Blogi

13.11.2018 Mitä ensimmäinen vuosi Sotaveteraaniliitossa on opettanut?

Niin se aika vain rientää. Kalenterissani napsahti juuri täyteen ensimmäinen vuosi liiton tiedottajana. Tuohon vuoteen on mahtunut paljon. Kiirettä on pitänyt ja haasteita riittänyt, mutta palkitsevampaa työtä on vaikea keksiä. Olen ehdottomasti unelmaduunissani.

Kulunut vuosi on tuonut mukanaan muutaman todella kovaa koskettaneen ahaa-elämyksen. Ensimmäinen tapahtui uutta Tuntematonta Sotilasta katsoessani.

On vain luonnollista, että jokainen aikakausi on löytänyt eri filmatisoinneista sen juuri hänelle omimmalta tuntuvan version. Itse kuulun häpeilemättä siihen sukupolveen, jota Aku Louhivuoren tulkinta tulee aina puhuttelemaan tavalla, johon muut eivät pääse. Ja juuri noin siinä kävi: elokuvan teknisen ylivertaisuuden ja katsojien omaa ikäluokkaa edustavien näyttelijöiden kautta koko sota ja sen perintö avautui taas uudelle yleisölle ihan erilaista mielenkiintoa ja samaistumista herättävänä kokemuksena.

Elokuvan raadollisina viime hetkinä se iski. Nuo nuoret pojat, parinkympin molemmin puolin, viettivät vuosia tilanteessa, jossa oli oltava valmis kuolemaan hetkenä minä hyvänsä. Joka sekunti.

Miten ihmeessä tuollaisen keskellä pysyy toimintakuntoisena? Ja vielä enemmän: miten tuollaisesta selviää rikkoontumatta itsekin? Kuten nyt tiedämme – moni ei selvinnytkään.

Ajatusten  ikiliikkuja vain kiihtyi muutama viikko myöhemmin Sanomatalon Mediatorilla järjestetyssä Veteraanien ja Lottien päivässä. IS TV:stä katsottavissa olevan tapahtuman aloitti Helsingin sotaveteraanikuoron esittämä Viimeinen Iltahuuto, jonka sanat pureutuivat tajuntaan nyt ihan uudella tavalla.

Siinä ne entiset parikymppiset nyt seisoivat lavalla 70 vuotta myöhemmin; kävelykeppeihin ja toisiinsa nojaten.

(Voin muuten kertoa, että harva asia on nolompaa, kuin itkeä vollottaa sodan hirveydet itse kokeneen ja siitä sinun edessäsi laulavan sotaveteraanin edessä.)

Askel jo uupunut on,
lapset ja lastemme lapset,
teidän nyt vuoronne on.

”Hoivatkaa, kohta poissa on veljet”.

Tuo on vuoden aikana kristallisoitunut toden teolla, sähköpostin tai puhelinsoiton ilmoittaessa taas yhdestä riveistä poistuneesta veljestä. Mitä enemmän kyseisen veteraanin kanssa on ehtinyt tutuksi tulla, sitä kovemmin uutinen aina sydämestä kouraisee.

Viimeisiä viedään. Kohta veteraaneja ei enää todellakaan ole.

Vielä ei ole kuitenkaan liian myöhäistä. Monta tarinaa on vielä kuulematta; monta muistoa jakamatta. Siksi haastan teidät kaikki. Istukaa alas sotaveteraanin kanssa ja kuunnelkaa. Meillä on vielä liki 13 000 sellaista tosielämän sankaria, joille Hollywoodin tarinat jäävät kakkosiksi – nämä tarinat ovat nimittäin täysin tosia. Olen pelkästään kuluneen viikon aikana päässyt jututtamaan useampaakin ja voin luvata, että joka ikisellä näistä kolminumeroisia lukuja lähestyvistä itsenäisyytemme puolustajista on vielä annettavaa.

Vahdinvaihdoksen myötä on meidän, uusien sukupolvien aika ottaa vastuullemme se, ettei heidän tarinansa pääse unohtumaan. Ja voidaksemme tehdä sen, on meidän tunnettava se tarina.

Kerran raskas vastuu tämän maan tulevaisuudesta lepäsi heidän, tuolloin vain parikymppisten miesten ja naisten harteilla. Vuosien ajan ihmiset, ihan niin kuin sinä ja minä, eivät erotessaan tienneet, tulisivatko enää koskaan rakastaan näkemään.

Myös tuo on tullut kuluneen vuoden aikana lähelle ihan eri lailla: kärvistelen nimittäin parhaillaan itse sotatoimialueella työskentelevän läheisen kotiinpaluuta odottaen.

Nämä miehet ja naiset, nämä meidän veteraanimme tekivät tuon meidän kaikkien vapauden vuoksi. Enkä voi olla miettimättä: olisiko meistä siihen samaan?

Ariela Säkkinen




Kirjoittaja on Sotaveteraaniliiton tiedottaja.

Jaa kirjoitus:

31.10.2018 Veteraanien perintö on yhteen hiileen puhaltaminen eikä kansallismielinen uho

”Minä en lähtenyt sotaan, sota tuli”. Näin vastasi sotaveteraani, kun kysyin häneltä paneelikeskustelussa hieman huonosti muotoiltuna, kuinka vanhana hän lähti suorittamaan palvelustaan jatkosodassa.

Järjestimme Joensuun historian opiskelijoiden ainejärjestössä Varnitsa ry:ssä keväällä 2017 Suomi Sodassa -seminaarin itsenäisyyden juhlavuoden kunniaksi. Tapahtumaan kuului kaksi sotahistoriaa käsittelevää asiantuntijaesitelmää sekä paneelikeskustelu, jossa sotaveteraani, rintamalotta, evakko sekä sotaorpo vastasivat sotavuosia koskeviin kysymyksiin. Seminaari oli todella onnistunut ja erityisesti sen päättänyt paneelikeskustelu iskostui kaikkien läsnäolleiden mieliin ikimuistoisena kokemuksena.

Tapahtuman jälkeen ajatukset sotiemme veteraaneista ja heidän perinnöstään kuitenkin kaikkosivat mielestäni.

Heinä-elokuun vaihteessa olin mukana Tammenlehvän Perinneliiton historianopettajille ja sellaisiksi opiskeleville suunnatulla matkalla kesän 1944 taistelupaikoilla. Sisällöllisesti matka oli todella hyödyllinen ja opin ainakin itse aiempaa vahvemmin hahmottaman missä ne paikat, joissa maamme kohtalo ratkaistiin, tarkalleen sijaitsevat. Sotaveteraanien asia palaa aika ajoin mieleeni omakohtaistenkin siteiden kautta -erityisesti silloin kun kaivan pöytälaatikostani esiin ukiltani perinnöksi saamani vanhan taskunauriin.

En ole itse erityisen isänmaallisesta perheestä, eikä meillä ole sukupiirissä koskaan erityisesti vaalittu sotaveteraaniperinnettä. Oma ukkini oli toki sotaveteraani, mutta hän puhui sodasta hyvin säyseästi ja tuntui tietoisesti välttelevän isänmaallista hurmosta. Vaatimattomuudestaan huolimatta ukkini kuitenkin mielellään kertoi sotakokemuksistaan ja erityisen vahvasti mieleeni on jäänyt hänen suhtautumisesa venäläisiin. Herjaavien nimitysten sijaan ukkini puhui aina ”Venäjän pojista”. Hän mielsi vihollispuolen sotilaat Antero Rokan tapaan tavallisiksi ihmisiksi, jotka vain suorittivat velvollisuuttaan.

Olen itse omaksunut eräänlaisen hiljaisen kunnioituksen linjan sotaveteraanisukupolvea kohtaan. Kun sotaveteraanien nimissä nykypäivänä vedotaan milloin mihinkin asiaan, koen tällaiset puheet hyvin häiritseviksi. Sotaveteraanit eivät sotineet sen vuoksi että heidän nimissään voitaisiin vastustaa seksuaalivähemmistöjen osallistumista Linnan juhliin tai siksi, että heihin vedoten voitaisiin perustella monikulttuurisen kasvatuksen tärkeyttä.

He olivat tavallisia miehiä, jotka ukkini lailla tekivät uhkaavassa tilanteessa sen, mitä pidettiin välttämättömänä. Tämä on mielestäni keskeisin veteraanisukupolven keskuudessa vallinnut vakaumus, jota nykypäivänä pitäisi vaalia. Riippumatta omista lähtökohdista ja mielipiteistä, tarpeen tullen jokaisen olisi kyettävä asettamaan oma etu sivuun ja toimittava yhteisen hyvän nimissä.

Olin viime keväänä opiskelijavaihdossa Isossa-Britanniassa ja kiinnitin siellä huomiota sotamuistomerkkien suureen määrään. Lähes jokaisesta kaupungista ja kylästä löytyi massiiviset monumentit maailmansodissa kaatuneiden muistolle. Kun tavallisilta brittinuorilta sen sijaan kyseli heidän suhtautumisestaan sotaveteraaneihin ja heidän perintöönsä, vastaukset olivat usein aika epämääräisiä. Brittinuoret eivät tuntuneet olevan erityisen kiinnostuneita isovanhempiensa sotaponnistuksista.

Samanlaisia vastauksia kuulin myös kysyessäni samaa esimerkiksi ranskalaisilta ja slovakialaisilta vaihto-opiskelijoilta. Suomesta ei löydy läheskään samassa mittakaavassa massiivisia sotamuistomerkkejä kuin Isosta-Britanniasta, mutta silti suomalaisten nuorten keskuudessa vallitsee hyvin vankka sotaveteraanisukupolven arvostus ja kaikki yleensä tietävät ainakin jotain omien sukulaistensa sotakokemuksista.

Suomalaiset ovat siis ainakin oman kokemukseni perusteella asian suhteen huomattavasti valveutuneempia kuin monet muut eurooppalaiset. Uskon, että tähän vaikuttaa erityisen vahvasti kaksi tekijää.

Ensinnäkin historian opetuksella on paljon enemmän tilaa suomalaisessa koulujärjestelmässä kuin Isossa-Britanniassa. Kun kerroin historiasta vähänkin kiinnostuneille brittikavereilleni, että Suomessa historiaa opiskellaan lähes koko yläasteen ajan ja lukiossakin kolme kurssia, he sanoivat olevansa kateellisia tästä. Toiseksi uskon, että yleiseen asevelvollisuuteen nojaava armeija vaikuttaa asiaan.

Suomessa suurin osa miehistä (ja nykyään monet naisetkin) tiedostavat oman roolinsa tärkeyden maanpuolustuksessa. Asepalvelus tuo pahimpaan mahdolliseen varautumisen jokaisen varusmiehen iholle. Ehkä paras tapa vaalia sotaveteraanien perintöä onkin ylläpitää ja tukea näitä julkisia instituutioita, koulutusta ja maanpuolustusta.  Niiden kautta voidaan parhaiten vaalia sotaveteraanisukupolven tärkeintä perintöä: yhteen hiileen puhaltamisen henkeä.

Kansallismielisellä uholla ja sankaritarinoiden hehkutuksella kylvetään vain siemeniä riitelemiselle.

Aleksis Honkanen



Kirjoittaja opiskelee historianopettajaksi.

Teksti on osa kesällä 2018 Tammenlehvän Perinneliiton historianopettajille järjestetyn opintomatkan satoa.

Jaa kirjoitus:

23.10.2018 Mitä veteraaniperinnetyö on? Melkeinpä mitä vain!

Kuluneen kuukauden aikana on liitto reissannut pitkin Suomea perinnetyön seminaareissa. Uskallan väittää, että jo tässä vaiheessa on tullut koettua paljonkin oivalluksia, eikä vähiten siitä, kuinka tärkeä viestinnän rooli tulee siinäkin olemaan. Perinneaikaan siirryttäessä meidän on entistä selkeämmin kyettävä kertomaan Suurelle Yleisölle olemassaolomme tarkoitus ja työmme tavoite.

Sitä ei nimittäin ihan ehti tulisi tajunneekseenkaan, miten helposti asiat ymmärretään väärin.

Saimme vähän aikaa sitten yhteydenoton blogikirjoituksen tiimoilta, jossa väitettiin, että sotaveteraaniliitot eivät käytä varojaan veteraaneihin, koska säästelevät ne perinneaikaa varten.

Näinhän asia ei ole.

Tämäkin olisi selvinnyt vaikka sivuihimme tutustumalla. Sotiemme Veteraanit-keräysvarat menevät nimenomaan veteraaneille. Perinnetyötä niillä ei rahoiteta – sen kummemmin kuin järjestön hallintoakaan (lisää aiheesta mm. täällä).

Eikä ole kauaa, kun kuulin erään rouvan pahoittelleen sitä, kuinka nyt perinneaikaan siirryttäessä ne veteraanit jäävät ihan yksin.

Tästäkään ei missään nimessä ole kyse.

Veteraanien sekä heidän leskiensä ja puolisoidensa parissa ja hyväkseen tehtävä edunvalvonta- ja huoltotyö tulee pysymään veteraanijärjestöjen peruskivenä. Tässäkin suhteessa niistä rintamalla kerran annetuista lupauksista pidetään kiinni: kaveria ei jätetä. Me puolustamme heitä ihan niin kuin hekin kerran puolustivat tätä maata: viimeiseen mieheen saakka.

Sotaveteraanityön painopisteet ovat aina seuranneet veteraanijärjestöjen edustaman väestönosan elinkaarta. Sodan jälkeen oli tärkeää saada kuntoon sodasta palaavien miesten asuntoasiat ja uuden elämän syrjään kiinni pääseminen, sitten huomio kiinnitettiin eläkeasioiden ja muiden etuuksien kuntoon saattamiseen. Viime vuodet työ on keskittynyt kuntoutukseen ja nyt jo yli 90 vuoden keski-iän saavuttaneen väestön tarvitsemiin palveluihin.

Veteraaniväestömme; niin veteraanien kuin heidän leskien ja puolisoidensa huolto- ja tukityö tulee vastaisuudessakin pysymään toimintamme ytimenä, mutta samalla on kuitenkin haikeudensekaisin tuntein alkanut valmistautuminen siihen väistämättä edessä seuraavaksi olevaan vaiheeseen, kun viimeinenkin itsenäisyytemme sankari on poistunut keskuudestamme ja veteraanityössä alkaa heidän muistonsa vaalimiseen pohjautuva perinnetyön aikakausi.

Asian puitteissa on muodostettu toimikuntia, kierretty Suomea, pidetty kokouksia, istuttu seminaareissa ja puhuttu yleviä. Tiedämme kyllä, miksi perinnetyötä tehdään (jotteivät veteraanisukupolven uhraukset ja maamme itsenäisyydestä maksettu kallis hinta unohtuisi), mutta kysyttäessä mitä se käytännössä tulee olemaan, keskustelu tyrehtyy.

Ja juuri tämä tekee koko perinnetyöstä niin kiehtovaa!

Se voi olla melkeinpä mitä vain.

Mahdollisuudet ovat käytännössä rajattomat. Sota koetteli maan eri osia hyvin eri lailla ja eri syistä. Seinäjoella Lapin Sotaa ei huomattukaan, Rovaniemellä se vei mennessään koko kaupungin. Maarianhamina välttyi taisteluilta käytännössä kokonaan, Ilomantsissa niitä kunnioittavien muistomerkkien laskemiseen vaadittaisiin ainakin 40 käden sormet.

Siellä, missä perinteen vaaliminen ei liity paikkakunnalla käytyjen taistelujen tapahtumapaikkoihin, liittyvät perinteet mm. niihin joukko-osastoihin, joihin saman kylän pojat koottiin. Eivätkä niiden kokemat kolhut kakkoseksi jää: joissain poikia saattoi mennä neljännes koko väestöstä.

Yksi asia on kuitenkin varmaa: sota koetteli kaikkia. Niin rintamalla olijoita kuin kotirintamaa. Molempia sukupuolia, kaikkia ikäluokkia ja joka ikistä sosioekonomista ryhmää.

Ihan joka ikistä meistä.

Perinnetyö tulee saamaan eri puolilla maata eri muotoja, koska ne heijastelevat paitsi kotiseutujaan, myös tekijöitään. Jossain omimmilta saattaa tuntua paikalliselta väestöltä kerätystä esineistöstä koottu, paikalliset muistot näin yhteen kokoava perinnetila tai museo. Jossain muualla taas saattaa olla kirjallista kiinnostusta ja osaamista koota muistot historiikiksi. Yhtäällä se oma tekemisen muoto saattaa löytyä harrastajateatterista, toisaalla taas vaikka musiikista ja nostalgiaa henkivästä konsertista.

Jos ja kun kiinnostusta saadaan herätettyä uusissa yleisöissä, löytyy myös uusia tekijöitä. Ja uusien, nuorempaa polvea edustavien tekijöiden kautta mukaan tulee aina myös uudenlaista osaamista. Yksi, mitä pitää aivan ehdottomasti oppia hyödyntämään, on digiajan mukanaan tuomat mahdollisuudet.

Paitsi, että ne ne tarjoavat kanavan tavoittaa uusia yleisöjä, muodostavat ne myös ihan uudenlaisen foorumin koko perinnetyöhön. Yksi esimerkki on virtuaalimuseot (tsekatkaas tämä Lottagalleria), toinen vaikka se, että luodaan blogi tai sometili, joka kulkee ”reaaliajassa” niiden oman kylän poikien sotapolun jäljissä (jos olet muuten Twitterissä, kannattaa pistää seurantaan meidän #Tänäpäivänähistoriassa-sarjamme, joka tekee juuri tuota).

Tai entä jos herätettäisiin paikalliset sankarihautausmaat tai unohduksiin jääneet Pro Patria- taulut eloon älypuhelinten QR-teknologialla ja tuotaisiin esiin ne ihmiset, elämät ja kohtalot noiden nimien takaa?

Tärkeintä on se, että nämä tarinat pysyvät elossa. Se perinne, jota tällä kaikella vaalitaan, on nimittäin meidän kaikkien.

Sinun, minun, meidän.

Ariela Säkkinen




Kirjoittaja on Sotaveteraaniliiton tiedottaja

Jaa kirjoitus:

15.10.2018 Veteraanien ja vanhusten yksinäisyys kosketti

”En halua vaivata lapsiani ja lastenlapsiani. He elävät omaa elämäänsä. Heillä on niin kiire töissä ja omien perheittensä kanssa”.

Nämä sanat jäivät vahvasti mieleeni puhuessamme avun tarpeesta ja ihmisen kaipuusta monien veteraanien ja vanhusten kanssa. Samaa kertoivat myös avustajamme.

Avustajatoiminta päättyi Helsingissä ja muualla Uudellamaalla heinäkuun lopussa. Me mukana olleet tunsimme tästä suurta haikeutta. Avun tarvetta olisi ollut toiminnan jatkamiseksi edelleen, mutta hallinnointiin ei enää myönnetty varoja. Uudenmaan te-toimisto lopetti hankerahoituksen vuoden 2017 lopussa, koska ”hanke ei työllistänyt tarpeeksi työttömiä”.

Työvoimaviranomaiset edellyttivät, että hanke työllistäisi vuoden aikana 35-40 avustajaa.  Heille kyseessä oli työvoimapoliittinen hanke, jonka ainoa tavoite oli työllistää pitkäaikaistyöttömiä. Kun veteraaneja oli asiakkaana enemmän, tähän avustajamäärään lähes aina päästiinkin. Veteraanien määrän vähetessä väheni luonnollisesti myös avustajien tarve. Te-toimisto olisi halunnut, että palkkaamme avustajia ns. pyöröovimentaliteetilla eli yksi ulos, yksi sisään. Tämä olisi tarkoittanut keskimäärin kuuden (6) kuukauden työsuhteita… ja veteraanin kotiin aina uusia ja vieraita avustajia.

Me emme halunneet toimia näin. Pidimme tärkeänä luotettavuutta, tuttuutta ja osaamista. Siksi arvostimme avustajien pitempiä työsuhteita ja pienempää vaihtuvuutta. Ikävä kyllä tämä johti siihen, että hankerahoitus loppui.

Kesällä oli aika hyvästellä veteraanit, avustajat, toimitilat sekä kollegat Pasilan Veteraanitalossa.

Nyt on ollut kaksi kuukautta aikaa miettiä ja koota ajatuksiaan toiminnan päätyttyä. Mitkä kokemukset ovat jääneet vahvimmin mieleen?

Työn merkityksellisyys on kliseinen termi, mutta kuvastaa omaa kokemustani seitsemän vuoden työrupeamasta. Joka päivä oli vahva tunne siitä, että tekee työtä, jolla on tarkoitus.

Meitä tarvittiin.

Asiakkaamme, keskimäärin 94-vuotiaat sotaveteraanit, heidän puolisonsa ja leskensä, odottivat avustajiamme kotiinsa. Monen veteraanin, lesken ja avustajan välille muodostui luottavainen ja arvostava, jopa ystävyyssuhde. Avustaja ei ollut pelkkä kotiaskareita tekevä satunnainen tekijä, vaan tuttu ja turvallinen toimija, monen ainoa lähimmäinen.

Vahvimmin avustajien kertomuksissa meille esimiehille korostui huoli veteraaneista tai heidän puolisoistaan ja leskistään. Huoli siitä, miten he taas selviytyvät seuraavaan käyntiin saakka. Kunnallinen kotihoito on useimmiten se taho, joka huolehtii viranomaisvastuulla asiakkaastamme. Tätä kautta tuli ruoka, puhtaus ja terveydenhoito. Kotihoito kävi kovan paineen alaisena monella asiakkaallamme useamman kerran päivässä. Työ tehdään ripeästi ja tehokkaasti – heidän aikansa on kortilla.

Avustajalla sen sijaan oli antaa aikaa. Kukin käynti oli 2,5 tunnin mittainen. Monelle oli tärkeää, että siinä ajassa saadaan koti siistiksi ja viihtyisäksi – ollaanhan kotona lähes aina. Sitäkin tärkeämpää oli kuitenkin yhdessäolo. Monia vanhuksia ilahdutti avustajan valmistama lempiruoka tai mieluisa ja makoisa kakku kahvin kanssa. Moni pääsi sään salliessa myös ulkoilemaan. Moni halusi yhdessä avustajan kanssa käydä kaupassa ostoksilla. Jokaisella asiakkaalla oli omat erityiset toiveensa. Näihin palveluihin ei kunnallisen kotihoidon aika riitä.

On paljon yksinäisiä vanhuksia. On vanhuksia, joilla ei ole omaisia tai sukulaiset asuvat kaukana ja ystävätkin ovat jo edesmenneitä. Ja niitä, joiden omaisilla ei ole kiinnostusta ja/tai aikaa. Yksi toive oli yhteistä lähes kaikille vanhuksille. He halusivat tulla kuulluksi. He halusivat keskustella. He halusivat nauttia päiväkahvinsa tutun ihmisen kanssa. Tähän avustajatoiminta pystyi antamaan oman tärkeän panoksensa.

Viime kesän koskettavin lukukokemukseni oli Virolahden kirkkoherran vuonna 1947 koostama kirja seurakunnan sankarivainajista. Kustakin miehestä, usein pelkästä pojasta, on kerrottu lyhyt tarina kuvan kanssa. Tarinassa on henkilötiedot, tietoa perheestä, opinnoista ja työstä sekä kertomus kuolemasta taistelutilanteessa. Kirjasta ymmärsin konkreettisesti, kuinka nuoria sotiemme veteraanit tuolloin olivat- vasta poikasia – ja minkälaisia hirvittäviä kokemuksia eloon jääneillä on.

Me olemme niin kovin kiireisiä ja väsyneitä omassa arjessamme, mutta voisiko meiltä kuitenkin löytyä aikaa ja voimavaroja muistaa vanhuksiamme nykyistä useammin? Soittaa, käydä tapaamassa, keskustella, laittaa herkkuruokaa, leipoa kakku, viedä ulkoilemaan ja ennen kaikkea antaa aikaamme omille sukulaisillemme? Tai ehkäpä jollekin aivan vieraallekin veteraanille?

Tällä jos millä nimittäin on kiire. Pikemmin kuin uskommekaan tulee aika, kun heitä ei enää ole. Moni asia jää silloin kysymättä, moni kysymys vaille vastausta. He kaikki ansaitsevat  äänen omalle tarinalleen.

Pysähtykää hetkeksi miettimään, mitä he, oman henkensä uhalla,  meille antoivat. Nyt on meidän vuoromme antaa – vaikka sitten sitä aikaa heidän tarinalleen?

Heidi Aho



Kirjoittaja jäi kesällä eläkkeelle Uudenmaan avustajatoiminnan projektipäällikön tehtävästä.

Jaa kirjoitus:

2.10.2018 Historian tuntemus on pohja elämälle ja nykyisyydelle

On kyse sitten arkielämästä tai kansakunnan historiasta, kaikki tapahtumat pohjautuvat edelliseen tapahtumaan.

Tammenlehvän Perinneliiton loppukesästä historianopettajille järjestämä Kannaksen matka muistutti minua siitä, että vaikka elämmekin nyt syvän rauhan ajassa, niin itärajan paikka on vaihtunut kirjoitetun historiamme aikana reilut kymmenen kertaa. Tämä on asia, joka tulisi muistaa erityisesti Arkadianmäen edustajien, tietenkin myös jokaisen Suomen kansalaisen – muuten saatamme herätä kasakan nauruun, kuten vanhassa sananlaskussa todetaan.

Itse olen kasvanut aikana, jolloin sota-ajat olivat vielä melkoisen lähellä. Liekö Naapurin pelosta johtunut, mutta sodasta ei juuri minun lapsuudessa puhuttu. Kotipihassa asui jalattomia miehiä ja isä kertoi, että naapurirapun setä oli ollut komppanianpäällikkö sodassa, mutta ei siitä saanut puhumaan mennä. Äiti oli lapsena kokenut sodan kauhut evakkona kahteen kertaan, ja mm. Elisenvaaran pommitus jätti elämänpituisen trauman. Kotipaikkakuntani Imatra sijaitsee aivan itärajassa kiinni ja idästä kuului melko usein räjähdysääniä. Kyllä suurta Itänaapuria kunnioitettiin, jopa pelättiin.

Nyt elämme aivan toisenlaista aikaa. Neuvostoliitto on hajonnut, ja ajattelen, että pelko Naapuria kohtaan myös. Sotahistoriaamme voi käsitellä jo täysin realistisesti: nähdä sankarikertomukset, mutta myös totaaliset epäonnistumiset. Näistä kaikista asioista voi ja pitää puhua. Kuvamateriaalia on netti pullollaan ja omakohtainen kokemus oppilaistani on se, että nykynuoriso todella on kiinnostunut tästä historian ajasta – jos vain opettaja on asiasta innostunut. Elämyksellinen kertomusperinne on reaaliaineissa paras opetusmetodi!

Oman maamme historian näen verrattomana opetusmateriaalina. Tuntemattomassa sotilaassa Honkajoki toivoo lopuksi rukouksessaan ”ettei herrat löisi päätään enää koskaan Karjalan mäntyyn” ja niin tämän asian haluaisin jokaisen suomalaisen, erityisesti valtiovallan päättäjien, muistavan. Veteraanit lunastivat itsenäisyytemme korvaamattoman suurella hinnalla. Tämä velvoittaa nyky- ja tulevaisuuden sukupolvia huolehtimaan maamme turvallisuudessa parhaalla mahdollisella tavalla. ”Hoivatkaa, kohta poissa on veljet, Muistakaa, heille kallis ol’ maa. Kertokaa lasten lapsille lauluin, Himmetä ei muistot koskaan saa”, kuten hienossa Veteraanin iltahuudon kertosäkeessä lauletaan.

Autenttisilla taistelupaikoilla käynti toi minulle uuden ulottuvuuden historian ymmärrykselle. Siiranmäki ja erityisesti Äyräpää ovat järkyttäviä paikkoja! Kuinka suomalaiset sotilaat on saatu pysymään asemissa tai vahvistukset lähtemään Äyräpään harjanteelle? Toki voimme hurmoksellisesti puhua sotilasvalan velvoitteesta syynä siihen, että soturit tekivät kaikkensa mahdottomassa paikassa. Ehkä siihen vaikutti myös pelko kuolemanrangaistuksesta, joka karkureille olisi langetettu?

Tätä olen pohtinut itse paljon ja ehkä jonkinlaisen vastauksenkin saanut itselle. Kaveria ei jätetä-sanonta kuvaa ajatuksiani. Suomalainen soturi ei voinut antaa periksi erityisesti oman ryhmänsä silmien edessä; omaa kunniaa ei ollut varaa menettää. ”Kerranhan se vain kirpaisee…”

Itselleni näillä taistelupaikoilla käynti aiheuttaa suurta liikutusta ja kunnioitusta tammenlehväsukupolvea kohtaan. Mielen täyttää kiitollisuus.

Rehtorin asemassa en juurikaan voi vaikuttaa muiden kollegojen tai historiaa opettavien opettajien näkemyksiin – ajatus- ja arvomaailma kun ovat yksilölliset. En pysty myöskään vaikuttamaan opetussuunnitelman perusteisiin. Jos aiheena on kuitenkin toinen maailmansota tai Suomen talvi- ja jatkosota, niin sen lupaan, että opetusryhmäni oppilaat saavat elämyksellisen oppimiskokemuksen, jonka luultavimmin muistavat loppuikänsä, jakaen sen kertomusperinteenä lapsilleen.

Ja näinhän sen tuleekin mennä.

Antti Eteläpää



Kirjoittaja on Louhiojan koulun rehtori Joensuussa.

Teksti on Tammenlehvän Perinneliiton kesällä 2018 historianopettajille järjestämän opintomatkan satoa.

 

Jaa kirjoitus:

24.9.2018 Ohiammutut kiittävät – lakimuutos asettaa kaikki veljet viimein samalle viivalle

”Ohiammuttu”.

”Huonosti tapettu”.

Huumori on tunnetusti tiukoissa paikoissa olennaiseksi nouseva selviytymiskeino. Mitä tiukempi tilanne, sitä mustempaa huumori. Samaa hurttia huumoria ovat sotaveteraanimme käyttäneet myös itsestään vitsaillessaan. Kyllä, nuo ovat nimenomaan heiltä lainattuja.

Vitsit ovat kuitenkin olleet vähissä tavassa, jolla se sama yhteiskunta, jota ei ilman näitä tyyppejä olisi edes olemassa, on heitä kohdellut. Heidän nuoruusvuotensa ja pahimmassa tapauksessa terveytensä vieneitä sotia seuranneina vuosikymmeninä ovat he saaneet osakseen niin pilkkaa kuin väheksyntää.

Aseet hiljenivät vuonna 1945, mutta monen kohdalla sota jatkui koko heidän mielessä ja painajaisissa koko loppuelämän. Niin jatkui myös selviytymistaistelu. Tällä kertaa aseena oli Suomipistoolin sijaan pelkästään hiljainen periksiantamattomuus, jonka voimin sinniteltiin vuodesta toiseen. Sukupolvi, joka ei tottunut apua saamaan, ei sitä myöskään enää pyytänyt.

Kerran rintamalla annettu lupaus jäi kuitenkin elämään. Veteraanijärjestöt ottivat asiakseen pitää huolen siitä, että veljeä jätettäisi vieläkään. Ei heistä ainuttakaan. Pilkalta ja väheksynnältä eivät ole säästyneet nekään. Liki viikottain saamme ampua alas erinäisiä perusteettomia väitteitä, joiden ilkeämielisten levittäjien tarkoituksena on ainoastaan epäluulon kylväminen.

Vuosikymmeniä jatkunut edunvalvonta on tuottanut tuloksia. Hitaasti, mutta silti. Rivit ovat harvenneet, mutta poissa eivät veljet vieläkään ole. Heitä on joukossamme vielä liki 13 000. Keski-ikä on heillä jo pitkälti yli 90. Ei tarvita geriatrian professuuria ymmärtääkseen, että vuodet ovat tuoneet tullessaan jos jonkinlaista vaivaa ja kremppaa, jonka seurauksena arjesta ei enää selvitä ilman apua. Ja että jäljellä olevien vuosien aikana tuo avuntarve tulee vain kasvamaan.

Kun ikä lähentelee kolminumeroisia lukuja, ei ole enää käytännössä minkäänlaista eroa siinä, onko ihminen kymmenprosenttinen sotainvalidi vai ”pelkästään ohiammuttu”. Monessa tapauksessa tilanne on itse asiassa juuri päinvastainen, sillä sotilasvammalain nojalla sotainvalideille taatut palvelut ovat pitäneet huolen siitä, että heidän toimintakykyään on järjestelmällisesti tuettu ja ylläpidetty jo vuosikymmenten ajan.

Erityisen räikeäksi vallitsevan tilanteen on tehnyt anteeksiantamattomat erot maan eri osien välillä. Näin myös veteraanin asuinkunta on asettanut aseveljet keskenään eriarvoiseen asemaan, jossa läheskään kaikki eivät ole saaneet tarvitsemaansa apua.

Aiemmin syksyllä väännettiin peistä valtion ensi vuoden talousarviosta. Kyseessä oli istuvan hallituksen viimeinen budjettiriihi, jota seurasimme henkeä pidätellen. Jo vuosien ajan olemme ajaneet lakialoitetta, joka vihdoin saattaisi kaikki sotaveteraanimme samalle viivalle ja takaisi kaikille; ohi- ja kohtiammutuille veljille, yhtenevät palvelut elämänsä viimeisten vuosien tueksi.

Koko ajan vain pirstaloituneemmalta näyttävään yhteiskuntamme piirtyvät rintamalinjat heijastuvat myös poliittiselle areenalle. Tuntuu, että meitä erottavia asioita on enemmän kuin yhdistäviä. Yksi asia kuitenkin yhdisti puheenvuoroja yli puoluerajojen, mitä poliitikot myös julkisesti kiittelivät: sotaveteraanit.

Veteraaniasian edunvalvontatyömme viime vuosien suurin tavoitteemme on nyt saavutettu. Uuden lainsäädännön on tarkoitus tulla voimaan marraskuun alussa 2019. Tuossa vaiheessa se on liian myöhäistä niille yli 3000 veteraanillemme, jotka ovat jo ehtineet kuulla viimeisen iltahuutonsa, mutta niiden n. 8000 tuolloinkin keskuudessa elävän kunniakansalaisemme puolesta kiitos teille kaikille asian mahdollistaneille.

Kaikki veljistä ovat nyt viimein samalla viivalla, niinkuin pitääkin. Sodassa nimittäin ammuttiin kaikkia. Kaikkiin vain ei osuttu.

Ariela Säkkinen




Kirjoittaja on Sotaveteraaniliiton tiedottaja.




Jaa kirjoitus:

12.9.2018 Perinnetyön perimmäisten kysymysten äärellä

Sotavuodet 1939-1945 muodostavat ajallisesti vain lyhyen jakson itsenäisen Suomen 100-vuotisessa historiassa. Silti näiden kohtalon vuosien kansakunnan muistiin jättämä jälki on pitkä.

Meille on säilynyt runsaasti sotavuosista kertovaa aineistoa, tapahtumahistoriaa ja toimintatapoja. Vähintäänkin yhtä merkittävää on sotavuodet ja jälleenrakentamisen kokeneen veteraanisukupolven henkinen arvoperinne. Se on vahva perusta, johon sotien jälkeen luotettiin ja jolle edelleen voi tulevaisuutta rakentaa.

Kun me tänä päivänä mietimme, miten me voimme kaiken tämän ainutkertaisen kansallisen historiaomaisuuden säilyttää ja siirtää tuleville sukupolville, olemme tärkeiden perimmäisten kysymysten äärellä.  Tätä pohdintaa ovat jo ennen meitä tehneet veteraanit, joiden kädenjälki näkyy edelleen käytännön perinnetyössä.

Tästä ovat osoituksena eri puolilla maata olevat lukuisat muistomerkit ja perinnetilat, joiden aikaansaamiseksi veteraanit ovat osoittaneet esimerkillistä aloitteellisuutta. Samoin on historiikkeihin ja matrikkeleihin koottu tuhansia tarinoita kansakunnan yhteisistä ponnisteluista jälkipolvien luettavaksi.

Meidän on vain huolehdittava siitä, että nämä tarinat eivät jää pölyttymään kirjahyllyjen hämärään. Tarinat on tehtävä eläviksi. Miksi niitä ei voisi ottaa kouluopetuksen avuksi, tunneilla luettaviksi ja analysoitaviksi tai vaikka roolipeleiksi muokaten, kuten jossain paikoin tiedetään tehdyn? Mahdollisuuksia on monia.

Paljolti muuttuvien opetustavoitteiden maailmassa on kyse opettajien oma-aloitteisuudesta. Tätä olisi kaikin keinoin kannustettava, sillä kouluopetukseen kohdistuvat odotukset perinteiden vaalimisessa ovat suuret.

Sotiin liittyy suuria tunteita, jotka nousevat pintaan kansallisina juhlapäivinä. Vuoden kiertoa mukaillen me muistamme veteraanejamme, miehiä ja naisia, talvisodan päättymisen aikoihin, kansallisena veteraanipäivänä, kaatuneitten muistopäivänä ja itsenäisyyspäivänä. Jokaiselle niistä on muotoutunut oma oikeutuksensa ja omat paikallisuuden leimaamat traditionsa. On ilahduttavaa, että nuoria on yhä enenevässä määrin saatu mukaan päivien tapahtumiin.

Paikallisuus on perinnetyön avainsana. Jokaisella paikkakunnalla, nykyisistä tai tulevista kuntarakenteista riippumatta, on oma sotavuosiin liittyvä historiansa ja identiteettinsä, joita tulee muistaa ja vaalia. Rintamatarinoiden ohella on mittaamaton määrä kotirintaman toimintaa ja tapahtumia, joita perinnetyössä voi ja tulee hyödyntää.

Viime vuosina on uhrattu paljon aikaa ja vaivaa veteraanien perinnetyön tulevaisuuden hahmotteluun. On havaittu, että sekä työtä että tekijöitä on paljon. Avainsanaksi on muodostunut koordinointi: sen ymmärtäminen, että kaikki voivat tehdä jotain, mutta kaikkien ei tarvitse tehdä kaikkea.

Periaate pätee niin valtakunnallisella kuin paikallisellakin tasolla.

Pertti Suominen



Kirjoittaja on Sotaveteraaniliiton 1. varapuheenjohtaja ja liiton perinnetyön toimikunnan puheenjohtaja

Jaa kirjoitus:

2.9.2018 Mihin veteraaniperintöä 2000-luvulla enää tarvitaan?

Meidän rauhan aikana syntyneiden sukupolvien keskuudesta nousee toisinaan ääniä, joista käy ilmi, miten etuoikeutetussa asemasa olemmekaan saaneet kasvaa voidessamme ottaa itsenäisyytemme ja vapautemme itsestäänselvyytenä. Eräskin poplaulaja kertoi haastattelussa kaipaavansa teinivuosiensa anti-isänmaallisuutta, joka vastusti ”jatkuvaa Suomen lipun salkoon nostamista” nyt kun meno on ”pitkälti sellaista kritiikitöntä Talvisodan ihannointia”.

En todellakaan tiedä, mihin hän näkemyksensä perustaa. Joka ikinen tervejärkinen ihminen – etenkin sen hirveydet itse kokenut – tietää, ettei sodassa ole mitään ihannoitavaa. Sotapolkuja- ja kokemuksia on tässä maassa varmasti yhtä paljon kuin veteraanejakin, mutta voin taata, että yksi asia niitä yhdistää. Kysy keneltä tahansa, niin hän kertoo, että sota on kauheinta, mitä maalle voi tapahtua. En tiedä, kuinka monelta olen kuullut toteamuksen siitä, että he olivat valmiita uhraamaan kaikkensa, jotta kenenkään meidän ei tarvitsisi joutua samaan tilanteeseen.

Veteraaniperinnettä vaalivaa Tammenlehvän Perinneliittoa lainaten ”veteraanien tahto ei ole se, että sotaa ihannoitaisiin, vaan jotta tulevat sukupolvet olisivat viisaita ja valmistautuneita torjumaan sodan uhan ja tarvittaessa turvaamaan rauhan mahdollisuus, kun muut keinot ovat pettäneet. Veteraanien perintö on kertomus uhrautuvaisuudesta, sitkeydestä, lähimmäisen huomioonottamisesta ja tulevaisuudenuskosta”.

Mitä nuorempi tämän tekstin lukija on, sitä todennäköisemmin hän haukottelee tällä hetkellä silmiään pyöritellen ja valittaa, että mitä tekemistä tuolla on hänen kanssaan? Voi moni vähän vanhempikin protestoida, että mikä sen veteraaniperinnön relevanttius liki 80 vuotta sotien päättymisen jälkeen on. Vaikkei siitä kummoisia klikkimagneetteja ehkä saakaan, on veteraanien perintö yhä ajankohtainen. Ehkä jopa enemmän kuin koskaan?

Yhteiskunnallisessa keskustelussa kuulee usein peräänkuulutettavan ”arvojohtajuutta”, koska meiltä puuttuu yhteinen ”arvopohja”, minkä seurauksena sosiologit kertovat nykyihmisen elävän ”arvotyhjiössä”.

Sotaveteraaniliiton edeltäjän, Suomen Aseveljien Liiton yliasiamies L. Arvi P. Poijärvi kiteytti aikanaan aseveli-ideologian seitsemän johtoperiaatetta seuraavasti:

  1. Jokainen suomalainen, säätyyn, arvoon, varallisuuteen ja kieleen katsomatta on kansansa kallisarvoinen jäsen.

  2. Rehellinen työ, olipa se ruumiillista tai henkistä, on suomalaisen miehen, naisen ja lapsen kunnia-asia.

  3. Keskinäisen kritiikin on oltava rakentavaa ja toisten pyrintöihin on suhtauduttava myönteisesti.

  4. Oikeat aseveljet eivät väistä yksilöllistä vastuutaan; he tuntevat vastuunsa myös kunnan, maakunnan ja valtion asioista.

  5. Rohkea, sisukas yrittäminen on suomalaisista kansalaishyveistä arvokkaimpia.

  6. Etulinjan karu rehellisyys on tuotava myös rauhanajan elämään, yhtä hyvin koteihin kuin työpaikoille ja julkiseen elämään.

  7. Luottamus Jumalaan, joka on johdattanut kansamme läpi ylivoimaisten vaikeuksien, on tulevaisuudenuskomme luja perusta.

Rohkenenpa väittää, että varsin monelle noista on tilausta vielä tänäänkin.

Ariela Säkkinen




Kirjoittaja on Suomen Sotaveteraaniliiton tiedottaja




Jaa kirjoitus:

12.8.2018 Miksi sosiaali- ja terveysministeriö ei välitä veteraaneista?

Budjettiriihi lähestyy ja näyttää siltä, että sinne ei saada sosiaali- ja terveysministeriön toimesta lakiesitystä haavoittumattomien sotaveteraanien kotipalvelujen rahoittamisesta. Vastaava sotilasvammalaki on sotainvalideillä ollut jo vuosikymmeniä.

Minä olen pettynyt STM:n passiivisuuteen.  Milloin on muita kiireitä tai muuten vaan tärkeämpää tekemistä.  Soten valmistelu on vienyt  kaiken ajan ja organisaatiouudistuskin on sekoittanut asian hoitajia, keitä he sitten lienevätkään. Vastuutahoa tai -ottajaa  ei tunnu löytyvän.

Olen tehnyt koko 40-vuotisen työurani sosiaali- ja terveydenhuollossa, siis STM:n johdettavana ja johdateltavana. Työurani viimeiset 20 vuotta toimin lääninhallituksen sosiaali- ja terveysosaston päällikkönä tiiviissä yhteistyössä kovasti kunnioittamani ja arvostamani ministeriön kanssa. Nyt tämä arvostus horjuu, jos ei kunniakansalaistemme viimeisten vuosien kotona asumista turvaavaa lakia saada tehtyä. Asia ei ole teknisesti vaikea senkään takia, että veteraanijärjestöt ovat jo valmistelleet lakiluonnoksen, jonka pohjalta asiassa on helppo edetä.

On myös vedottu rahan puutteeseen.  STM:n ei tule ensimmäisenä puhua siitä, vaan esittää tärkeän asian etenemistä. Rahaa kyllä löytyy, jos halua etenemiseen on. Esimerkiksi soten ja maakuntauudistuksen alueellisiin kokeiluihin oli tarkoitus varata 100 miljoonaa . Kun sote lykkääntyy ja kokeilut todettiin laittomiksi, on mm. tuo raha käytettävissä. Lisäksi STEAN rahaa on jakamatta muutama sata miljoonaa. Näistä pieni osa voidaan käyttää aivan hyvin veteraanien hyväksi, järjestökentän siitä kärsimättä.

Pahinta, mitä olen kuullut, on erään virkamiehen kommentti siitä, että lain kustannushyöty on heikko ja että kyllä vanhuspalvelulaki riittää. Vajaan 10 000 veteraanin kotiin annettavien palvelujen vuosittainen hinta arvioidaan sadaksi miljoonaksi euroksi vuodessa. Arvio on matemaattisesti oikea, mutta Valtiokonttorin arvio perustuu siihen, että kaikki olisivat palveluja käyttämässä. Veteraanijärjestöjen arvion mukaan, kun otetaan huomioon veteraanien asumismuodot ja henkilöittäin arvioitava kotipalvelujen tarve, todellinen rahantarve lienee n. 60-70 miljoonaa euroa vuodessa. Kun summasta vähennetään tälläkin hetkellä budjetissa oleva summa ja sinne vuosittain taisteltava lisämääräraha, oikea lisärahan tarve on noin 30 miljoonaa.

Lakihankkeen takana on laaja poliittinen tuki. Puoluekokouspäätöksiä myöten on edellytetty lain laatimista.

Nyt jos koskaan on STM:n vastuuministerin poliittisella ohjauksella saatava asia nopeasti eteenpäin ja budjettiriihessä myönteinen päätös.

Laki on saatava voimaan 1.1.2018. Sen ovat nopeasti hupenevat kunniakansalaistemme joukot ansainneet.


Pekka Paatero



Kirjoittaja on sosiaali- ja terveysneuvos emeritus sekä Suomen Sotaveteraaniliiton sosiaali- ja terveyspalvelutoimikunnan puheenjohtaja

Jaa kirjoitus:

7.8.2018 Kunnialaukaukset takaisin veteraanien hautajaisiin!

Muutaman kerran on Helsingin taivaalla ukkosen lailla jylissyt, kun Ilmavoimien Hornet on suorittanut Hietaniemen hautausmaan ylilennon, suoraan ylös taivaalle päättyvän. ”Pilven veikko”, sotalentäjänä palvellut, on kätketty isänmaan multiin, ja hänen palveluksiaan maalle on näin viimeisenä tervehdyksenä kunnioitettu. Hän on jäänyt pois, hän on”missing man”. Tämä on saanut minut miettimään, josko meidän olisi mahdollista tuoda takaisin myös kunnialaukaukset?

Sota-aikana suomalaiseksi perinteeksi muodostuivat kunnialaukaukset.Sankarivainajan arkun lipuessa hautaan osasto asetovereita, paikallisia suojeluskuntalaisia tai vastaavia ampui kolme yhteislaukausta poismenneen kunniaksi. Ne juhlistivat karulla tavalla hautajaistilaisuutta ja korostivat sankarivainajan roolia isänmaan puolustajana. Saattoväelle ne olivat mieleenjäävä tapahtuma, joka toi kyyneleet silmiin – sen jouduin muutaman kerran huomamaan, kun sotilaspoikana sain olla mukana kunnialaukausosastossa.

Missing man”-muodostelma on kunnioitustapana alunperin amerikkalainen, ja siitä on muodostunut koskettava perinne, jolla taistelulennolta palaamaatta jäänyt on saanut tovereiltaan viimeisen tervehdyksen. Ylilennon on suorittanut se osasto, josta lentäjä on pudotettu, ja hänen paikkansa ylilennon muodostelmassa on ollut tyhjä. Samanlaista kunnioitusta edustavat eri maissa muutkin perinteet: ratsuväen hautajaisissa ilman ratsastajaa kulkeva hevonen; esikuntatyöskentelyyn osallistuneen muistotilaisuudessa tyhjäksi jätetty tuoli.

Ylilentoja on yhä harvemmin ja harvenevat ovat myös muitten aselajiveteraanien rivit. Kunnialaukasperinteen elvyttäminen olisikin näitten kunniaksi nyt paikallaan. Paitsi että se olisi kunnianosoitus omaisille ja läheisille, se toisi myös nykypolvelle tilaisuuden osallistua ja muistaa historiaa.

Katseeni kääntyvät aivan erityisesti kahteen suuntaan. Kunnialaukasten ampujana voisi ensinnäkin olla osasto vanhoja asetovereita, veteraanijärjestöjen jäseniä ja seuraavaa polvea edustavia sotilaspoikia. Toisen vaihtoehdon muodostaisivat asevelvollisuutensa suorittaneet nuoret miehet ja naiset, jotka ovat maanpuolustusperinteen jatkajia ja turvaajia. Heidän kauttaan sana leviäisi laajemmalle myös uusien sukupolvien piiriin.

Pallo on heitetty. Ottakoot kopin veteraaniveljet, heidän järjestönsä, perinneyhdistykset ja muut maanpuolustusjärjestöt, etsien yhteistyötä Puolustusvoimien kanssa, joka voisi antaa käyttöön kiväärit panoksineen ja tarvittaessa asettaa kunniavartiot maahan laskettavien veteraanien haudoille.

Entä byrokratia? Paikallinen kirkko kaipaisi etukäteisilmoituksen tapahtumasta. Poliisille olisi niinikään aihetta kunnialaukauksista tiedottaa siltä varalta, että se voisi ottaa kantaa tapahtumaan. Ehkäpä Sotaveteraaniliitto voisi laatia toimintaohjeet yhteistyössä viranomaisten kanssa ja jakaa ne eteenpäin?

Raimo Ilaskivi




Kirjoittaja on ylipormestari (kapt. res.) ja sotaveteraani

Jaa kirjoitus: