#Nytonteidänvuoronne – tämä hieno maa on puolustamisen arvoinen niin jalkapallokentillä kuin vaaliuurnilla

Viimeisimmät blogit

Blogiarkisto

13.6.2021 #Nytonteidänvuoronne – tämä hieno maa on puolustamisen arvoinen niin jalkapallokentillä kuin vaaliuurnilla

Mikä viikonloppu meillä onkaan meneillään!

Kävin tänään 2 456 145 suomalaisen lailla äänestämässä. Sitä ennen olin seurannut mitä mitäkin edustavien ja ajavien puolueiden ja edustajien vapaata ja avointa kampanjointia, pohtinut minulle tärkeitä asioita ja tehnyt vaalikoneen, minkä kautta tasapuolisesti näkyvyyttä saavat myös ne ehdokkaat, joilla ei ole tukenaan kalliita kampanjoita ja edellytyksiä lätkäistä kasvojaan joka ikisen joukkoliikennevälineen kylkeen tai vuodattaa viestiään kaikilla mahdollisilla mainostauoilla. Tämän perusteella valitsin itselleni sopivimman ehdokkaan (josta en ollut aikaisemmin kuullutkaan!) ja kävin antamassa ääneni hänelle, vailla pelkoa uhkailusta, painostuksesta, vankilatuomiosta tai hengenvaarasta.

Tehokkaasti organisoitu ja siitä avoimesti tasapuolisesti kaikille tiedotettu vaaliprosessi huipentui osaltani minua lähellä olevalla, helposti saavutettavalla äänestyspaikalla, jossa ohjeistus varmisti sen, että kaikki tiesivät, mitä tehdä ja valvonta sen, että kaikki sujui äänestyssalaisuutta ja luotettavaa ääntenlaskua myöten kuten pitääkin. Ja niin se tekikin.

Rauhassa, hiljaisuudessa, jonossa, vuoroaan odottaen ja annettua koronaturvallisuusohjeistusta noudattaen. Jossain vaiheessa vaalivirkailijan antaessa ohjeistusta englanniksi, huomasi hän, ettei tiennyt, mikä on ”the uurna” englanniksi. Apu löytyi lopulta yhdeltä jonossa seisovalta ja kirjattiin hymyillen vastaisuutta varten. Kaikesta huokui juuri sellainen arvokkuus, kunnioitus ja turvallisuus, jota olen saanut kasvaa pitämään itsestäänselvyytenä ja joka on jotenkin niin kovin… suomalaista.

Poistuessani kiitosten saattelemana huomasin hymyileväni. Onhan siinä tilanteessa aina jotain ylevää. Ylevät olivat tunnelmat tosin minun ja arviolta 5 516 224:n suomalaisen mielissä jo valmiiksi, sillä varsin tuoreessa muistissa olivat edellisen illan dramaattiset tapahtumat Suomen miesten aloitettua historiallisen urakkansa arvojalkapallokentillä, ensimmäisissä Euroopan mestaruuskisoissaan koskaan. Tie sinne oli ollut pitkä ja kivinen ja vaatinut työtä, kärsivällisyyttä, uskoa… sekä sitä kuuluisaa sisua. Kaikkea sitä, mitä Palloliiton Vesa-Matti Loirin Ja Finlandia-hymnin saattelema video ei olisi voinut koskettavammin kiteyttää.

”Me olemme Suomi. Me olemme yhdessä.”

Unelmaa siivittämässä oli ollut koko ajan vain suuremmaksi kasvanut joukko suomalaisia kannattajia, jotka todistivat, kuinka sinivalkoinen unelma oli jokaisen kaikkensa antaneen matsin jälkeen taas 90 minuuttia lähempänä.

Voittoakin (jota tuttavapiirini karskit miehet seurasivat avoimesti itkien) huikeampi näytös nähtiin kuitenkin kesken matsin iskeneen tragedian myötä.

Englantilaisen jalkapallon legendalta Bill Shanklyltä on peräisin kuuluisa lausahdus siitä, kuinka ”jalkapallossa ei ole kyse elämästä tai kuolemasta, vaan jostain niin paljon tärkeämmästä.” Kun avausmatsin vastustajajoukkueen Tanskan pelaajista tuupertui kentälle, oli pian niin kisa- kuin kotikatsomoissa selvää, että nyt oli kyse juurikin elämästä ja kuolemasta. Ja se, mitä joka solullaan tuota peliä myötäelävät fanit seuraavaksi tekivät osoitti, että siinä jää jalkapallokin kakkoseksi.

Suomalaiskatsomo nousi pystyyn ja huusi pelaajan etunimeä ”Christian!”, johon vastustajiemme kannattajat vastasivat hänen sukunimellään ”Eriksen!” Tätä huutoa, jolla jalkapallofanijoukko kunnioittaa perinteisesti omaa pelaajaansa, tavoitteena hukuttaa alleen vastustajajoukkueen kannustushuudot, jatkui hyvän aikaa, minkä jälkeen tanskalaiskatsomo repesi suosionosoituksiin vastustajilleen. Meille. En ole vähään aikaan ollut niin liikuttunut ja ylitsevuotavan ylpeä suomalaisuudestani. Vielä tätä kirjoittaessakin pala nousee kurkkuun.

Siinä hetkessä tuli todistettua yhtä niistä asioista, mitä suomalaisuus on parhaimmillaan ja kauneimmillaan.

Yhdessä rintamassa tärkeän asian puolesta, ylpeänä omasta maastaan, vakaina näyttämään myös muulle maailmalle, millaisiin ihmeisiin tämä pieni maa ja sen pieni kansa pystyykään… mutta senkään sokaisematta ymmärtäen, mikä on oikein ja inhimillistä, valmiina antamaan tukensa myös muille sitä tarvitseville.

Olen asunut maissa, jossa vapaat vaalit ja demokratia ovat olleet jotain, josta kansa on voinut vain haaveilla. Matkaillut alueilla, jossa ihmiset eivät voisi edes äänestää, ihan vain siksi, että kehittymättömän väestönlaskennan ja alkeellisten elinolojen seurauksena ei heidän syntymäänsä ole edes rekisteröity mihinkään – tarkoittaen, ettei heitä oikeastaan ole edes olemassa. Ja kun sinua ei ole olemassa, ei sinulla ole mitään oikeuksiakaan. Ei edes omassa maassasi.

Eikä tarvitse kovinkaan kauas oman maamme rajojemme ulkopuolelle mennä, ennen kuin ajatus vaalien vapaudesta ja läpinäkyvyydestä muuttuu melkoiseksi vitsiksi, minkä seuraukset kansa – omalla verellään – maksaa.

Osaan siis arvostaa sitä hienoutta, joka yleinen ja yhtäläinen äänioikeus on. Se ei ole vain kansalaisvelvollisuus, se on kansalaisoikeus. Etuoikeus, oikeastaan. Etuoikeus, josta me suomalaiset saamme kaiken muun hyvän lisäksi nauttia. Ajatus siitä, että jättäisin sen käyttämättä, on minulle täysin vieras.

Sitä se ei kuitenkaan ole hälyttävän monelle suomalaiselle, jotka kuntavaaleissa jättävät äänestämättä (tänä vuonna n. 45% kaikista äänioikeutetuista).

Tämän vuoksi liitto lähti mm. Rauhanturvaajaliiton (siinä toinen toimija, jonka edustama väestö on saanut nähdä, etteivät vapaus, rauha ja demokratia ole jotain, jota monessakaan paikkaa maailmalla voidaan ottaa itsestäänselvyytenä) lailla mukaan tämänvuotisia kuntavaaleja edeltäneeseen #Nytonteidänvuoronne-kampanjaan. Feeniks-hankkeen kampanjassa pyrittiin herättelemään etenkin miehiä, joiden äänestysaktiivisuus on jäänyt muista jälkeen jo vuosikymmenien ajan. Mukana kampanjavideoilla (jotka löydät täältä ja täältä) muistuttamassa siitä, miksi äänestäminen on tärkeää, oli lukuisten kuntavaaliehdokkaisen lisäksi myös veteraanejamme.

(Kerrottakoon tässä vielä, että etenkin toinen veteraani oli hyvinkin tarkka, minkälaiseen kampanjaan hän lähtisi. ”Mikä sen tavoite on? Halutaanko sillä tukea ja edistää kansan yhtenäisyyttä vai vahvistetaanko vain eri ryhmittymien vastakkainasetteluja”? Nytpä tiedätte, kuka meillä veteraanien puolesta päätökset tekee: ihan ne veteraanit itse).

Ja heistä veteraaneista kampanja nimensäkin sai: heidän sukupolvensa teki oman osansa tämän maan vapauden, demokratian ja hyvinvoinnin puolesta. Nyt on meidän vuoromme. Ja siinä missä nämä miehet joutuivat tekemään sen ase kädessä rintamalla, nyt siihen riittää kynä ja äänestyskoppi. ”Aina olen äänestänyt”, sanoi heistä yksi. ”Se tuntuu siltä, että siihen liittyy itsenäisyyden puolustaminen”, sanoi toinen.

Nämä voimakkaat puheenvuorotkaan eivät saanee minua oivaltamaan, kuinka isosta asiasta siinä tosiaan on kyse. Sen muistin vasta kampanjan kirvoittamissa keskusteluissa somekanaviemme seuraajien kanssa. Kunnallisvaaleissa äänestysikäraja (tuolloinen täysi-ikäisyyden raja) oli silloin 21, valtiollisissa vaaleissa se laskettiin 21:een vasta 1944. Niinkin myöhään kuin vuonna 1972 päästiin nykytilanteeseen, jossa vaalikelpoisuuden ikäraja on 18.

Kun nämä miehet lähetettiin sotaan, ei suurin osa heistä ollut edes tarpeeksi vanha äänestämään. Silti se sama valtio, joka katsoi heidät liian nuoriksi vaikuttamaan siihen, miten valtiota hoidettaisiin, katsoi heidät tarpeeksi vanhoiksi kuolemaan sen valtion puolesta.

”Ei siinä ollut herraa tai huonompaa. Me olimme kaikki tasavertaisia. Me olimme kaikki aseveljiä”, huomautti minulle kerran yksi joensuulaisveteraani.

Vaaliuurnilla mekin olemme ihan samassa asemassa. Meidän kaikkien ääni painaa yhtä paljon. Toivottavasti sinäkin annoit omasi kuulua. Koska jos et, tarkoittaa se sitä, että joku toinen ehdokas hyötyi omassa äänituloksessaan sen sinunkin käyttämättä jättämäsi äänen verran ja tulee sinunkin mahdollistamana käyttämään vaalivoittonsa hänelle suomaa valtaa ja päättämään asioista, jotka vaikuttavat sinunkin elämääsi.

Ja jos tämäkin viikonloppu on jotain osoittanut, niin sen, että me olemme  ihan älyttömän hieno kansa, jolla on vaalittavanaan ihan älyttömän hieno maa. Ja se maa; sen vapaus, hyvinvointi ja demokratia ovat ehdottomasti puolustamisen arvoisia.

Nyt on meidän vuoromme.



Ariela Säkkinen




Kirjoittaja on Sotaveteraaniliiton tiedottaja

 

 

Jaa kirjoitus: