Kahden sinivalkoisen kansan lupaus, joka pitää: veljeä ei jätetä

Viimeisimmät blogit

Blogiarkisto

15.10.2019 Kahden sinivalkoisen kansan lupaus, joka pitää: veljeä ei jätetä

Maailmassa on kaksi pientä sinivalkoista kotimaataan asuttavaa; pientä, mutta sisukasta kansaa, jotka ovat kauheimmin mahdollisin tavoin saaneet oppia, ettei heidän itsenäisyytensä ja vapautensa ole jotain, mitä he voivat koskaan ottaa itsestäänselvyytenä. Ja että kukaan muu ei heitä puolusta, kuin he itse.

Ehkä juuri siksi heitä yhdistää kunniakas perinne tuoda jokainen maansa puolesta kaatunut sankarivainaja takaisin kotiin, haudattavaksi siihen maahan, jonka puolesta he kalleimman uhrinsa antoivat?

Toinen näistä maista on Israel, jossa viimeksi tämän vuoden keväällä hiljennyttiin toivottamaan tervetulleeksi Zachary Baumel, yksi 37 vuotta aikaisemmin taistelussa kadonneista kolmesta sotilaasta, kotiin. Kahden toisen ruumiista ei ole vieläkään tietoa.

Toivo siitä, että pojat vielä jonain päivänä palaisivat, oli tuohon saakka elänyt niin vahvana, ettei heitä oltu missään vaiheessa julistettu virallisesti kuolleiksi. Kuolemaansa saakka 2009 Zacharyn isä jaksoi uskoa poikansa olevan elossa.

Noissa lauseissa kiteytyy se, miksi omaisille on niin tärkeää saada rakkaansa kotiin – edes arkussa. Niin kauan, kuin on vastaamatta jääneitä kysymyksiä, on vielä mahdollisuus. Niin kauan, kun ei ole varmuutta, on toivoa.  Epätoivoinen ihminen takertuu pienimpäänkin toivon rippeeseen, kykenemättä jatkamaan elämäänsä ja odottaen päivää, jota liian monessa tapauksessa ei koskaan tule.

”Kun ei arkkuakaan ollut, niin äiti jäi tuijottamaan ulko-ovea loppuelämäkseen, toivoen, että joku päivä poika sittenkin palaisi”, huokaisi minulle kerran yhden tällaisen perheen jälkeläinen, sillä kuten tiedämme, se toinen maa on Suomi.

”Veljeä ei jätetä” on tuttu periaate varmasti meistä jokaiselle. Poikiemme kerran rintamalla antama lupaus pitää. Heidän riviensä hiipuessa on sen lunastaminen nyt meidän seuraavien polvien tehtävä.

Etsinnät taistelukentillä kadonneiden suomalaissotilaiden löytämiseksi jatkuvat. Tähän saakka Suomeen on päästy tuomaan yli 1300 suomalaissotilaan jäänteet, joista 381 on kyetty tunnistamaan. Tätä kirjoitettaessa on aamulla Helsingistä lähtenyt kohti Viipuria linja-auto täynnä liittojemme väkeä. Huomenna he palaavat mukanaan 22 tämänvuotisella etsintäkaudella löytyneen poikamme jäänteet.

Seuraavan kahden vuoden aikana arviolta jopa 18 suomalaisperhettä tulee saamaan yhteydenoton, jota ovat yli 70 vuoden ajan odottaneet. Heidän rakkaansa on vihdoin palaamassa kotiin.

Tänä vuonna on hautaan päästy saattamaan mm.  puumalalainen Aarre Himanen, suomussalmelainen Iikka Moilanen sekä inarilainen Väinö Junttila.  Niin nämä yksittäiset sankarihautajaiset ympäri Suomen kuin joka toinen vuosi Lappeenrannassa tunnistamatta jääneille sankarivainajillemme järjestettävät valtakunnalliset hautajaiset auttavat meitä osaltaan muistamaan, kuinka hirveästä tragediasta sodassa on kyse. Paitsi rakkaimpansa menettäneiden perheille, myös koko maalle.

Vuodessa on monta hetkeä, jolloin meidän suomalaisten isänmaallisuus nousee pintaan. Itsenäisyyspäivä ja Leijonat lätkän MM-finaalissa lienevät näistä ne suurelle yleisölle näkyvimmät. Mutta ihan erityisesti tunnen sisälläni kuplivan, kun näen valkoisten arkkujen rivin lokakuisen Viipurin Pietarin-Paavalin kirkossa. Tai sen hartaan vakavuuden, jolla juhla-asuihin puetut kadetit ne varoen laskevat hautaan Joensuussa. Tai kun kesken lauantaipäivän taivaalla jyrähtää ohilentoaan suorittava Hornet, joka näin tuo kunnianosoituksensa viimeiselle matkalleen lähteneelle sotiemme lentäjäveteraanille.

Silloin maatamme, sen historiaa ja sen mahdollistaneita sankareita kohtaan tuntemani ylpeys on suorastaan pakahduttava, samoin ylpeys siitä, ettei heitä ole unohdettu. Teoillamme näytämme, että heidän muistonsa elää ja on meille kallis.

Meistä jokainen tämän pienen sinivalkoisen kansan jäsen on osa todella uskomatonta tarinaa. Ja monen muun lailla olen sanoinkuvaamattoman ylpeä siitä, että saan olla osa näitä hetkiä ja omalta osaltani varmistamassa, ettei sitä unohdeta vastaisuudessakaan.

Vielä tulee nimittäin hetki, jolloin viimeinenkin veteraani on poissa; aika, jolloin rajantakaiset taistelukentät on etsitty loppuunsa. Niinpä samalla, kun valmistaudumme saattamaan sankareistamme viimeiset matkalleen heitä jo odottavien veljiensä luo, valmistaudumme ottamaan vastaan tehtävän, joka on paitsi kunnia, myös velvollisuus.

Muistaa. Vaalia. Välittää.

Silloin on meidän vuoromme pitää huoli siitä, etteivät meidän jälkeemmekään tulevat unohda.


Ariela Säkkinen




Kirjoittaja on Sotaveteraaniliiton tiedottaja 

Jaa kirjoitus: