Eihän enää muistella Suomen sotaa tai Tarton rauhakaan – miksi 1939-1945-sodat olisivat erilaisia?

Viimeisimmät blogit

Blogiarkisto

19.10.2020 Eihän enää muistella Suomen sotaa tai Tarton rauhakaan – miksi 1939-1945-sodat olisivat erilaisia?

Muutama päivä sitten tuli kuluneeksi 100 vuotta Tarton rauhan solmimisesta. Huomasitteko? Noteerasitteko?

Vaikka olikin aikanaan – eikä siitä kuitenkaan ole kuin joitain vuosikymmeniä – merkkitapaus, ei monikaan tänään elossa oleva suomalainen osaa kertoa, mistä siinä oli kyse.

(Se päätti virallisesti ensimmäisen maailmansodan liittyneen sotatilan Neuvostoliittoa vastaan ja vahvisti itärajamme siksi, joka se oli jo edelliset 100 vuotta ollut.)

Sama on tilanne Suomen sodan suhteen. Harvassa ovat ne, jotka osaisivat sijoittaa sen edes oikealle vuosisadalle tai arvata sen osapuolet. Suomi niihin ei nimittäin kuulunut, koska Suomea ei tuolloin vielä valtiona edes ollut.

(1808-1809 Ruotsin ja Venäjän välillä käydyn sodan myötä tuli päätökseensä Ruotsin vallan aika Suomessa, sillä sodan voittanut Venäjä liitti Ruotsilta valtaamansa maan itäiset läänit – Suomen – osaksi keisarikuntaansa.)

Melkoisen merkittävistä sodista ja rauhoista näissä siis puhutaan. Silti tavallinen kansa on ne jo unohtanut. Meidän perinneaikaa valmistelevien, mm. veteraaniliittojen kaltaisten toimijoiden, onkin perusteltua kysyä, mikä tekee Suomen 1939-1945- sodista tai ne päättäneistä kipeistä rauhoista erilaisia? Kuka muistaa ne enää 100 vuoden kuluttua ja miksi? Tulisiko niitä edes muistaa ja jos, niin mitä niistä tulisi muistaa?

Kysymyksiä on paljon, mutta niin on vastauksiakin.

Aika on niin kovin suhteellista. Sen huomaa jo siitä, että noiden sotien päättymisen 100-vuotisjuhlallisuuksiin ei ole enää joissain tapauksissa enää kahtakymmentä vuottakaan. Aika moni teistä tätä blogia nyt lukevista on silloin elossa. Aika monella on niihin yhä tuolloinkin henkilökohtainen suhde, sillä nuo sodat – ja niiden rauhoista maksettu hirvittävä hinta – koskettivat meidän omia perheitämme. 20 vuoden päästä elossa on yhä suomalaisia, joiden vanhemmat ja isovanhemmat olivat mukana taistelemassa, menettivät rakkaitaan tai kotinsa.

Mutta entä ne nuoremmat polvet? Ne, jotka eivät ole vielä edes syntyneet? Miten saada noiden vuosien perintö puhuttelemaan niitäkin, jotka eivät eläissään tule tapaamaan ketään sodan kokenutta?

Vastaus on perinnetyö. Juuri tähän se pyrkii: vastaamaan veteraanien omaan toiveeseen siitä, ettei heitä ja heidän perintöään tai myös tulevien sukupolvien vapaudesta maksettua hintaa unohdettaisi silloinkaan, kun he eivät enää itse ole siitä kertomassa.

Lähtökohtamme ovat onneksi hyvin erilaiset kuin 1920 tai 1809.

1939 alkaneiden veristen vuosien aikana isänmaamme joutui selviytymistaisteluista pahimpaan. Tuloksena tosiaan oli, kuten toiminnanjohtajamme edellisessä blogissa totesi, Hollywood-tuotantoon verrattavissa oleva Daavidin kamppailu Goljatia vastaan.

Tällä kertaa taistelemassa oli ensimmäistä kertaa itsenäinen Suomen valtio, jonka rauhaa rakastavalla kansalla oli pelissä kaikki. Suomalaisen sisun työvoitosta tuli tarina, joka yhä pitkälti määrittää kansallista identiteettiämme.

Nyt myös teknologia oli kehittynyt niin, että se mahdollisti tapahtumien taltioinnin kaikkien saataville melkeinpä reaaliajassa. Myöhemmin teknologia on kehittynyt entisestään, ja nyt, pitkällisen työn tuloksena, meillä on satoja tunteja videota ja äänitallenteita, kymmeniätuhansia kuvia ja satojatuhansia sivuja sotapäiväkirjojen dokumentoimia todistuksia noilta tantereilta digitoituna muotoon, joka tulee olemaan käyttökelpoista myös tulevaisuudessa.

Tuon samaisen teknologian ansiosta on esimerkiksi sotaveteraanipiireissämme ja Tammenlehvän Perinneliitossa kerätty jo vuosien ajan talteen veteraaniemme haastatteluita, jotka mahdollistavat veteraanikohtaamiset myös siinä vaiheessa, kun viimeinenkin iltahuuto on kuultu.

Itse asiassa kaikki nuo teknologian edistysaskeleet ovat tänään teidän kaikkien ulottuvilla, sillä teistä jokaisella on älypuhelimenne kamera-, video-, ja nauhoitusmahdollisuuden ansiosta olla mukana tässä tärkeässä työssä ja kerätä sukunne sotasukupolven tarinat talteen vaikka heti tänään.

Keinoja tuoda sodan kokeneiden ihmisten ensikäden kokemukset tulevien sukupolvien lähelle omin sanoin, omilla kasvoillaan, siis on. Mutta miksi se on tärkeää?

On selvää, että sodan loitotessa yhä kauemmaksi historiaamme, vaikuttaa se myös siihen, mitä siitä muistetaan. Tekniset detaljit esimerkiksi siitä, minkä alueen miehistä Jalkaväkirykmentti 35 muodostettiin (Lounais-Suomen), minkä divisioonan osaksi se liitettiin (1. Divisioonan), kuinka monesta pataljoonasta se koostui (kolmesta), kuinka monta komppaniaa kuului sen III Pataljoonaan (esikunnan ja kranaatinheitinjoukkueen lisäksi kaksi) tai kuka sen 9. komppanian päällikkö oli (Antti Huttunen), tulevat varmasti pysymään relevantteina tietylle, joskin pienelle asiaan vihkiytyneelle joukolle, mutta suurelle yleisölle tärkeäksi nousevat ihan toiset asiat, suuremmat linjat.

Mikä sotaan johti? Mitä siellä puolustettiin? Millä hinnalla? Miten vastaavaan tilanteeseen joutuminen voitaisiin välttää tulevaisuudessa?

Pelkästään Kenttäpostia-lehdestämme, nettisivultamme ja somekanavistamme löydät satoja, ellei tuhansia veteraaneja, joiden puheenvuoroissa toistuvat samat asiat.

Mikään ei ole niin hirveää kuin sota, eikä kukaan sen kokenut toivoisi sitä kenellekään.

Niin moni on antanut oman henkensä niin vapautemme kuin maamme peruskivenä toimivien periaatteiden kuten yhdenvertaisuuden ja demokratian vuoksi, että niitä ei tule koskaan unohtaa tai ottaa itsestäänselvyytenä.

Vieraan vihollisen hyökkäyksen alla ainoastaan yhtenäisellä, saman asian puolesta taistelevalla kansalla on minkäänlaisia mahdollisuuksia.

Sodasta ja sen hirveydestä kertominen on rauhan työtä, muistuttaa noissa haastatteluissa yksi: alajärveläisveteraani Olavi Sorvari. Vain se, joka ymmärtää sodan kauheuden, ymmärtää, kuinka tärkeää on tehdä kaikkensa, jotta siltä vältyttäisiin.

Siksi meidän on pidettävä muistoa yllä, sillä rauha on paljon enemmän kuin pelkkä sodan poissaolo.

Rauha on tietoista, alati jatkuvaa työtä sen eteen, että säilytämme ne taloudelliset, poliittiset ja sosiaaliset olosuhteet, jotka ylläpitävät rauhanomaista rinnakkaiseloa paitsi keskenämme, myös naapureihimme. Rauha on ajatuksia ja asenteita, sanoja ja tekoja, vakaumusta ja valintoja. Rauha on jotain, jonka puolesta meidän kaikkien täytyy tehdä osamme.

Ja siinä onkin se veteraaniemme antamista syistä suurin.

Mikään ei ole niin tärkeää, kuin rauha.


Ariela Säkkinen





Kirjoittaja on Sotaveteraaniliiton tiedottaja.





Jaa kirjoitus: