ERÄS TALVISODAN RASKAIMMISTA TAISTELUISTA

Petäjäsaaren taistelu 6.3.1940

Talvisodan loppuvaiheessa taisteltiin ankarasti Laatokan pohjoisosissa Pitkärannan saaristosta, jonne suomalaisjoukot olivat motittaneet Neuvostoliiton 168. divisioonan joukot – noin 20 000 neuvostosotilasta.

Saarista operatiivisesti keskeisin oli noin puolikilometriä leveä ja puolitoista kilometriä pitkä Petäjäsaari. Muita saariston saaria olivat Maksimansaari, Putkisaari, Paimionsaari ja Vuoratsu.

Kapea on Kuolemantie

Venäläisten ainoa mahdollinen huoltotie mottiin kulki kapean salmen kautta jäätietä pitkin. Huoltoreitillä kaatui satoja venäläissotilaita ja menehtyi myös satoja hevosia. Niin reitti sai nimen Kuolemantie.

Laatokan jäädyttyä kokonaan tammikuun puolivälissä 1940, venäläisjoukot tekivät Pitkärannan saaristoon useita hyökkäyksiä massiivisella ylivoimalla, mutta suomalaisten puolustus piti.

Helmikuussa puna-armeija lisäsi painetta Laatokan saarten suuntaan, mutta tulokset jäivät vielä tuolloinkin heikoiksi. Vasta maaliskuun alkupäivinä, vihollisen kasvatettua edelleen joukkojaan ja materiaaliaan, saaren puolustajat alkoivat olla jo mahdottoman tehtävän edessä.

Mattia odotettiin kuin kuuta nousevaa

Juankoskelainen Matti Parviainen (1917-2007) toimi sodassa huoltotehtävissä muonakuljettajana. Huoltopiste toimi Vuoratsusta, josta muona kuljetettiin joukoille hevosreellä. Matin viimeinen kuljetustehtävä Petäjäsaareen tapahtui yöllä 5.3.1940 samaan aikaan, kun venäläiset valmistelivat ratkaisevaa hyökkäystään.

Matti toi soppa-astiat ja vanikkalaatikon nälkäisille miehille. Hän ehti kertoa kuulumiset, samalla kun paluukyytiin lastattiin haavoittuneet hoitoon vietäväksi. Matti lähti takaisin yön selkään.

Matti oli tehnyt mottitaisteluiden aikana lukemattomia reissuja Petäjäsaareen. Hänen ja hänen hevosensa varassa oli se ohut elämänlanka, joka piti sitkeitä, mutta voimiensa äärirajoilla olevia puolustajia saaren valtiaina.

Toivoton puolustustaistelu

Aamulla 6.3. kello 07.00 taivas repesi. Alkoi parituntinen tykistökeskitys Petäjäsaareen. Venäläiset pommikoneet ja hävittäjät kylvivät koko päivän tuhoaan puolustajien niskaan. Yli 30 hyökkäysvaunua kiersi saarta, niiden ja panssarikilpien suojassa saareen lappoi puna-armeijan jalkaväkeä katkeamattomana virtana. Iltaan mennessä suomalaisten puolustus oli lyöty.

Viimeiset suomalaisten ampumat laukaukset kuuluivat Petäjäsaaresta vähän ennen iltaviittä. Saaren 220 puolustajasta 117 kaatui, haavoittuneita oli miltei 100. Venäläisiä kaatui pari tuhatta.

Suomalaiset olivat antaneet kaikkensa. Omin jaloin saaresta pääsi perääntymään vain muutama sotilas, hekin henkisesti vammautuneina. Nämä urheat isänmaan puolustajat maksoivat itsenäisyydestämme hengellään ja verellään.

Aamulla Päämaja tiedotti surullisista tapahtumista Pitkärannan saaristossa. Talvisota päättyi vain viikko Petäjäsaaren taistelun jälkeen.

Matin tehtävä jatkui jatkosodassa

Puna-armeija ei ollut luopunut suunnitelmastaan viedä Talvisodassa kesken jäänyt Suomen valloittaminen loppuun. Suomi oli 25.6.1941 jälleen sodassa Neuvostoliittoa vastaan.

Jatkosodassa Matti palveli Karjalan Kannaksella hevosmiehenä samoissa tehtävissä kuin Talvisodassa sekä rintamalla rivisotilaana. Enempää Matti ei jatkosodasta kertonut, ei halunnut. Kaikesta päätellen Petäjäsaaren kokemus oli kaikista pahin.

Itsenäisyys ja oma koti kullan kallis

Sodan jälkeen Matti rakensi lapsuudenkodin maisemiin Juankoskelle rintamamiestalon, raivasi metsän pelloksi ja ryhtyi pientilalliseksi. Kovana työmiehenä Matti toimi oman tilan hoidon lisäksi mm. talvisin hevosmiehenä savotassa ja oli mukana useissa tärkeissä rakennusprojekteissa Kuopion seudulla.

Ulkomaille hän ei koskaan matkustanut, vaan sanoi aina, että hänen ”reissut on tehty.” Kotimaassa Matti kävi veteraaniyhdistyksen matkoilla ja veteraanikuntoutuksessa.

Koti oli Matille rakas, ja hän asui talossaan lähes kuolemaansa saakka.

Matti on aviomieheni ukki-vainaa. Olen saanut viettää Matin mökillä monta kesää ja hiihtolomaa.
Matti tykkäsi reippaasta asenteesta – siitä kun osallistuimme tilan töihin ja tein meille isoja annoksia ruokaa. Lisäksi meillä oli yhteinen mielenkiinnon kohde, kaikki urheilu!

Löysin Matin lyhyet muistelmat ja vanhoja sotakuvia mökin kirjahyllystä. Tutkin niitä eräänä sateisena päivänä ja mietin, että tämä tarina olisi tärkeä kertoa jälkipolville. Kysyin luvan Matin tyttäreltä, Anneli Pehkoselta, tarinan kertomiseen.

Me muistamme

Muistamme, kiitämme ja kunnioitamme kaikkia 1939-1945 sodissa kaatuneita, haavoittuneita ja hengissä selvinneitä maamme puolustajia.

Kun näemme uutisista Venäjän käymää julmaa hyökkäyssotaa, jossa Ukraina taistelee itsenäisyydestään, tunnemme syvää myötätuntoa. Suomalaiset tietävät, mitä itsenäisyyden ja oman maan puolustaminen on.

Laura Pennanen