Me olemme sankareiden sukua ja jättiläisten jälkeläisiä, sinä ja minä

Viimeisimmät blogit

Blogiarkisto

17.9.2020 Me olemme sankareiden sukua ja jättiläisten jälkeläisiä, sinä ja minä

Syytän siitä ikää.

Keski-ikäistymisellä kun on kuuleman mukaan sellainen vaikutus, että vyötärönympäryksen ja silmäpussien lisäksi alkaa kasvaa myös kiinnostus omia juuria kohtaan ja halu/ kyky ymmärtää sitä, että on osa jotain omaa napaa suurempaa: niistä juurista versovaa mittavaa ja mielenkiintoista sukupuuta.

Osansa on varmasti työllänikin. Aikaisemmin abstrakteilta ja kovin kaukaisilta tuntuneet käsitteet (”sotahistoria”, ”jatkosota”, ”luovutetut alueet”, ”evakot”) ovat tietämyksen lisääntyessä asettuneet ihan eri lailla paikoilleen silmien edessä hahmottuvaan palapeliin.

Palapeliin siitä, kuka minä olen. Palapeliin siitä, keitä me, Suomen kansa, olemme.

Vuosikymmeniä (siitä viimeistään tietää olevansa vanha, kun lauseen aloittaa noilla sanoilla!) sitten perin äidinpuoleisen evakkoisoisäni sisaruksilta suvussa kulkeneen bagelreseptin, jota edellisen muuton yhteydessä intouduin kovasti taas etsimään. Lapsuudenkodistani muistan puisen kirstun, jonka erityislaatuisuuden ymmärsin jo pienenä liittyvän siihen, että ”siinä oli ollut kaikki, mitä mukaan saatiin”.

Kenttäpostia-lehtemme Minun Veteraanini-juttusarjan avausartikkelissa kerroin kuusamolaisen isänpuoleisen isoisäni tarinan. Mieleen tulvahti itsenikin yllättäneen elävästi se, miten pikkulapsena mummolareissulla tunnustelimme papan (tuolloin vielä mysteeriksi jääneestä syystä) pienien kuoppien täplittämää käsivartta.

Jutun taustatutkimusta tehdessä en voinut olla huomaamatta, kuinka paljon nyt jo liki 30 vuotta kuolleena olleesta papasta elää minussa, etenkin tavassamme hahmottaa maailmaa kirjoittamalla. Sitten tajusin, että se on kirjaimellisesti osa verenperintöäni. Minä olen minä, ainutlaatuinen yksilö, jota ovat sattuman lisäksi muovanneet monen ihmisen silmiin varsin poikkeukselliset olosuhteet, mutta minä olen myös geneettinen keräilyerä, kokoelma minua ennen tulleita. Neljäsosa minusta on peräisin papasta. Hänen perintönsä todellakin elää – niin hänen lastensa kuin meidän, nyt jo viidenteen polveen edenneiden lastenlasten kautta.

Toisen neljäsosan minusta muodostaa koko maallisen omaisuutensa kerran yhteen puuarkkuun mahduttamaan joutunut Rovaniemen-pappa. Varttikarjalaisena olen nykytermejä käyttäen kolmannen polven pakolainen.

Viime vuosina on Suomessakin innostuttu tutkimaan sodan kaltaisen ylisukupolvisen trauman vaikutuksia. Nyt tiedetään sen vaikuttavan vielä kolmanteen sukupolveen saakka. Siis siihen omaani. Perintönä voi olla esimerkiksi puhumattomuuden, päihteillä tunteiden turruttamisen tai väkivallan kulttuuri (aiheesta lisää mm. tässä materiaalipankistamme löytyvässä opinnäytetyössä).

Samoin on alettu selvittää evakkoperinnön vaikutusta. Vastikään tarkastettu väitöskirja tutki sen jälkeensä jättämiä juurettomuuden, irrallisuuden ja kaipauksen tunteita, joita niitäkin tunnistettiin kolmannessa sukupolvessa saakka.

Erään väitöskirjaan haastatellun sanat siitä, kuinka tuo jatkuva, selittämätön kaipaus jonnekin oli johtanut hänet erilaisiin työtehtäviin ulkomaille, pysäyttivät minutkin. Sanoittiko tämä viimein sen oman mihinkäänkuulumattomuuteni, jota tyydyttääkseni olin vuosien saatossa yrittänyt rakentaa kotiani useammassakin maassa, koskaan kuitenkaan ”kotona ollen”?

Muutama päivä sitten löysin itseni Facebook-fiidissäni vastaan tulleen linkin innoittamana täyttämästä Karjala-liiton ja Jääsken pitäjäseuran liittymislomaketta (ehdottoman keski-ikäistä!). Myönnän tuntemusteni olleen vähän arkailevia, vähän niin kuin vierasta osoitetta työpaikkahaastattelua varten etsiessä, kunnes täytettäväksi tuli laatikko ”suvun asuinpaikka Jääskessä?”

Jotain selittämätöntä läikähti sydämessäni, kun kirjoitin vastaukseni. Kalalampi. Se on meidän suvun asuinpaikka.

Siinä hetkessä oivalsin, että ne minun henkilökohtaiset rakennuspalikkani ovat myös osa koko tämän maan ja kansan rakennuspalikoita, jotka viime kädessä yhdistävät meidät kaikki osaksi samaa tarinaa.

Se bagelresepti kantoi mukanaan kaikuja keittiöistä, joita ei enää ole.

Siinä arkussa oli matkannut henkensä edestä osa yhtä maatamme kohdanneista suurimmista tragedioista.

Se Kiestingissä vaurioitunut käsivarsi oli omalta osaltaan kannatellut vastuista raskainta: tuolloin vielä syntymättämienkin sukupolvien vapautta.

Vaikka osa käsivarresta ”sinne jonnekin” jäikin, sitä ei tehnyt pappani, joka – toisin kuin aivan liian moni muu – selvisi hengissä ja palasi kotiin. Ja hyvä niin, sillä mikäli noin ei olisi käynyt, olisi syntymättä jäänyt paitsi isäni, myös minä.

Pappojeni ja satojentuhansien heidän kaltaistensa perintö elää meistä jokaisessa. Se on läsnä, mihin ikinä katsommekin. Me olemme sankareiden sukua ja jättiläisten jälkeläisiä, sinä ja minä.


Ariela Säkkinen




Kirjoittaja on Sotaveteraaniliiton tiedottaja ja varttikarjalainen kolmannen polven evakko

 

 

Jaa kirjoitus: