Rintamalla tehdyt puhdetyöt kertovat uskomattomista taidoista… ja kaipauksesta kotiin

Viimeisimmät blogit

Blogiarkisto

8.2.2020 Rintamalla tehdyt puhdetyöt kertovat uskomattomista taidoista… ja kaipauksesta kotiin

Eräänä päivänä olimme pikkusiskoni kanssa autoilemassa. Kiinnitin huomioni siskon auton avaimiin, niissä roikkui tekojalokivillä koristeltu sievä kissa.

Tiedättekö, millaiset avaimenperät minulla on? Auton avaimissa roikkuu kaksi myttyä. Toinen on viininpunainen, oman poikani koulussa tekemä virkkausharjoitus, joka päätyi sotkuisaksi solmuksi. Se ojennettiin ylpeydestä puhkuen, sillä lapsi katsoi oppineensa virkkaamaan. Toinen on vihreällä ja ruskealla nauhalla letitetty paksu pötkö. Sain sen lapseni ystävältä äitienpäivälahjaksi, sillä hänen oma äitinsä oli juuri menehtynyt.

En ikinä luopuisi mytyistäni. Eivät ne mitään kauniita ole, mutta ne on annettu sydämellä.

Vuosien mittaan olen saanut ilon vastaanottaa muitakin itse tehtyjä asioita: mm. hikisin sormin ja horjuvin pistoin koristellun vohvelikangaspyyhkeen, silkkipaperimytyillä täyteen tökityn vessapaperirullan (kynäteline), epämääräisen puupalasen, johon on hakattu nauloja (koriste-esine) sekä muun muassa ruskealle pahvipalalle liimattuja kuivattujen lehtien riekaleita (taulu). Lapsen väsäämät asiat eivät taidepalkintoja voita, mutta niitä kauniimpia, tärkeimpiä ja rakkaimpia esineitä en kodistani löytäisi.

Vuodet ovat tuoneet käsitöihin varmuutta. Nykyään keittiötäni koristaa lapsen tekemä puinen mäyräkoira, jonka häntäpään saa irti – se on keittiörullateline. Käsityötunneilla tehdyt pöytäliinat alkavat näyttää pöytäliinoilta ja jos koulussa on ollut oppiaineena kotitaloutta, poika tuo usein minulle maistiaisia: koulussa tekemänsä keksin, munkin tai pullan.

Viime vuonna Karisto julkaisi kirjan, jota selailee hiljaisin mielin. Olli Kleemolan, Riku Kauhasen ja Aake Kinnusen “Käsin ja sydämin – Sota-ajan puhdetyöt” esittelee suomalaisten rintamapuhdetöitä. Laaja, liki kolmesataasivuinen teos esittelee sekä kuvin että tekstein sitä uskomatonta esineistöä, joita sotilaat työstivät rintamalla jatkosodan rauhallisessa asemasotavaiheessa.

Kirjan mukaan puhdetyöt osoittautuivat yhdeksi tärkeimmistä joukkojen mielialaa ylläpitäneistä tekijöistä. Se piti pelon loitolla, kun saattoi elää hetkessä ja keskittyä vain käsillä olevaan työhön. Monilla oli myös halu jättää jotain konkreettista muistoksi itsestään, jos pahin tapahtuisi.

Oli yllätys, kuinka laajaa ja lahjakasta puhdetöiden tekeminen oli. Ja että se oli muutakin kuin puukontuppeja, savukerasioita ja lippaita. Suurin yksittäinen puhdetyö oli ns. Pajarin kirkko, joka rakennettiin Kivennavan Linnanmäelle 18. divisioonan komentaja Aaro Pajarin aloitteesta. 550-paikkainen kirkko valmistui 1943 ja sitä ehdittiin käyttää 231 päivää ennen kuin se tuhoutui neuvostojoukkojen suurhyökkäyksessä vuonna 1944.

Alasammutun lentokoneen alumiinisesta polttoaineputkesta leikattiin usein sormuksen aihio. Puusta, alumiinista, pronssista, kuparista, messingistä, raudasta, nahasta, luusta, emalista ja jopa vuolukivestä syntyi korsujen hiljaisuudessa esineitä, joista osa oli tarkoitettu koristeeksi, osa käyttöesineiksi. Töitä, jotka tänäkin päivänä vaalivat taitoja ja muistoja.

Satojen kirjaan kuvattujen esineiden joukossa on yksi, joka liikuttaa ehkä eniten. Se on yksinkertainen ja vaatimaton, alumiinista lapselle valmistettu pieni sormus, jossa teksti ”Ritu” ja ”1942”.

En tiedä, kuka sen teki ja mitä sormukselle tapahtui. Mutta toivon sydämeni pohjasta, että tarina päättyi hyvin: isä sai antaa pienelle tyttärelleen sormuksen, jota tämä silmät säihkyen ihaili isänsä kainalossa onnellisena siitä, että sai ikioman korun – ja että isä palasi takaisin kotiin.


Eve Hietamies




Kirjoittaja on helsinkiläinen kirjailija ja Kenttäpostia-lehden kolumnisti

 

 

 

 



Teksti on alun perin julkaistu Kenttäpostia-lehden numerossa 4/2019. Kuusi kertaa vuodessa ilmestyvä lehti toimitetaan kaikille jäsenille. Jäseneksi pääset liittymään tästä.  

Jaa kirjoitus: