohdat tuolle sanalle ovat mm. ylpeä, vallanhimoinen ja määräävä. Uskaltaisin sanoa, että tämän ajan henki on siirtynyt ja siirtyy yhä enemmän tuonne vastakohtien puolelle. Toivonkin, että nuoremmille sukupolville siirretään sota-ajasta ja sen tapahtumista tiedoksi myös se asenne, jolla on puskettu määrätietoisesti eteenpäin ja ne asiat, jotka ovat oikeasti elämässä tärkeitä.

Sangen monella meistä on mielessä kuva, jossa harmaahapsinen sotaveteraani istuu kiikkustuolissa villasukat jalassaan, yksin, ympärillään pelkkä hiljaisuus. Elämä on ollut työtä maatilalla ja arki on ollut sellaista tasaisen harmaata, niin kuin sanotaan. Oma mielikuvani on varsin erilainen.

Näen veteraanin, joka on syntynyt alkeellisiin oloihin, tappanut nuorena miehenä puolustuskyvyttömiäkin vihollisia, katsonut silmiin kuolevaa toveriaan, sekä vihollistaan, on pelännyt, ja ottanut takaisin rintamalle uhratut nuoruusvuodet rajulla ryyppäämisellä ja juhlimisella. Hän on rakentanut uuden elämän tiluksillaan yhdessä muun perheensä kanssa ja onpa varsin moni jäänyt yksinkin eläen omissa oloissaan elämänsä loppuun saakka. Sotiemme veteraanien kokemukset, ajatukset, tunteet ja teotkin ovat olleet hyvin samanlaiset kuin esim. minun sukupolvella. Aika ja ympäristö on ollut vain erilainen.

Suomen mielenterveysseuran suunnittelija Sonja Maununaho kertoi viime syysneuvottelupäivillämme, että ikääntyneet ihmiset ovat erilaisimmillaan, koska pitkän elämänkokemuksen myötä he uskaltavat olla jo omia itsejään. Juuri näin. Huumorintaju, ystävällisyys, positiivisuus, aktiivisuus, ihan samoin kuin kärsimättömyys, nuukuus, aggressiivisuus ja esim. mustasukkaisuuskin ovat luonteenpiirteitä, jotka eivät vanhemmiten vähene, vaan päinvastoin.

Kaikki veteraanit eivät ole vain istuneet kiikkustuolissaan villasukissaan ja hyvä niin.

Marko Hakala




Kirjoittaja on Sotainvalidien Veljesliiton Etelä-Pohjanmaan piirin toiminnanjohtaja

 

Jaa kirjoitus: