On niin hyvä mieli, kun on saanut puolustaa isänmaata omalta osaltani.
Ei olisi uskonut, että joku voi tapattaa omia ja vieraita ja kiduttaa, viedä ukrainalaisia kauas Venäjälle. Miten joku voi olla niin paha kuin Putin, ihmettelee lemiläinen sotaveteraani ja sotainvalidi Unto Hakuli, jolle omat sotamuistot ovat taas nousseet ajankohtaisiksi Venäjän uusimman hyökkäyssodan myötä.
Koko liki satavuotisen elämänsä (pyöreitä juhlitaan joulukuun 21. päivä!) hän on asunut Lemin Hakulin kylässä ja on tätä nykyä yksi kunnan viimeisistä veteraaneista.
Unto pystyy toiveidensa mukaisesti asumaan yhä perheelleen rakentamassaan kotitalossa, minkä osaltaan mahdollistavat veteraanin sinne saamat, elämistä helpottavat kodin muutostyöt
Jatkosota vei hänen elämästään liki 2,5 vuotta ja yhden polven, johon hän haavoittui kranaatti-iskussa kesäkuussa 1944 Lyykylässä. Polvivamma jäi vaivaamaan vuosikymmeniksi, sillä sirpaleet saatiin poistettua tekonivelleikkauksessa vasta 60 vuotta myöhemmin.
Kipeä polvi oli pieni hinta, kun itsenäisyys säilyi, hän toteaa painokkaasti.
Vaikka pääsikin pian kotiinpaluun jälkeen arkeen kiinni, jäi se sotakin vaivaamaan, hän tunnustaa.
Sota tuli vielä kymmenisen vuotta uniini jatkuvasti: unissa taistelut käytiin ihan tuossa lähipelloilla. Joskus heräsin hikisenä, ja aina hyvin onnellisena siitä, että sota oli ohi. Sitten kun unet loppuivat, ne loppuivat kuin seinään!
Elämäntyönsä Unto teki puuseppänä. 1939-1945-sotien Suomen kansaan jättämä syvä jälki tuli hänelle tutuksi tätäkin kautta: välirauhan aikana ja Jatkosodan jälkeen nuori taituri ahkeroi puuristejä sankarivainajien haudoille.
Mietin silloin, että mitä tämä oikein on, tämä kuolema.
Lopputulos sodasta, kaiken sen pahan todistaneenakin, on kuitenkin selvä.
On niin hyvä mieli, kun on saanut puolustaa isänmaata omalta osaltani. On niin kaunis, itsenäinen isänmaa!
Ja hyvä mieli on meilläkin: kiitos Unto ja te kaikki muut. Ilman teitä ei olisi meitäkään.