Sodan erottamasta kansasta sodan yhdistämäksi kansaksi

Viimeisimmät blogit

Blogiarkisto

6.6.2021 Sodan erottamasta kansasta sodan yhdistämäksi kansaksi

Veikko oli vanhainkodin herrasmies, jolla oli pilke silmäkulmassa.

Muistan ensimmäisen tapaamisemme kaksikymmentä vuotta sitten. Hän istui käytävällä, lasiseinän takana hartaustilasta. Veikko kertoi vierastavansa pappeja, koska he olivat valkoisten puolella sisällissodassa.

Haastelin hänen kanssaan aina vanhainkodilla käydessäni. Pikkuhiljaa tutustuimme.

Tarinamme kohtasivat, kun kerroin hänelle kahden isosetäni teloituskohtalosta lappeenrantalaisen Rutolan sahan työläisinä valkoisten koston keväänä 1918. Veikko, huutolaispoika, kuten hän itseään nimitti, halasi ja nappasi ystäväkseen. Nyt hän uskoi, ettei kirkko ole pelkästään valkoisten kirkko.

Veikko oli huutolaispoika. Kertoi maksaneensa yhden markan, jolla hänen enonsa oli huutanut hänet huollettavakseen, kun isä oli teloitettu punaisena. Hänen elämänsä tarina jatkui enon hoivissa. Se jatkui Talvi- ja Jatkosotaan viideksi vuodeksi. Siellä hän, punaisen taustan sotaorpo, kantoi Äyräpäässä kaksi haavoittunutta selässään joen yli oman henkensä uhallakin. Hän oli sotasankari.

Pyysin luvan Veikon tarinan kertomiseen hänen tyttäreltään. Veikon tarina kertoo siitä, miten syvästi vuoden 1918 sota jakoi kansamme kahtia ja teki muurin ihmisten välille.

Talvisota ja sitä seuranneet sodat yhdistivät kahtia jakaantuneen kansakunnan. Papit, jotka olivat oppineet saarnaamaan sivistyneille ylhäältä päin, joutuivat opettelemaan juoksuhaudoissa rinnalla kulkemista, hyväksymistä. Tuntemaan pyhiä hetkiä, kun työläisperheen poika, kirkkoon kuulumatonkin, polvistui kenttähartaudessa ehtoollisenviettoon. Lyhentämään pitkän ja vaikeaselkoisen saarnansa kansankieliseksi matalan profiilin puheeksi, joka rohkaisi sotilaita.

Kansamme yhtenäistämisen ihme tapahtui sodissa. Se ihme tapahtui yhteiskuntamme saranahetkessä. Se ihme tapahtui myös pandemian iskiessä. Maskien takaa kaikki olivat yhdenveroisia. Rohkaisulauseena toisteltiin: yhdessä selviämme, vaikka maiden ja jopa maakuntien rajoja asetettiin.

Kaikessa ei tarvitse olla samaa mieltä. Monet asiat jakavat mieliämme, mutta voimme tehdä kompromisseja. Kaikkea ei tarvitse hyväksyäkään, mutta kaikkia pitää rakastaa. Uskomme, että Pyhä Henki yhdistää meitä kristittyjä, joten miksi antaisimme jonkun pienen erimielisyyden erottaa meitä?

Diaboloksen, Paholaisen nimen yksi käännös on ”erilleen heittäjä”. Pyhän Hengen tehtävä on yhdistää. Jeesuksen ylimmäispapillinen rukous velvoittaa meidät eri lailla uskovat etsimään ykseyttä – ekumeniaa. ”Että te olisitte yhtä”, Jeesus rukoili jäähyväispuheessaan.

Meidän pitäisi katsella maailmaa, toisiamme, Jeesuksen silmin. Ei paheksuen tuomitsevien silmälasien kautta.

Minut valittiin vuosi sitten Lappeenrannan veljespapiksi, räväkkä nainen. Sotiemme veteraanit ovat suvaitsevaisia. Tehtäväni on kulkea rinnalla saattaen arvokkaasti viimeiseen iltahuutoon veljiä ja sisaria. Siirtää heidän hengellistä perinnettään seuraaville sukupolville olennaisen osalta. Kuunnella sotaveteraanien leskiä, puolisoita, jotka ovat kantaneet vuosin kuormaa, ehkä häpeääkin.

Kaatuneitten muistopäivänä olemme tottuneet muistelemaan sodissa 1939-1945 menehtyneitä. Siihen kuuluu kuitenkin myös kipeän vuoden 1918 uhrien muisteleminen. Emme voi valikoida vain mielestämme kunniakkaita uhreja. Toisen vakaumusta ei ehkä voi käsittää, mutta sitä voi silti arvostaa. Kipeätkin vuodet ovat osa menneisyyttämme, joka muovasi meistä kansakunnan.

Aika ajoin yhteiskunnassa mietitään kristillisten tunnusten esillä pitämistä. Onpa joku ehdottanut Suomen lipustakin ristin poistamista, vaikka ylväinä ne salkoon nostamme etenkin silloin, kun suomalaiset ovat saavuttaneet voiton urheilukisoissa. Tai laskemme suruliputukseen omaisemme kuollessa.

Mutta jos Suomen lipusta otetaan pois sininen risti, mitä jäisi? Valkoinen lippu. Eikö se ole antautumisen merkki? Siniristilippumme on vapauden merkki. Tänään tunnenkin kiitollisuutta sotiemme veteraanien uhrauksista ja maamme jälleenrakentamisesta. Siitä on maksettu kallis hinta.

Kallis hinta maksettiin kerran Golgatan keskimmäisellä ristilläkin. Risti on sovituksen merkki, rakkauden merkki. Merkki jopa piirretään niin otsaan kuin arkulle ansioitta – toisin kuin ansiomerkit.

Sotavuosista voimme oppia, miten tästäkin poikkeustilanteesta selviämme. Selviämme, jos kaveria ei jätetä. Ja jos luotamme siihen, että Jumala kantaa.

Usein kuulee kysyttävän, mitähän mieltä Jeesus olisi jostain asiasta. Hänen vastauksensa on: että olisitte yhtä.


Maarit Hirvi




Kirjoittaja on Lappeenrannan seurakuntayhtymän sotaveteraanien veljespappi

Jaa kirjoitus: