Miksi valtio on jättänyt veteraanien lesket ja puolisot yksin?

Viimeisimmät blogit

Blogiarkisto

11.9.2019 Miksi valtio on jättänyt veteraanien lesket ja puolisot yksin?

Suomen kenttäarmeijan pääosa kotiutettiin marraskuussa 1944. Nuori sukulaismieheni, Adolf Ehrnroothin joukoissa sodan ajan palvellut lääkintäalikersantti, astui junasta Rantasalmen asemalle. Sodassa ja sotaväessä oli kulunut 4 v 9 kk parasta nuoruutta.

Kesä-heinäkuu oli mennyt Äyräpään ja Vuosalmen taisteluissa ja verisillä joukkosidontapaikoilla. Hän ei paljoa kokemuksistaan puhunut. Sen hän kertoi, että vatsaan haavoittuneilla ei ollut mitään toivoa. He kuolivat kaikki. Ei heitä noissa olosuhteissa pystytty leikkaamaan ja hoitamaan.

Matkaa Rantasalmen asemalta isän ja äidin luo lapsuudenkotiin oli 30 kilometriä. Kotiin, josta hän oli lähtenyt nuorukaisena armeijan harmaisiin Talvisodan aikana helmikuussa 1940 eli 4 vuotta ja 9 kuukautta aikaisemmin.

”Koskaan ennen sitä tai sen jälkeen ei 30 kilometriä ole tuntunut niin lyhyeltä matkalta, vaikka matka taittuikin kävellen”, totesi hän kerran.

Mieli oli kevyt ja askel kepeä. Ympärillä oli hiljainen suomalainen metsä ja luonto. Kranaatit eivät räjähdelleet eikä kuulunut haavoittuneiden vaikerointia.

Kaikkien koteihin palaavien miesten helpotus oli suuri.

Henki oli säilynyt. Maatamme ei vallattukaan. Maanviljelijät saivat jatkaa peltojensa viljelyä eikä peltoja yhdistettykään kolhoosien pelloiksi. Tulevaisuuteen uskalsi luottaa ja perhettä kasvattaa. Yhdeksän kuukauden kuluttua kotiuttamisesta 24.8.1945 syntyi lapsia yhden päivän aikana enemmän kuin koskaan Suomen tuohonastisessa historiassa: 500 lasta.

Maan rakentaminen ei kuitenkaan ollut helppoa. Ensiriemun jälkeen siviiliin sopeutuminen ei ollut kaikille vaivatonta. Monenlaisia ongelmia oli. Asuntopula oli huutava. Nuoruusvuodet, jolloin piti käydä koulua ja opiskella ammatti, menivät sodassa juoksuhaudoissa.

Monelle veteraanille vaimo oli ehkä ainoa ymmärtäjä ja tukija sodan jälkeisinä vuosina.

Joroislaisia naisveteraaneja on elossa enää kaksi, miesveteraaneja ei yhtään. Leskiä sen sijaan elää keskuudessamme paljon. Joroisissakin heitä on 17.

Naislesket eivät kuitenkaan saa mitään valtion erityistukia ja avustuksia. Moni leski joutuu tulemaan toimeen pelkällä 784 euron suuruisella takuueläkkeellä.

Vaimot heräsivät öisin sodasta painajaisia näkevien miestensä huutoihin ja auttoivat heitä arkeen sopeutumisessa. Lesket toden totta ovat apumme ja arvostuksemme ansainneet. Yhdistyksemme onkin tukenut heitä taloudellisesti ja pyrkii myös jatkossa tukemaan.

Tämä ei kuitenkaan riitä: järjestökentän resurssit ovat noin tärkeän tehtävän toteuttamiseen auttamattoman pienet. Kyseessä ei ole vain meidän kunniavelkamme, vaan koko valtion. Valtion olisikin vihdoin havahduttava tilanteeseen ja puolisoiden ja leskien aseman parantamiseen. Veteraaniliitot puolustavat myös heidän oikeuksiaan ja ne on nostettu viime vuosina esiin niin Sotaveteraaniliiton kuin Rintamaveteraaniliiton liittokokouksissa. Sotainvalidien puolisoiden kohdalla asiaan on panostettu jo vuosia, mutta haavoittumattomien veteraanien kumppanit ovat jääneet ilman tarvitsemaansa apua ja tukea.

Kaikkien veteraanien puolisoiden kuntoutus on saatava sotainvalidien puolisoiden kuntoutuksen tasolle ja kaikkea tukea vailla olevien veteraanien leskille on luotava oma palvelujärjestelmä, joka pitää sisällään kuntoutuksen ohella myös kotiin vietävien palvelujen valikoiman.

Veteraanien puolisot ja lesket ottivat aikoinaan muun raskaan taakan lisäksi kantaakseen myös veteraaniensa jälkihoidon, jota valtiolta ei tullut. Nyt on vihdoin valtion vuoro.


Raimo Salkinoja




Kirjoittaja on Joroisten Sotaveteraanit ry:n puheenjohtaja 

 

 

 

 

 

Jaa kirjoitus: