Kesän 1944 taistelut tulivat iholle Oodissa

stumme salissa.  Äänet täyttävät auditorion. Stalinin urut alkavat soittaa synkää melodiaansa, sotakoneiden pauhu ja pommien viheltävä lento. Pelon äänet, kuoleman äänet. Jatkosodan verisimmästä hyökkäyksestä Karjalan kannaksella on kulunut 80 vuotta. Yleisö istuu hiljaa. Pommien pauhu laantuu…

Tasan 80-vuotta sitten Suomi kävi jatkosodan verisimmän taistelunsa. 1 100 miestä kaatui jo ensimmäisten kahden päivän aikana, yli 800 miestä katosi tai hautautui suojiinsa Karjalan kannaksen puolustuslinjojen murtuessa.

Suomen Sotaveteraaniliiton toiminnanjohtaja Sakari Martimo ja Kansan sivistysrahaston Ulla Vuolanne, avaavat KESÄ 1944 -tilaisuuden Oodin teatterisalissa. Striimin välityksellä lähetystä seuraa satoja ihmisiä ympäri Suomen.

”Kunnioitetut veteraanit, sotasukupolven edustajat, arvon vieraat

Lämpimästi tervetuloa tähän Suomen Sotaveteraaniliiton ja Kansan Sivistysrahaston järjestämään muistotilaisuuteen ”Kesä 1944”.

Tasan 80 vuotta sitten Karjalan kannaksella Valkeasaaressa oli käynnissä tulimyrsky, joka hävitti kaiken alleen osuneen. Puna-armeijan operaation tavoitteena oli alistaa Suomi Neuvostovallan alle.

Tänään muistamme tuota jatkosodan loppunäytöksen rajua alkua, mutta myös sitä seuranneita kovia torjuntataisteluita, joilla säilytimme lopulta isänmaamme itsenäisyyden.”

Emeritusprofessori Ohto Mannisen avasi tutkimuksiaan, jotka pohjautuvat venäjänkieliseen alkuperäisaineistoon. Alkuperäisaineistoja oli vaikea saada tutkittavaksi jo 1990-luvulla, nykyisin se on täysin mahdotonta.

Mielenkiintoisen avauksen jälkeen Manninen kertoi yksityiskohtaisesti niistä tavoitteista, joita Neuvostoliiton korkeimmalla sotilasjohdolla Stavka oli keväällä 1944, kesällä toteutettavan suurhyökkäyksen osalta Suomeen. Suomi oli saatava polvilleen ja maa valloitettava.

”Kyllähän se nuoruus, se meidän nuoruus oli aivan erilaista kuin nyt.” totesi 100-vuotias sotaveteraani Aimo Reinikainen, joka taisteli kesällä 1944 Venttiprikaatissa. Tammenlehvän edunvalvonta-asiamies Heikki Karhu haastatteli Aimoa.

Aimon sotatie kulki Maaselän kannakselta vihollista viivyttäen Ilomantsin vaaramaisemiin, jossa käytiin kesän viimeiset suuret torjuntataistelut. Heikki Karhun kysyessä, pelottiko sota, Aimo vastasi: ”Kyllä jokainen nuorukainen tiesi, mitä on tehtävä, kun isänmaa kutsui. Pelko oli aina läsnä, mutta sellaista se sodassa on.  ”

Aimo nimettiin viime 6.6.2024 Sotaveteraaniliiton liittokokouksessa Lahdessa liiton kunniajäseneksi.

Jukka Halonen on kirjoittanut suurtaisteluista teoksen ”Kesä 1944 … ja aamun kiuru kirkkaudessa soittaa” (Readme 2023), joka seuraa päivä päivältä suurhyökkäyksen etenemistä. Suurten tapahtumien rinnalla Jalkaväkirykmentti 45:n pikakoulutettu pikakivääriampuja Onni Hämäläinen kertoo komppaniansa vaiherikkaasta ja raskaasta vetäytymisestä Syvärin eteläpuolelta Jandebajoelta aina U-asemaan Syskyjärvelle asti. Matka eteni vaikeissa olosuhteissa ja vihollisen tulen alla.

Puheenvuoron dramaattisin hetki oli Halosen kertoma ja Onni Hämäläisen aikaisemmin vaikenema tapahtuma. Onni Hämäläisen paras ystävä ja aseveli Tauno Voutilainen polvistui tiedusteluretkellä miinaan ja menetti jalkansa nivusta myöden. Paljoa ei ollut tehtävänä. Ei hoitotarvikkeita, vaikea vuotava vamma.  Tauno itse tiesi tämän, ettei selviäisi hengissä ja pyysi Onnilta raskaan lupauksen. Onni joutui antamaan lupauksen kaverinsa ampumisesta. Vihollinen meni kuitenkin ohi oikealta, eikä Onnin tarvinnut toteuttaa elämänsä raskainta lupausta. Kun Tauno oli saatu  omalle puolelle juoksuhautaan, hän menehtyi siellä hetimiten  verenhukkaan.

Hiljaisuus hengittää salissa.

Hienon tilaisuuden päättää puheellaan Sotien 1939-1945 pääkaupunkiseudun perinneyhdistyksen hallituksen puheenjohtaja eversti Vesa Sundqvist.

”Veteraanityön ytimessä on aina ollut veteraaneista, heidän puolisoistaan ja leskistään huolehtiminen. Se hoidetaan toki kunnialla loppuun uudistuvassakin organisaatiossa. Työ siis jatkuu, mutta veteraanityö muuttuu huolenpidon vähenemisen ja aikanaan loppumisen myötä puhtaasti perinnetyöksi.

Vahtivuoron vaihtuessa perinnetyö tarvitsee omat vastuunkantajansa laajalla rintamalla. Katse kääntyy luonnollisesti nuorempiin sukupolviin, sillä nuorisossa on tulevaisuutemme. Asian arvokkuuden he kyllä oivaltavat tai ovat jo oivaltaneet. Näen myös reserviläisjärjestöillä erittäin tärkeän roolin tässä muutoksen toimeenpanossa.

Kiitos Aimo ja kaikki muut veteraanit ja kiitos koko sotasukupolvi niin täällä Oodissa kuin siellä verkossa!”

Tunteikas ilta laskee mailleen, kun valkokankaalle heijastetaan jatkosodan kuvia väreissä ja äänimaiseen nousee Jorma Hynnisen ja Laivaston kuoron esittämä Veteraanien iltahuuto. Laulun loppuessa hiljaisuus salissa oli käsinkosketeltava.

Laura Pennanen